Chapter 11

Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.

Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä. Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut hänen kanssaan kahdenkesken."

"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään vaan vielä!"

Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen. "Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua estä, vaan auta minua ennemmin."

Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää oikeat sanat."

Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus hänen huuliltaan.

"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis hyvin?"

"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se vaan lieneekin paras rohto?"

"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on Katri?"

"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"

Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna," alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö tahtoisi mennä levolle?"

Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän. "Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"

Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."

"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun tähteni pitää olla lasta näkemättä."

Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.

"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin toisivat pikku Katin mukanaan."

Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.

"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään saapuessani?"

Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.

"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko sitä koskaan voinut uskoa?"

Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö -- --"

"Mitä tahdot, Anna?"

Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"

Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."

Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän, "tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki sinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan, ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan tainnoksiin."

"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan. "Luulit siis --"

"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa, etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin, mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman piston".

"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."

Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen, jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."

"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi antaa."

"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni, että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," -- hän nosti arasti lempeät sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne mieheensä, "nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä, olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne minulle helpoiksi tekee."

"Rakkaus, Anna?"

Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen. "Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne, joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin sinun askeleesi, eivätkö ne -- --"

Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän, "et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --"

"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen, vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla? Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista kohtaloansa?"

Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia olla täällä."

Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään, silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani! Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja, ilotoin ja toivotoin."

RADAN VAIHTAJA

Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä. On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.

Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen, ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa tuskin voitanee ajatella.

-- Kuule, Celina, -- lausuu isä, kääntyen tupaan päin -- saanhan tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?

Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.

-- Nytkö taas! -- vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.

-- Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä anna minun...

-- En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.

-- Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, -- vastasi isä -- mutta tänäpänä onkin arkipäivä -- anna hänen siis tulla mukaani!

-- No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.

-- Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.

-- Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.

Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan kummallekin.

-- Kun tietäisit -- pitkitti isä -- kuinka pian aika kuluu, kun hän on luonani!

-- No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!

-- Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!

-- Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!

Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa -- ikäänkuin olisi sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut -- ja kietovat molemmat käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.

-- Pienokaisemme saa asian ratkaista -- lausuu nyt äiti.

-- Niin -- lisää isä -- hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.

Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.

-- No, Anna, mitä sanot?

-- Minäkö, äiti! -- kysyy tyttö yhä nauraen.

-- Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän kanssa rautatielle?

Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan. Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten. Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa, eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.

-- No, mutta vastaa nyt! -- lausui isä -- Minä annan sulle...

-- Ei kiitos, se ei käy päinsä -- keskeytti vaimo -- et sinä saa häntä lahjoilla viekoitella.

-- Etkö sitten saata sanoa, Anna...

-- Minä -- en tiedä -- -- --

-- Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?

-- Tulen, hyvin mielelläni.

-- No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä? -- kysyi äiti.

-- Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.

Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu. Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi, ja hän antoi sentähden myöten.

-- Ota hänet sitten! -- sanoi hän miehelleen -- se on parempi, kuin että saisimme hänen vielä itkemään.

-- Ei, Celina -- toisti mies -- pidä sinä sentään tyttönen luonasi; sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.

-- Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.

Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen lähtöään syleili mies vaimoaan.

-- Puolenpäivän aikaan -- lausui hän -- tulet Annaa hakemaan.

Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi vieläkin kovemmin.

Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle; mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.

Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa sisään. -- Mitä -- puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan -- aiotko ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?

Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä etsiä.

-- Jokohan mun tulee se uskoa? -- kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.

-- Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.

-- Mutta kuule nyt yhtäkaikki! -- pitkitti vaimo. -- Anna alkaa tulla jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.

-- Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.

-- Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja höyryvaunuineen.

-- Joutavata! Siitä olen varma.

-- Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein, ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee kiskoille...

-- Älä puhu tuonlaisia!

-- Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa. Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja siitä seuraisi suuri onnettomuus.

-- No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua -- rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei enää pitkittänyt.

Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa, samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt, niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.

Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa! Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen -- ajatteli hän. -- Anna on jo niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.

Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin asiata mieheltään.

-- Onko tosiaankin -- lausui hän -- Simo siinä tilassa menettänyt henkensä?

-- Ei olekkaan -- vastasi mies.

-- Mutta niinpä ihmiset sanovat.

-- Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta maltillisuutensa pelasti hänen.

Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.

-- Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.

-- Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen ylitsensä.

-- Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.

-- Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.

-- Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.

-- Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan asiasta. -- Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.

Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.

Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana -- se oli elokuussa -- kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta," sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa. No, kuka teistä lähtee?" -- kysyi hän naapurivaimoilta.

-- Celinan täytyy mennä -- huusivat kaikki yhteen suuhun. -- Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa pysäyspaikan-päällikön luona.

Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän hidastuttamaan hänen käyntiään.

Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.

Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.

-- Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi -- vastasi Celina -- ja minä käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.

-- Vai olet sinä senlaisissa asioissa -- lausui mies tyynesti -- luulin sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.

-- Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?

-- Niin juuri.

-- Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa tahtonut häntä kotiinkaan jättää.

-- Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi toimittanut.