Part 6

Andreuccio, joka uskoi tämän ja halusi, herkkäuskoisuutensa pettämänä, jäädä sinne, jäi. Niin ollen jatkettiin illallisten jälkeen vielä paljon ja kauan puhetta, ei suinkaan tytön tietämättä, mitä varten. Ja kun osa yötä oli kulunut, jätti tyttö Andreuccion nukkumaan kamariin, sekä hänen luoksensa pienen pojan, joka hänelle neuvoisi, jos hän jotain tarvitsisi, ja meni itse palvelijattariensa kanssa toiseen huoneesen.

Helle oli kova; siksi Andreuccio, kun näki jääneensä yksin, riisuutui heti paitasilleen ja veti housut jalastaan ja pisti ne sängyn päähän. Ja koska luonnollinen tarve vaati keventämään vatsan liiallista kuormaa, niin kysyi hän pojalta, missä sen voisi tehdä, jolloin poika viittasi muuatta ovea kamarin nurkassa ja sanoi: Menkää tuonne vaan.

Andreuccio meni rohkeasti sinne, mutta asetti pahaksi onneksi jalkansa laudalle, joka oli vastakkaiselta puolelta irtautunut palkista, ja putosi lautoineen sieltä ylhäältä alas. Jumala armahti häntä kuitenkin niin paljon, ettei hän loukannut itseänsä pudotessaan, vaikka melkoisen korkealta syöksyikin, vaan ryvetti itsensä sonnassa, jota paikka oli täynnä, aivan kokonaan.

Että ymmärtäisitte paremmin sen, mitä olen sanonut ja mitä seuraa, kuvaan teille, millainen se paikka oli. Se oli kapea kuja, jollaisia näemme usein kahden talon välissä, ja parin palkin päälle, jotka oli asetettu talojen väliseen, oli naulattu muutamia lautoja ja rakennettu istumasija. Noista laudoista oli se, joka putosi alas Andreuccion kanssa, yksi. Kun Andreuccio nyt näki itsensä alhaalla kujassa, niin hän alkoi, tapauksesta tuskissaan, huutaa poikaa, mutta poika oli kohta, kun kuuli hänen putoavan, juossut sanomaan siitä emännälleen. Tämä kiiruhti silloin kamariinsa ja alkoi nopeasti katsella, olivatko Andreuccion vaatteet jääneet sinne, ja hän löysi ne ja niiden mukana rahat, joita Andreuccio, luottamatta muihin, kuljetti aina typerästi matkassaan. Ja kun tyttö näin oli saanut ne, joiden vuoksi hän, palermolainen, oli tekeytynyt perugialaisen sisareksi ja virittänyt ansansa, niin ei hän enää Andreucciosta välittänyt, vaan kiiruhti sulkemaan oven, jonka kautta Andreuccio oli mennyt ulos ja sitten pudonnut.

Kun poika ei vastannut, niin alkoi Andreuccio huutaa kovemmin, mutta turhaan. Sentähden rupesi hän epäilemään, huomaten liian myöhään petoksen. Hän kiipesi muurin ylitse, joka eroitti sen kujan kadusta, ja laskeuduttuaan kadulle meni hän talon ovelle, jonka hän hyvin tunsi, ja huusi siinä pitkän aikaa turhaan, ja löi ja jyskytti kovasti ovea. Sitten hän, huomaten onnettomuutensa selvästi, alkoi sanoa: Voi minua raukkaa, miten pienessä ajassa minä kadotin viisisataa florinia ja sisaren! Ja valiteltuaan vielä pitemmältäkin alkoi hän uudestaan kolkuttaa ovea ja huutaa, ja teki sen niin lujasti, että kaikki ympäristön naapurit heräsivät ja voimatta sietää tätä mekastusta, nousivat ylös. Ja yksi tuon tytön apulaisnaisia avasi ikkunan ja, ollen muka hyvin unissaan, sanoi pilkallisesti: Kuka siellä kolkuttaa?

Voi! sanoi Andreuccio, etkö sinä minua tunne? Minä olen Andreuccio, madonna Fiordalisan veli.

Siihen nainen vastasi: Hyvä mies, jos olet juonut liikaa, mene makaamaan ja tule huomenna takaisin. Minä en tunne mitään Andreuccioa, enkä ymmärrä hullutuksia, mitä sinä puhut. Mene nyt rauhassa ja anna meidän nukkua, jos suvaitset.

Mitä? sanoi Andreuccio, et ymmärrä, mitä minä puhun? Ymmärrätpä tietenkin! Mutta jos sukulaisuus Sisiliassa on sellaista, että se näin lyhyessä ajassa unohdetaan, niin anna edes takaisin vaatteeni, jotka minulta jäivät teille, niin menen mielelläni.

Siihen tyttö vastasi nauraen: Kunnon mies, minusta tuntuu siltä, että puhut unissasi.

Ja tämän sanominen, huoneesen kääntyminen ja ikkunan sulkeminen oli tuokion työ.

Silloin Andreuccio, joka nyt oli vahingostaan varma ja jonka suuri tuska muuttui kiukusta raivoksi, päätti riistää väkisin takaisin sen, mitä ei sanoilla voinut saada, ja hän otti jälleen kiven ja alkoi jyskyttää ovea paljon hurjemmasti iskien kuin äsken. Mutta silloin monet naapurit, jotka jo ennen olivat heränneet ja nousseet ylös, luulivat, että hän on jokin heittiö, joka valehtelee tällä tavoin kiusatakseen tuota kunnon naista, ja kyllästyneinä Audreuccion jyskyttämiseen he tulivat ikkunoihin ja alkoivat haukkua häntä aivan niinkuin saman korttelin koirat vierasta koiraa, sanoen: Hävytöntä on tulla tähän aikaan kelpo naisten ovelle latelemaan tuollaisia tyhmyyksiä. Äh, mene juupeliin, kunnon mies, anna meidän maata, ole hyvä. Jos sinulla on mitä tekemistä hänen kanssaan, niin tule takaisin huomenna, mutta älä meitä kiusaa tänä yönä!

Näistä sanoista ehkä tuli eräs talossa oleva mies, kauniin tytön parittaja, jota Andreuccio ei ollut vielä nähnyt eikä hänestä kuullutkaan, niin rohkeaksi, että astui ikkunaan ja huusi karkealla ja peloittavalla äänellä: Kuka siellä alhaalla on?

Andreuccio nosti tämän kuultuansa päätään ja näki miehen, joka, minkä vähän hän saattoi eroittaa, mahtoi olla aika herra, kasvoiltaan sakea- ja mustapartainen. Hän haukotteli ja hieroi silmiänsä ikäänkuin olisi juuri noussut vuoteesta tai herännyt sikeästä unesta. Hänelle Andreuccio vastasi, ei aivan pelotta: Minä olen sen rouvan veli, joka on siellä.

Mutta mies ei odottanut, että Andreuccio olisi edes päättänyt vastauksensa, vaan sanoi kahta kovemmin kuin äsken: En tiedä, mikä minua estää tulemasta täältä alas ja pieksämästä sinua niin kauan, kunnes et liikuta itseäsi, sinä sietämätön, juopunut aasi, joka et anna meidän tänä yönä nukkua.

Ja hän kääntyi huoneesen ja sulki ikkunan.

Eräät naapureista, jotka tunsivat paremmin tuon miehen, puhuttelivat silloin ystävällisesti Andreucciota ja sanoivat: Jumalan tähden, hyvä mies, mene nopeasti pois, ellet tahdo tulla täällä tänä yönä tapetuksi. Mene ja ymmärrä oma etusi.

Andreuccio oli peljästynyt sekä tuon miehen ääntä että ulkonäköä, ja kun nyt toiset, jotka näyttivät puhuvan armeliaisuudesta, häntä varoittivat, niin suuntasi hän, kuvaamattoman suruissaan ja epätoivoissaan rahoistaan, askeleensa sinne päin, josta oli päivällä tytön kanssa tullut, päästäkseen takaisin majataloonsa, mutta ei tiennyt kuitenkaan, minne hän oikeastansa kulki. Mutta kun häntä itseään ei miellyttänyt haju, joka hänestä hänen nenäänsä lähti, niin hän halusi kääntyä meren rannalle peseytymään ja poikkesi vasemmalle kädelle ja kulki kadulle, jonka nimi oli Ruga Catalana. Ja astellessaan siellä kaupungin rantapuolta kohti hän näki yhtäkkiä kaksi miestä, jotka tulivat häntä vastaan lyhty kädessä, ja koska hän pelkäsi, että nämä olivat yövartioita tai muita miehiä, jotka olivat valmiit tekemään pahaa, niin pujahti hän hiljaa piiloon erääsen vanhaan ja rappeutuneesen taloon, jonka hän huomasi läheisyydessä. Mutta miehet tulivat, aivan kuin olisi heidät samaan paikkaan lähetetty, myöskin sinne rappeutuneesen taloon, ja siellä toinen heistä laski maahan joukon rautaisia kapineita, jotka hänellä oli olallaan, ja alkoi tarkastella niitä toisen kanssa, jutellen minkä mitäkin niistä. Mutta heidän jutellessaan sanoi toinen: Mitä tämä on? Minä tunnen täällä sellaista löyhkää, etten koskaan liene tuntenut. Ja näin sanottuaan hän nosti vähän lyhtyänsä, ja he näkivät poloisen Andreuccion, ja kysyivät aivan hämmästyneinä: Kuka siellä on?

Andreuccio vaikeni; mutta he tulivat lyhtyineen lähemmäksi ja kysyivät, mitä hän täällä tekee noin likaisena? Silloin Andreuccio kertoi heille täydellisesti, kuinka hänelle oli käynyt. Miehet aavistivat nyt, missä se oli tapahtunut, ja sanoivat keskenään: Varmaan tämä on ollut Scarabone Tulentuikkaajan luona. Ja kääntyen Andreuccion puoleen sanoi toinen: Hyvä mies, vaikka oletkin kadottanut rahasi, niin tulee sinun suuresti kiittää Jumalaa, että sinä satuit putoamaan alas etkä voinut päästä takaisin siihen taloon. Sillä jos et olisi pudonnut, niin ole varma, että sinut olisi tapettu heti, kun olisit nukkunut, ja paitsi rahoja olisit menettänyt henkesikin. Mutta mitä auttaa enää valittaa? Sieltä et saa takaisin kolikkoakaan, sama kuin koettaisit ottaa tähden taivaalta. Mutta tapetuksi voit hyvin tulla, jos hän kuulee, että hiiskut sanankin tästä asiasta.

Ja näin puhuttuaan neuvottelivat he vähän ja sanoivat jälleen Andreucciolle: Katso, meidän käy sääliksi sinua. Ja siksi, jos tahdot tulla kanssamme toimittamaan erästä asiaa, jota me lähdemme tekemään, niin luulemme, että sinulle tulee melkoisen varmaan paljon enemmän osuutta kuin olet menettänyt.

Andreuccio vastasi epätoivoissaan, että hän on valmis.

Sinä päivänä oli haudattu Napolin arkkipiispa nimeltä messer Filippo Minutolo, ja hänet oli haudattu kalleimmassa juhlapuvussa ja sormessa rubini, jonka arvo oli yli viisisataa kulta-florinia. Häntä miehet nyt aikoivat mennä ryöstämään, ja he ilmaisivat Andreucciolle aikeensa.

Andreuccion ahneus oli suurempi kuin hänen varovaisuutensa, ja hän lähti heidän kanssaan matkalle. Mutta kun hän, pääkirkolle kuljettaessa, haisi kovasti, niin sanoi toinen mies: Emmekö keksisi mitään keinoa, että tämä pesisi vähän jossakin itseään, niin ettei hän haisisi näin julmasti? Toinen vastasi: Kyllä, me olemme täällä lähellä kaivoa, jossa on tavallisesti iso sanko vintturissa. Menkäämme sinne ja peskäämme hänet nopeasti.

Mutta kun he tulivat kaivolle, huomasivat he, että siellä oli nuora, mutta sanko oli otettu pois. Ja senvuoksi päättivät he keskenään sitoa Andreuccion nuoraan kiinni ja laskea hänet kaivoon, että hän pesisi itsensä alhaalla; ja kun hän olisi peseytynyt, piti hänen nykäistä nuorasta ja he vetäisivät hänet ylös. Ja niin he menettelivät.

Silloin sattui, että kun he olivat laskeneet Andreuccion kaivoon, niin eräitä signorian vartioita, jotka olivat janoissaan sekä helteen vuoksi että siksi, että olivat juosseet jonkun jäljestä, tuli tälle kaivolle juomaan. Kun nuo kaksi rosvoa heidät näkivät, niin lähtivät he heti pakoon, eivätkä vartiat, jotka tulivat sinne vain juomaan, huomanneet heitä.

Andreuccio oli kaivon pohjassa peseytynyt ja nyki nyt nuoraa. Janoiset vartiat taasen laskivat kilpensä ja aseensa ja vaippansa maahan ja alkoivat vetää nuorasta, luullen siinä olevan sangon täynnä vettä.

Kun Andreuccio huomasi olevansa lähellä kaivon reunaa, niin hellitti hän nuorasta ja heittäytyi ryntäilleen tälle reunalle. Tuskin vartiat tämän näkivät, valtasi heidät yhtäkkiä pelko ja he päästivät mitään sanomatta nuoran irti ja alkoivat paeta, minkä ennättivät.

Tätä seikkaa Andreuccio kummasteli suuresti, ja ellei hän olisi pitänyt lujasti kiinni, olisi hän pudonnut takaisin kaivoon ja loukannut ehkä pahoin itsensä tai kuollut. Nyt hän nousi ylös, ja kun hän näki nämä aseet, joita hänen tovereillaan ei ollut, niin hän alkoi ihmetellä yhä enemmän. Mutta aprikoituaan ja ymmärtämättä asiaa sekä tuskissaan kovasta onnestaan päätti hän sitten lähteä sieltä pois, esineihin koskematta. Ja niin hän asteli, tietämättä minne.

Sillä tavoin kulkiessaan kohtasi hän silloin taas ne kaksi toveriaan, jotka tulivat nostamaan häntä pois kaivosta. Ja kun he hänet näkivät, ihmettelivät he suuresti ja kysyivät, kuka hänet oli vetänyt kaivosta? Andreuccio vastasi, ettei hän sitä tiennyt; ja kertoi heille tarkalleen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli nähnyt kaivon reunalla. Silloin he ymmärsivät tapahtuman ja kertoivat hänelle nauraen, miksi he olivat paenneet ja ketä ne olivat olleet, jotka nostivat hänet kaivosta ylös. Ja enempää puhumatta he kulkivat sitten, koska oli jo keskiyö, pääkirkolle, ja pääsivät sisälle melkoisen helposti. Ja he menivät ruumisarkun luo, joka oli marmoria ja sangen suuri, ja kohottivat raudoillaan sen verran kantta, että mies pääsi sisään, ja asettivat pönkät sen alle. Ja kun tämä oli tehty, niin kysyi yksi: Kuka menee arkkuun? Siihen vastasi toinen: En minä. Enkä minä, sanoi ensimäinen, mutta menköön Andreuccio.

Sitä minä en tee, sanoi Andreuccio. Silloin he molemmat kääntyivät häneen päin ja sanoivat: Mitä? Etkö sinä mene? Jumaliste, jos et mene, niin annamme yhdellä näistä raudoista päähäsi niin, että kaadut kuoliaana maahan.

Andreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli hän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut; jos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta, niin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti ottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta oli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään arkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille piispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka ojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.

Toiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät hänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei sitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä hakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat, että etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he tempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä, jättäen hänet suljettuun arkkuun.

Mille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen arvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan kohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan vallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka silloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli kuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa, alkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi täällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen kuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei kukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä, niin hänet hirtettäisiin varkaana.

Mutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin kuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne tulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa kanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta kun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he riitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä tehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te pelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä, minä menen sisään itse, minä.

Ja sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä ulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun Andreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan, ja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän huusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä peljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat juosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.

Tämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut toivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli tullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo sormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten löytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja isännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja kun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli heistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista. Sen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan, joilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan entiseen arvoonsa.

Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille, syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa, sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita, järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja tämän jälkeen he lähtivät matkalle.

Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja esivaltanaan.

Mainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin neljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys koskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja hienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui heistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja hänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli kuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat vielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen naisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan asioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui intohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa kiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori ja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että hänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä suhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä, päätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille kaikki.

Kun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä suotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin olisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka ajatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin viivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut, niinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden kesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä, miksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin viimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan punaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin sanoin puhua:

Kallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs mies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja erilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi ei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta synnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi sellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden tulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat, olisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat, paljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää toimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen tosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut ominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne ovat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu puolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään ja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt nämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja paitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen, niinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin ne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani teidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne älykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte minulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin on, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan kiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että ovat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia, monen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä mukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on edullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen rakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se tiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on salattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on Amor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt minulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on päinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät kyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä teitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana, kaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina mitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa olevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden pyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan tunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun nuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.

Ja näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka aikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan hän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin kasvoin kreivin rintaa vasten.

Kreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin moittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo heittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla, että hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii itsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.

Kun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi julmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä tavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin surmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.

Ja niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja hajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi huutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo tehdä minulle väkivaltaa!

Kun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä hovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä uskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa, nousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni kotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa hevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin saattoi Calais'hen.

Naisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja kuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen sanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa hempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa. He siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi, mutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä kaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli, niin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa korviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen jälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille, joka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.