Part 9

Mutta vähitellen alkoi kevät lähetä. Kaikki oli kyllä talvimaista niinkuin ennenkin ja maa lumen peitossa vielä pitkälle kesäkuuhun. Mutta huhtik. 23 p. näkyi kevään ensimmäiset sanansaattajat, pulmuset, jotka laskeutuivat jääkappaleille ja kinoksille ja alkoivat iloisen viserryksensä. Sen jälkeen tuli lokit, hanhet, haahkat, kahlaajat ja laululinnut. Ensimmäisiä näistä viimeisistä oli eräs Sylvian laji, jota toukokuun alussa suurin joukoin asettui ainoalle mustalle paikalle, joka vielä näkyi seudulla, -- Vegan kannelle. Väsyneet linturaukat katselivat heti mukavia makuusijoja ja löysivät niitä laivan ri'issä. Vega-miehet ottivat nämä uudet vieraat vastaan tavallista suuremmalla ystävyydellä, ja jokainen koetti olla niitä häiritsemättä tahi pelottamatta.

Toisena kevään-enteenä oli railot, joita syntyi jäähän kappaleen matkaa laivasta. Ne sulkeutuivat kuitenkin jälleen jään uuden siirtymisen kautta, ja samalla työntäysi suuria jäälohkareita korkeiksi valliksi niille paikoille, joissa railot olivat olleet. Vahvinkin laiva olisi musertunut, jos se olisi sattunut olemaan semmoisessa railossa. Kohovettä alkoi myös nousta niin paljo jäälle, varsinkin likelle maata, että kävi vaikeaksi päästä laivalta maalle, ja moni mies sai kylmän kylvyn jossakin syvemmässä kolossa jäällä.

Eräänä päivänpaisteisena päivänä, toukokuun lopulla, ilmestyi muutamia kärpäsiä, ja ensimmäinen kukka näkyi kesäk. 23 p., siis juuri juhannus-aattona. Viikkoa jälkeen alkoi maa viheriöitä ja kaikenlaiset kukat avasivat monenväriset nuppunsa. Silloin loppui myös se kaunis valo-ilmiö, joka talvella ikäänkuin palkitsi maan kukkaloiston. Kun näet kävelee niillä tienoin meren rannikkoa, kohoveden liottamassa lumessa, syntyy joka askeletta ottaessa erittäin voimallinen, komea, sinisenvalkea valonheijastus lumessa, ja näyttää, niinkuin tulimeri avautuisi kulkijan jalkoihin. Naparetkeilijään tekee erittäin omituisen vaikutuksen, pimeänä ja tuimana talvipäivänä kulkeminen tuossa lumen ja liekkien sekoituksessa, joka joka askeleella parskuu kaikille haaroille, loistaen niin kirkkaasti, että olisi valmis uskomaan kenkiensä ja vaatteidensa syttyvän. Tämä valonheijastus lähtee pienestä rapueläimestä, joka voipi loistaa, samaan tapaan kuin tavallinen kiiltomato.

"Metsäkin" alkoi käydä vihannaksi. Se ei kumminkaan ollut semmoista metsää, kuin me olemme tottuneet näkemään. Metsä kaikille tuulille avonaisen Pitlekain luona oli vaan aivan matalata, maassa luikertelevata pajulajia, ainoastaan pari tuumaa korkeata.

Heinäk. 17 p. irtaantui vihdoin talven-aikana muodostunut jää maasta ja pitkin rantaa tuli pitkän matkaa avovettä. Mutta pohjajäät pysyivät vielä liikkumattomina ja niiden välissä oli talvijääkin yhä niin lujaa ja vahvaa, että kaikkien mielestä vielä meni neljätoista päivää, ennenkuin Vega pääsi irti. Sillä välin oli kaikki laivalla laitettu valmiiksi lähtöä varten ja kone pantu kuntoon milloin hyvänsä lämmitettäväksi. Läheinen pääseminen talven pitkästä vankeudesta oli oven edessä, ja kaikkien mielet olivat täynnä iloa ja toivoa.

Kuu Vega-miehet seuraavana päivänä, heinäk. 18 p., olivat päivällisellä tavalliseen aikaan, tunsivat he äkkiä laivan ruvenneen hiljaa keikkumaan. Kapteini Palander riensi ylös kannelle ja näki jään olevan liikkeillä. Hän antoi heti lämmittää höyrykoneen ja kaksi tuntia sen jälkeen oli Vega, koristettuna kaikilla lipuillaan, jälleen höyryn kuljettamana, matkalla päämaaliansa kohti.

Aivan jäätöin rako oli syntynyt laivan ja rannemmalla olevan selvän veden välille. Samalla oli jääkentät laivan toisella puolen työntyneet merelle päin, niin että Vegalla oli mukava ja kylliksi syvä kulkuväylä. Matka suunnattiin Beringin salmea kohti, ja kun Vega höyrysi Pitlekain äärimmäisen niemen ohi, nähtiin koko kylän väki, miehet, naiset ja lapset, koossa eräällä töyryllä aivan rannalla, katsellen merelle päin tulikoiraan, -- niinkuin tschuktschit kutsuivat höyrylaivaa --, joka ainiaksi vei vieraat, ystävät pitkän talven ajoilta, pois heidän autiolta, kylmältä rannaltansa. Varmaan tunsivat ne hyväsydämmiset villit surua ja liikutusta ystävällisissä sydämmissään eronhetkenä. Pari heistä souti rannasta hylkeennahkaveneessä, viitataksensa ikäänkuin vielä viime hetkenä lähteville tervehdyksensä. Etummaisena istui siinä pienessä veneessä kaksitoistavuotias tschuktschi-tyttö. Hänen nimensä oli _Reitinakka_ ja hän oli ollut Vega-miesten suuri lemmikki. Kaikki hyväilivät häntä ja antoivat hänelle lahjoja ja herkkuja, ja iloisella ja hilpeällä olennollaan oli hän heille niinkuin ystävällinen auringonsäde. Hän se nyt viittasi heille viimeisen tervehdyksen tuosta talvisatamasta, jonne he eivät koskaan enää palaisi.

Tschuktschilais-niemeltä Jaapaniin,

Kun Vega koko voimallaan mennä höyrysi Beringin salmesta, oli ne korkeat vuoret, joita kohoo aasianpuoleisella sivulla, verhoontuneet paksuun sumuun, josta vaan silloin tällöin yksinäisiä vuorenhuippuja pisti esiin. Meri oli ajojään peitossa. Jääpalasilla lepäili siellä täällä joukoittain erästä kaunispiirteistä hyljelajia, ja avoveden päällä pyöri lukuisasti vesilintuja.

S:t Lawrencen lahden ulkopuolella tavattiin kiintonaista jäätä, joka sulki vuonon suun ja sen oivallisen sataman. Siellä rupesi Vega ankkuriin Nynamon kylän luona. Tämä kylä oli kunnaalla ja vähän matkaa kauvempana yleni korkea vuorenselkä, josta pisti joukko kukkuloita ja jonka sivuina oli suuret, penkereittäin kokoontuneet kivirauniot.

Kylässä oli kymmenen telttaa. Koska siellä oli puute ajopuista, käyttivät kotoasukkaat valaanluita melkein kaikkiin tarpeihinsa. Telttaverhokin, joka oli hylkeennahkaa, oli pingotettu paalujen tavoin maahan lyötyjen valaskalan kylkiluiden ja alileukaluitten päälle. Niitä yhdisti yläpäästä valaanluiset riu'ut, ja jott'ei tuuli voisi nostaa telttaverhoa ylös maasta, oli sen reunan päälle pantu joukoittain suuria raskaita luita, niinkuin lapaluita, selkänikamia j.m.s. Polttopuiksi käytettiin ulkona keitettäessä raaniin kastettuja valaanluita. Suurta, käyrää valaskalankylkiluuta, jonka toinen pää oli pistetty maahan, pidettiin silloin hahloina. Valaannikamia käytettiin huhmarina, lapaluut olivat ovina rasvakellareihin ja onsiksi tehtyjä valaanluita pidettiin lamppuina. Halaistuja lakihetuloita, alileukaluun kappaleita ja suorempia kylkiluita käytettiin talloiksi rekien jalaksiin, ja lakihetuloista silvottuja kuituja käytettiin nyörinä ja siteinä.

Joka teltan ulkopuolella näki kasoittain mustaa hylkeenlihaa ja pitkiä, valkeita, väriseviä nauhoja puhallettuja suolia oli ripustettu kuivamaan. Teltan sisässä näki kaikkialla verisiä lihapaloja inhottavimmalla tavalla valmistettavan tahi olevan maassa hujan hajan, jonka kautta sekä asunnot että niiden eläjät saivat tavallista inhottavamman näön. Mieluisan erotuksen teki viheriöivät pajun-oksat, joita oli kasattu melkein joka teltan suulle ja joiden ympärillä tavallisesti oli vaimoja ja lapsia, jotka halukkaasti söivät lehtiä. Joka teltassa oli hyviä kivääriä sekä joukko eurooppalaisia tarvekaluja, josta voi päättää näiden tschuktschien olevan vilkkaassa yhteydessä merenkulkijoiden kanssa. Nämä tschuktschit hautaavat kuolleensa samalla tavalla kuin heidän pohjoiset heimolaisensakin. He panevat kuolleen viereen keihään, nuolia, piipun, lumenvarjostimen, jääsiivilän j.m., mitä luulevat hänen tarvitsevan toisessa maailmassa.

Heinäk. 22 p. laski Vega jälleen ankkurinsa, sillä kertaa Amerikan puolelle Port Clarenceen, oivalliseen satamaan, Amerikan läntisimmän niemen, Cap Prince of Walesin, eteläpuolella. Merta vastaan suojelee satamata matala, pitkä hietasärkkä, ja sen sisään laskee jotenkin suuri joki, jonka suu leviää järveksi. Idässä kohoo korkeita, epätasaisia vuoria. Ensi kertaa Vega silloin, lähtönsä jälkeen Aktinian satamasta Taimursaarella elok. 18 p., rupesi ankkuriin oikeassa satamassa; siihen asti oli se ollut ankkurissa tahi kiinni avonaisilla väylillä, jään ja tuulien vallassa, saamatta mitään suojaa maalta. Kuitenkin oli laiva säilynyt aivan hyvästi ja oli vallan vikaantumatoin, kiitos kapteini Palanderin taitavuuden ja miehistön kelvollisuuden.

Heti kun ankkuri oli laskettu, tuli laivalle useita veneitä, osaksi suuria nahkaveneitä, osaksi kajaakkia, s.o. kapeita umpikantisia veneitä, joiden kannessa on yksi tahi pari pyöreätä reikää soutajalle. Joskus makasi niissä vielä yksi mies pohjalla kannen alla; jos vene olisi kaatunut, ei hän olisi voinut pelastua. Sillä lailla kulkevat usein lapset vanhempiensa mukana niiden veneretkillä.

Asukkaat siellä olivat eskimoja. Pari miestä, jotka olivat seuranneet valaskalanpyytäjiä San Fransiskoon tahi Honoluluun, osasi puhua vähän engelskaa. Sikäläiset eskimot ovat paljoa siistimmät muita napakansoja, ja seurustelu eurooppalaisten ja amerikkalaisten kanssa oli vaikuttanut heihin jalostuttavasti, joka ei muuten ole laita raakalaiskansojen kanssa.

Useimmat näistä eskimoista asuivat ohuesta pumpulikankaasta tehdyissä kesäteltoissa. Osa heistä piti eurooppalaisia vaatteita, toiset olivat puettuna hylkeen- tahi peurannahkaisiin housuihin ja keveään, pehmeään, usein kauniisti kirjaeltuun ja murmelinnahkaiseen peskiin. Sateella vedettiin sen päälle yhteenneulotuista suolista tehty sadetakki.

Naisiin oli kirjaeltu muutamia piirroksia leukaan. Miehet pitivät pieniä viiksiä tahi ohutta kokopartaa. Useimmilla heistä oli kaksi pitkää reikää pistetty alihuuleen, jossa he kantoivat lasisia, luisia tahi kivisiä koristuksia. Eräällä nuorella, melkein täysikasvuisella tytöllä oli suuri sininen lasihelmi nenässä, jonka välikalvo sitä varten oli lävistetty; mutta hän hätääntyi kovin ja kätki kasvonsa äidin peskin laskoksiin, kun huomasi koristustansa kaikkien katselevan. Kaikilla naisilla oli pitkät helminauhat korvissa, ja käsissä rautaiset tahi vaskiset rannerenkaat. Silmät olivat hiukan vinossa, kasvot litteät, nenä pieni ja juuresta litistynyt. Useimmat, miehet sekä naiset, näyttivät raittiilta ja terveiltä. Teltoissa vallitsi jonkunlainen järjestys ja somuus, ja lattioilla oli punotusta ruohosta tehdyt matot. Useimmat tarvekalut ja aseet olivat amerikkalaista tekoa. Mutta sen ohessa käytettiin tahi säilytettiin teltan romukätköissä joutsia ja nuolia, linnunpyynti-keihäitä, luisia sauvoimia ja joitakuita kivikaluja, useimmat hyvin taitavasti laitettuja ja leikkauksilla ja piirroksilla koristettuja. Erittäin taidokkaasti oli varsinkin heidän onkensa laitetut; ne oli sievästi muodostetut syötiksi, kuvaamaan kuoriaisia ja muita hyönteisiä, värjätyistä luista, lasihelmistä ja vesilintujen punaisesta varvasnahasta. Nämä kotoasukkaat olivat iloisia ja ystävällisiä. Nainen oli yhtä suuressa arvossa kuin mies, ja lapset olivat käytökseltään hiljaisia ja siivoja. Kaikki nämä eskimot olivat pakanoita. Muutamien telttojen luona oli punaiseksi maalattuja, puisia linnunkuvia, siivet leveellään, patsaiden nenissä. Ne olivat teltan suojelusjumalia. Kuolleensa hautasivat eskimot sillä lailla, että ruumiit täysissä vaatteissa pantiin maahan, ilman mitään hautaa tahi arkkua, mutta tiheän aitauksen sisään. Semmoisen ruumiin vieressä näki kajaakin airoinensa, ladatun kaksipiippuisen pyssyn, jonka nalli oli valmiina ja hana puoleksi vedettynä, muutamia muita aseita, vaatteita, tulukset, lumikengät, juoma-astian, kaksi puusta leikattua, vereen tahrittua naamaria ja kummallisia eläimenkuvia.

Kun löytöretkeilijät liki sata vuotta sitte ensin tulivat niille seuduille, olivat asukkaat vielä hyvin sivistymättömiä ja raakoja. Niin kertoo eräs matkustaja seuraavata ensimmäisestä käynnistään S:t Lawrencen saarella Beringin salmessa. He levittivät -- niin kertoo hän -- likaisen nahan teltan permannolle ja käskivät hänen istumaan sille. Sen jälkeen tuli toinen kotoasukas toisen jälkeen, syleili häntä ja hieroi kovasti nenäänsä hänen nenäänsä vastaan, sekä lopetti hyväilemisensä sylkemällä käsiinsä ja silittämällä muutamia kertoja hänen kasvojansa. Sitte panivat he hänen eteensä kaukalon valaan-ihraa, jota hänen täytyi syödä kelpolailla, ett'ei olisi pahoittanut hyväntahtoisten isäntiensä mieltä.

Elok. 14 p. kävi Vega ankkuriin Beringin saaren luona, läntisimmän niitä vuorisia saaria, jotka pitkien vitjojen tavalla etelässä rajoittavat Beringinmeren. Näillä saarilla pitää eräs amerikkalainen kauppayhtiö kaksi jotenkin suurta asemaa, joissa käydään kauppaa kotoasukkaiden kanssa. Tärkeinnä kauppatavarana on erään hyljelajin, n.k. merikarhun nahka, jota vuosittain tapetaan niillä tienoin aina 20,000-50,000. Kotoasukkaat siellä asuvat osaksi oikein mukavissa turvehuoneissa, osaksi pienissä puuhuoneissa, joita yhtiö heille lahjoittaa, ja siellä on koulu heidän lapsiansa varten. Beringin saarella se kuuluisa löytöretkeilijä, josta saari on saanut nimensä, lopetti päivänsä. Kun koko hänen miehistönsä oli sairastunut kerpukkiin, ajelehti hänen laivansa ohjatoinna ja tuuli ja aallot veivät sen sille saarelle. Ankkuri laskettiin mutta suuri hyökylaine katkaisi ankkuriköyden ja heitti laivan maata kohti. Luultiin, että laiva ensi laineessa musertuisi kallioita vasten, mutta aallot veivät sen odottamatta kallioiden suojaamaan syvään lahteen, jossa vesi oli aivan tyyni ja jota vaan kapea suu yhdisti mereen. Joll'ei ohjatoin laiva olisi ajautunut juuri sille paikalle, niin olisi se ehdottomasti musertunut ja kaikki miehet olisivat hukkuneet. Suurella vaivalla jaksoi väsynyt miehistö panna veneen vesille. Erään puron rannalle rakensi se osa väkeä, joka vielä jaksoi seistä jaloillaan, jonkunlaisia majoja, peittäen purjeella muutamia syviä kuoppia. Kun sairaat piti vietämän maalle, kuoli moni heti päästessään kajuutasta raittiisen ilmaan. Toiset kuolivat veneessä tahi heti maalle tultuansa. He ehtivät tuskin haudata ruumiita ja voivat vaivoin suojella niitä nälkäisiltä ketuilta, joita ylen määrin kuljeskeli asumattomalla saarella. Muutaman viikon kuluttua kuoli myös Bering. Hän tuli melkein elävältä haudatuksi saarellensa. Sillä sen hietakuopan seiniltä, jossa hän makasi, vieri puuttumatta hietaa hänen päällensä ja hän ei lopuksi antanut ottaa sitä enää pois, koska se hänestä lämmitti hänen kylmeneviä jäseniänsä. Hänen kuoltuansa täytyi ruumis kaivaa ulos, oikeaan hautaan laskettavaksi. Eloon jääneet pelastivat itsensä seuraavana kesänä mannermaalle laitettuansa itsellensä uuden aluksen sillä välin myrskyssä musertuneen laivansa palasista.

Kun Vega lähestyi Beringin saaren uudis-asuntoa, souti yksi mies laivaa kohti ja tervehti, huutaen: "Onko se Nordenskiöld?" Ensimmäinen eurooppalainen sanoi retkikuntaa tervetulleeksi koillisen kulkuväylän löytämisen jälkeen. Mies oli suomalainen, Björkbodan tehtaalta Kemiöstä, jossa Nordenskiöld oli oleskellut paljo nuoruudessaan. Nyt oli hän amerikkalaisen yhtiön palveluksessa.

Hyljelajia, merikarhua, jota täällä pyydetään, on saarilla sadointuhansin, ja se on tunnettu omituisista tavoistansa. Kesällä nousee se maalle ja etsii paikkoja paritus-ajaksi. Koiraat tulevat ensiksi ja käyvät verisiä sotia maasta, jolloin kukin koettaa puolustaa sitä alaa, jonka se on ottanut omalle varallensa ja jonka ulkopuolelle se ei aja takaa voitettua vihollista. Taistelun jälkeen paneutuu voittaja maahan itsetyytyväisellä röhkinällä, heittäytyy seljälleen, kaapii itseään etujaloillansa ja vilvoittaa löyhyttelee leveillä takajaloillansa, niinkuin viukalla. Tämä tapa takajaloillansa löyhyttää, näyttää olevan merikarhuille hyvin rakas. Lämpimänä kesäpäivänä voipi näiden eläinten kokouspaikalla nähdä sadointuhansin semmoisia viuhkoja käymässä. Naaraitten ruvetessa tulemaan, ottavat ne koiraat, jotka ovat vallanneet likinnä rantaa olevat paikat, ne luoksensa, mutta heidän uidessaan uusia naaraita hakemaan, ryöstävät naapurit entiset. Kun vihdoin koko parituspaikka on täynnä, on vahvimmilla koirailla 12-15 naarasta ympärillänsä, heikoimmilla, jotka ovat saaneet tyytyä korkealla rannasta oleviin paikkoihin, vaan neljä viisi. Siellä viipyvät koiraat sitte kolme kuukautta ilman mitään ruokaa, jonka jälkeen he jättävät paikan naaraille ja poikasille.

Näitä hyljejoukkoja eivät erämiehet koskaan ahdista, vaan pyytävät nuorempia koiraksia, jotka eivät ole saaneet paikkaa siellä, vaan ovat nousseet läheisille saarille eivätkä parittele. Erämiehet ajavat niitä hiljallensa maalle päin, jonka jälkeen niiden joukossa olevat naarakset ja poikaset ajetaan takaisin rannalle ja muut tapetaan nuijilla.

Beringin saarelta ohjattiin matka Jokahamaan Jaapanissa, jossa ankkuri laskettiin syysk. 2 p. Matkalla iski ukkonen kovan sadevihurin aikana ankaralla välähdyksellä ja jyrinällä Vegan isoonmastoon, jonka yläpää musertui. Kaikki laivalla olevat tunsivat kovan pudistuksen, mutta onneksi ei sentään mitään vahinkoa tapahtunut.

Jokahamaan tultaessa olivat kaikki miehet terveitä ja laiva täydessä kunnossa. Kuitenkin antoi kapteini Palander siellä vuorata laivan vaskella, suojaksi kuumimpien seutujen merissä olevia laivamatoja vastaan, jotka kiintyvät laivanpohjaan ja turmelevat puuaineen.

Jaapanista kotia.

Kaksikymmentä vuotta takaperin oli Jokahama vaan mitätöin kylä. Siihen asti eivät vierasten valtakuntien laivat saaneet poiketa Jaapaniin, mutta silloin avattiin muutamia satamia maailmankaupalle. Jokahama on sellainen kauppapaikka. Muinoisesta kylästä on tullut kukoistava kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, sekä jaapanilaisia että eurooppalaisia rakennuksia, kauppapuoteja ja ravintoloita. Rautatie on rakennettu sieltä Jaapanin pääkaupunkiin Tokioon ja höyrylaivat kulkevat säännöllisesti Jokahamasta San Fransiskoon, Hongkongiin, Indiaan j.m.

Tiedon levittyä Vegan saapumisesta, tuli Nordenskiöldin luo joukoittain onnentoivotus-lähetyksiä, ja juhlasta juhlaan vietiin urheita purjehtijoita.

Jaapanissa oleskellessaan ja tuon tuostakin juhlissa käydessään oli Nordenskiöldillä hyvä tilaisuus tutkia tämän kummallisen maan kansaa ja sen tapoja.

Muun muassa kutsuttiin matkailijat päivällisille keisarin suvipalatsiin; eräs keisarillinen prinssi oli isännän sijaisena. Palatsi oli yksikerroksinen, ja puusta; sen rakennustapa oli jaapanilainen, mutta sisustus eurooppalainen, jotenkin sellainen kuin meillä varaakkaampien suvihuviloissa. Palatsin ympärillä oli puutarha, jota jaapanilaiset pitivät erittäin kauniina ja suurena. Oikeimmin se oli puisto pienennetyssä muodossa. Jaapanilaiset ovat näet taitavia kasvattamaan kääpiömäisiä puita ja pensaita ja sellaisia olivat puut siinäkin puistossa, ja tasaiset käytävät risteilivät siinä hyvin hoidettuja ruohokenttiä; siellä täällä päilyi pieni lampi tai kohisi vähäinen koski ja pieniä kivestä rakennettuja nukkisiltoja näkyi tuon tuostakin.

Eräänä päivänä kutsuttiin matkailijat keisarin luo, kun hovissa oli suuri vastaan-otto. Edeltäkäsin ilmoitettiin heille ett'eivät saisi kääntää selkäänsä keisarille ja että heidän tulisi kolmasti kumartaa, ensi kerran ovella, toisen kerran keskellä huonetta ja kolmannesti paikoilleen päästyään. Keisari luki ääneen puheen Jaapanin kielellä, tulkki käänsi sen sitte ranskaksi. Sen jälkeen luki Nordenskiöld ranskankielisen tervehdyksensä. Koko ajan seisoi keisari niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, ell'ei hän itse olisi lukenut puhettaan.

Kerta kulki Nordenskiöld veneellä ylöspäin jokea, joka laskee mereen Tokion luona. Kun kulkuneuvot maassa ovat vielä hyvin alhaisella kannalla, on se joki lisähaaroineen tärkein yhdysväylä pääkaupungista sisämaahan. Silloinkin kulki joella joukoittain veneitä, joista toiset veivät kaupunkiin ravintoaineita, toiset taas toivat sieltä tavaroita. Joen rannoilla on taajassa ravintoloita ja teehuoneita. Useimmat niistä ovat vaan jaapanilaisia varten, eikä eurooppalaisia suvaita niissä, vaikka ne maksaisivat moninkertaisen hinnan. Syy siihen on se, että jaapanilaiset pitävät eurooppalaisten käytöstä hyvin raakana ja sivistymättömänä. Likaisin saappain kävelevät eurooppalaiset matoilla, syljeksivät lattialle j.m.s., sanovat he.

Ravintolaan, jossa käy vaan jaapanilaisia, pääsee ainoastaan jonkun virkamiehen puoltosanalla. Sisään astuessa on jo portailla riisuminen saappaat jalasta, muuten joutuu heti vihoihin. Isäntä ja palvelijattaret tervehtivät tulijaa polvistumalla ja sitte ympäröi häntä melkein yhtä mittaa naurava, lörpöttelevä tyttöliuma. Matkustajien luo tuli eräs tyttö ja tarjosi heille polvillaan jaapanilaista teetä, pienissä, puolilleen täytetyissä kupissa. Sitte vietiin he vierashuoneihin, jotka olivat suuret ja häikäisevän puhtaat. Huonekaluja ei ollut nimeksikään, mutta lattioita peitti palmikoidut olkimatot. Seiniä oli koristettu jaapanilaisilla maalauksilla, painetuilla runoilla ja sananlaskuilla. Makuuvaatteina on paksu, lattialle levitettävä matto, ympyriäinen tyyny tai pehmeäksi päällystetty halonpätkä sekä pumpulilla sisustettu yönuttu. Palvelijattaret jakelevat heti tulijoille nelisnurkkaisia istuintyynyjä, jotka asetetaan kehään lattialle, puulaatikon ympärille. Laatikon yhdellä kulmalla on pieni tuliastia, toisella korkea savimalja, jonka pohjalla on vähä vettä. Tämä malja on sylki- ja tuhkakuppina polttaessa. Taas tuodaan teetä, piiput sytytetään ja puhe pannaan alkuun. Aterioidessa tuodaan kaikki ruokalajit samalla kertaa sisään, pienillä kiillotetuilla pöydillä, jotka ovat korttelia korkeat ja neliökyynärän pinnaltaan. Ruoka on kiillotetuissa puukupposissa ja suuhun se viedään pulikoilla, ilman veitsiä, kahvelia tai lusikoita. Aterian aikana ympäröi vieraita lukuisa joukko naispalvelijoita, jotka, istuen maassa, vilkkaasti pakinoivat heidän kanssaan, tuon tuostakin nauruun remahtaen. Aamuisin pesevät vieraat itsensä joko pihalla tai huoneen balkongilla.

Kerran matkusti Nordenskiöld sisämaahan päinkin. Tiet Jaapanissa ovat hyvin huonoja ja kapeita. Niitä pitkin kulkee myötänään pieniä kuormavaunuja, kantajia ja kuormitettuja hevosia ja härkiä; ei näe sentään ainoatakaan hevosta tai härkää ajopelien eteen valjastettuna. Karjanhoito on vähäarvoinen ja maata viljellään ainoastaan käsivoimilla. Alangot ovat erittäin hyvästi viljeltyjä, rinteet tasoitettuja ja vesijohtoja risteilee kaikkialla.

Nordenskiöld poikkesi muutamiin, tien varrella oleviin talonpoikaistaloihin ja aina ottivat omistajat hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Tuliastia tuotiin esille, teetä ja namusia tarjottiin ja myötänään kumarrellen pidettiin vilkasta keskustelua vireillä. Rikasten ja talonpoikien asunnoilla on tuskin huomattavaa erotusta eikä kerjäläisiä edes näkynytkään.

Eräässä kylässä oli paljo ihmisiä koolla, katselemassa juuri tapahtuvaa kilpailua. Kaksi nuorta miestä, joilla oli pukimena ainoastaan kapea, lantioilla ja jalkainvälissä kulkeva vyö, painivat hiekkaan piirretyn syltä leveän kehyksen sisäpuolella. Sitä pidettiin voittajana, joka kaati vastustajansa tai työnsi hänet piirin ulkopuolelle. Erityinen kilpatuomari päätti, kumpi oli voittanut. Omituisin oli taistelun alku, kun painijat istuivat kykkysillään keskellä kehää, tiukasti tarkastaen toisiaan, odottaessaan tuomarin antamaa merkkiä, sillä yksi ainoa ryntäys voi siiloin ratkaista kilpailun. Tusinamäärä nuoria, vartevia miehiä otti osaa kilpaukseen; vuoron jälkeen astuivat he uhkaavasti huudahdellen piiriin, voimiaan koettamaan.

Mitä syvemmälle Nordenskiöld tuli sisämaahan, sitä kauniimmaksi tulivat seudut. Toisinaan painui tie läpi raivaamattomien laaksojen, joissa rehevä kasvullisuus kokonaan kätki laakson pohjalla vaahtoovan, helmeilevän virran, toisinaan luikerteli se halki ruohoisten ahojen tai pitkin mäenrinteitä, joilla siellä täällä kasvava kastanja tai tammi nuokutteli lehviään. Kastanjoiden korjuuaika oli parhaillaan ja joka majan edustalla oli kastanjia kuivamassa, levitettynä paksuin kerroksin matoille auringonpaisteesen.