Part 6

Korkeammatkin eläinmuodot ilmestyvät napaseuduilla lukuisammin merellä kuin maalla. Niiden joukosta etsii kuitenkin nyt jo turhaan lukuisia parvia Grönlannin valaita (Balaena mysticetus), joka pitkän aikaa oli niin yleinen niillä tienoin, että niiden pyynti oli useitten maitten arvokas tulolähde. Se on nyt niin hävitetty, ett'ei enää kannata laittaa reilaan laivoja sen pyytämiseksi siellä.

Tärkeimmät pyyntieläimet näillä tienoin ovat viimeisenä viitenäkymmenenä vuonna olleet _mursut_. Niitä oli erittäin runsaasti Huippuvuorilla. Niin voivat erämiehet 1600-luvulla tappaa 700-800 mursua muutamassa tunnissa. Mursut makasivat tavallisesti suurissa joukoissa jollakin tasaisella hiekkarannalla, sikeästi nukkuen päivänpaisteessa, pitäen kuitenkin muutamia vartijoita. Jos erämiesten silloin onnistui varovasti vastatuuleen lähetä maata ja tappaa ne mursut, jotka makasivat alahalla rannalla, niin joutui koko karja helposti erämiesten saaliiksi.

Kun pyytäjä ahdistaa naarasta poikasinensa, koettaa äiti kaikin tavoin pelastaa poikastansa. Se sysii ja nyhkii pikku eläintä, kiirehtiäksensä pakoa, ja sukeltaa veteen, poikanen etukäpälän alla, eksyttääkseen takaa-ajajata. Kuitenkin joutuvat he usein molemmat pyytäjän saaliiksi, sillä huolenpito poikasesta estää äidin pelastumista.

Seurallisuus ja uteliaisuus näyttää olevan pääpiirre mursujen luonteessa. Kun Nordenskiöld kerta, hiljaisena, kauniina pohjolan kesäpäivänä souteli ajojääpalaisella merellä, keskellä melkoista joukkoa näitä eläimiä, seurasi osa niistä venettä ison matkaa aivan rauhallisesti, silloin tällöin päästäen röhkivän äänen; toiset uiskentelivat vallan lähellä ja kohottivat itseään korkealle vedestä, tarkastellakseen hiukan muukalaisia; toiset taas makasivat niin tiuhassa jääpalasilla, että ne painuivat aina vedenpintaan saakka, kun meressä uiskentelevat toverit väkisin koettivat päästä juuri ennestään täytetylle jääkappaleelle, vaikka joukko tyhjiä kuljeskeli likellä.

Usein tapahtuu että erämiehet, tapettuaan naarasmursun, ottavat poikasen kiinni elävältä. Se tulee helposti kesyksi ja hyvin uskolliseksi hoitajalleen. Se koettaa paraimman jälkeen seurata kannella käveleviä merimiehiä, kuivalla kulkemiseen huonosti sopivilla jaloillaan, eikä saa lepoa, jos se jätetään yksin. Valitettavasti elävät nämä eläimet vaan muutamia viikkoja vankeudessa.

Keskiajalla kerrottiin monta ihmeellistä juttua mursuista. Niin sanottiin sen m.m. tavallisesti makaavan sillä lailla, että se suurista torahampaistaan riippui rantakallioissa. Erämiehet lähestyvät silloin veneellään, leikkaavat palan sen nahasta ja kiinnittävät jonkun köyden toisen pään loveen ja sitovat toisen pään paaluun tahi vuoren sisään lyötyyn rautarenkaasen. Sitten heittävät he kivillä eläintä päähän, josta se vihdoin herää ja, koettaessaan päästä irti, jättää nahkansa. Itse kuolee eläin pian sen jälkeen tahi heitetään puolikuolleena rannalle.

Muut Novaja Semlalla elävät pyyntieläimet ovat _partahylje_ (Phoca barbata), _Grönlannin hylje_ (Phoca groenlandia), _kiehkuraishylje_ eli _norppa_ (Phoca hispida) ja _maitovalas_ (Delphinapterus leucas).

Novaja Semlalta Jeniseille.

Elok. 4 p. aamulla nostivat kaikki laivat jälleen ankkurinsa ja tuo pieni laivasto mennä höyrysi Waigatsch-salmen eli Jugor Scharin kautta Kaarian merelle eli Kara-merelle.

Novaja Semlan eteläosa tulee kesällä aivan jäättömäksi, mutta 73 leveys-asteen pohjoispuolella alkavat jäätiköt. Matala tasankomaa muuttuu samalla vuoriseksi ja purjehtija näkee kaukaa hujan hajan yksinäisiä vuorenkukkuloita, joiden välistä jääjoukot loistavat; itse kukkulat ovat kesällä jäättömiä. Mutta vasta kauvempana pohjoisessa alkavat varsinaiset jääkentät, jotka lopuksi muodostavat tiviin sisämaanjään, joka mahtavalla jääpeitteellään tasoittaa vuoret ja laaksot ja muuttaa sisämaan jääerämaaksi. Tämän jääerämaan halkaisee kesällä kuohuvat virrat, jotka tavallisesti laskevat jääkenttään muodostuneesen järveen, joka laskee vetensä jään alitse useita tuhansia jalkoja korkean rotkoholvin kautta läpinäkyvätä jäätä. Toisin paikoin näkee virran, joka pauhaavalla melulla syöksee johonkin koloon, ruiskuttaakseen jälleen vähän matkaa kauvempana ylös korkean putouksen jostakin jäänhalkeamasta. Silloin tällöin kuulee melun, niinkuin kanuunanlaukauksen jään sisästä. Se on uusi jäätikköloiro, joka on muodostunut, tahi, jos ollaan likellä rantaa, jäälohkare, joka on syössyt mereen. Sillä vuorien väliin likistynyt jää pusertuu eteenpäin laaksourien kautta merta kohti ja muodostaa silloin usein oikeita jääkoskia, joissa mahtava jääpeite, musertuneena ja palottuna, verrattain nopeasti kierii alaspäin, jos laaksoura on jyrkästi vieru, sinkahuttaen korkealle suuria kallionlohkareita ja työntäen mereen oikeita jäävuoria. Jos laaksoura on leveä ja tasainen, kulkee jäävirta hitaammin ja seisahtuu korkeana jääseinänä rannalle, josta silloin tällöin suuria jääkappaleita irtaantuu; mutta jos laakson vieremä on vaan vähäinen, sulaa jääreuna hitaasti ja näkymättömästi pois. Kun Novaja Semlan sisämaanjää kumminkin alaltaan on verrattain vähäinen, ei siellä irtaannu mitään erittäin suuria jäävuoria, jonka vuoksi niitä ei tapaa Kaarian merelläkään.

Kuitenkin on eräs tunnettu saksalainen tutkija antanut Kara-merelle nimen "jääkellari", koska merenvirrat eivät voi kesällä viedä pois jääpeitettä, joka talvella tulee äärettömän paksuksi, vaan se kokoontuu Novaja Semlaa vasten, jossa se kesän alussa sulkee ne kolme salmea, jotka johtavat Kara-mereen. Sen vuoksi luultiin, että Kaarian meri koko kesän on jäätä täynnä, mutta Nordenskiöldin keksintöjen kautta, hänen edellisellä matkallaan sinne, tiedetään nyt, ett'ei asian laita ole niin tukala, vaan että jää suuremmaksi osaksi sulaa, ja että tätä merta sen vuoksi kesällä voi aivan hyvästi käyttää merikulkuun.

Matka kului suotuisimmassa säässä ja aivan jäättömällä merellä aina elokuun 3 p. iltaan asti, jolloin ohut ajojää tuli vastaan, ja sumu, joka kuitenkin ajoittain harveni. 4 p. tuli vesi keltaisenharmaan saven väriseksi ja oli niin suolatointa, että sitä voitiin juoda. Oli tultu Obin ja Jenisein virtapiiriin. Elok. 6 p. näkyi vihdoin laivojen määräpaikka, "_Dicksonin satama_" Jenisein suussa, jossa tuo pieni laivasto ehjänä laski ankkurinsa.

Seutu Dicksonin sataman luona on aivan asumatointa, vaikka siellä ennen on ollut joukko asuinhuoneita pitkin virran ja meren rantaa. Ne on jo aikoja sitte jätetty, etupäässä sen vuoksi että jahti on vähennyt, mutta myös sen vuoksi että elämäntarpeet aikojen kuluessa ovat enentyneet, niin ett'ei kansa enää ole viihtynyt siellä.

Nämä rakennukset, -- eli simovit, niinkuin niitä kutsutaan -- Jenisein suulla, olivat Euroopan kansojen pohjoisimmat asuinsijat. Alastoman tunturin juurella, alituisten lumimyrskyjen alaisina talvella ja paksujen sumujen peittäminä sikäläisen lyhyen kesän aikana, oli niillä luultavasti vähä riemuja ja mukavuutta tarjottavana asukkailleen.

Kappaleen matkaa etelämpänä, mutta sentään kaukana metsärajan pohjoispuolella, on kuitenkin sangen hyvästi voipia talonpoikia, jotka asuvat suurissa, useita rakennuksia ja huoneita sisältävissä simovissa, joissa jonkunlainen ylellisyys vallitsee. Siellä kävellään turkiksista tehtyjen mattojen päällä, ikkunat ovat ehjiä, pyhäinkuvat ovat peitetyt kulta- ja hopealevyillä, seinillä on peiliä ja runsaasti koreasti maalattuja Venäjän keisarien ja kenraalien vaskipaino-kuvia. Tämä varallisuus saadaan kaupanteolla kotoasukkaiden kanssa, jotka paimentavat laumojansa tunturilla.

Talvi on Jenisein suulla hyvin kylmä. Sen on kumminkin kerran kestänyt eräs suomalainen, perämies Nummelin, joka muutamien matruusien kanssa v. 1876 oli talven yli eräällä Jenisein saarella, 70° 48' pohjoisella leveydellä, eräässä huoneessa, jota siellä oli käytetty kesäkalastukseen, asuttuansa ensin jonkun aikaa talvikortteeriin pannussa laivassa, jonka kapteini muun laivaväen kanssa oli palannut Jeniseiskiin talveksi. Lokak. 5 p. muutti miehistö talviasuntoonsa ja lokakuun lopusta marraskuun loppuun näytti lämpömittari 30-40 astetta kylmää, samaten jälleen uudenvuoden jälkeen. Marrask. 21 p. ilmestyi aurinko viimeisen kerran eikä näkynyt uudestaan ennenkuin tammik. 19 p. Heti joulun jälkeen alkoi kerpukki ilmestyä ja vei kolme Nummelinin laivatoveria; neljäs ja viimeinen upposi. Onneksi oli hän toki hankkinut itselleen muutamia lisämiehiä likeisimmiltä asutuilta seuduilta.

Kesäkuun keskipalkoilla alkoi jää liikkua ja virta paisui niin korkealle, että oli pakko paeta asuinhuoneen katolle, johon vähä ruokavaroja ja polttopuita sekä kaksi koiraa oli turvaan saatu. Siellä oltiin seitsemän vuorokautta alituisessa hengenvaarassa. Katto oli vaan niukan puoli kyynärää veden yläpuolella ja ohikulkevat jääkappaleet uhkasivat joka hetki viedä sen mukanaan, niin että niitä yöt päivät täytyi pitää varalta ja poissa huoneesta pitkillä saikoilla. Kattoon sidottu pieni vene olisi ollut, onnettomuuden sattuessa, heidän viimeinen turvapaikkansa. Koko seutu oli vettä tulvillaan. Muuttolinnuillakaan ei ollut pitkiin matkoihin mitään kuivaa paikkaa levätä, ja sattui, että väsyneitä riekkoja laskeutui miesten pään päälle, niin vieläpä koirienkin päälle katolla. Kesäk. 23 p. alkoi vesi aleta, ja miehet voivat jälleen muuttaa veden autioksi tekemään huoneesen.

Jeniseiltä Lenan suulle.

Elokuun 10 p. kevensi Vega ja Lena jälleen ankkurinsa jatkaakseen matkaansa. Ilma oli lämmin, jäitä ei näkynyt yhtään, ja raikkaan kaakkoistuulen puhaltaessa voi Vega kulkea sekä höyryllä että täysillä purjeilla. Pian tuli ilma kuitenkin sumuiseksi ja siellä täällä kulkuväylällä näkyi kallioita, joita ei oltu otettu merikartalle, jonka vuoksi täytyi ohjata eteenpäin suurimmalla varovaisuudella. Lisääntyvän sumun tähden oli laivojen sitte pakko aina yksin kuuroin pysähtyä, milloin ankkurissa, milloin jäälohkareesen kiinnitettynä. Matka kävi sen vuoksi hyvin vitkallisesti. Usein oli sumu niin paksu, että laivat eivät voineet nähdä toinen toistansa, jonka vuoksi täytyi antaa merkkiä vihellyspiipulla. Ensi kerran maailman luomisen jälkeen kuului silloin vihellyspiipun kimeä ääni näillä hiljaisilla seuduilla, joilla ei laiva koskaan ennen ollut käynyt.

Elokuun 19 p. näkyi vihdoin tumma, jäätöin niemi pilkahtavan sumusta. Se oli Aasian pohjoisin huippu, Kap Tscheljuskin, jonka luona matkue laski ankkurinsa klo 6 i. p.

Nordenskiöld oli nyt saavuttanut suuren, vuosisatoja tavoitellun päämaalin. Ensi kertaa oli laiva ankkurissa vanhan maailman pohjoisimman niemen ulkopuolella. Sitä tärkeätä tapausta vietettiin lippujen nostamisella ja kanuunan laukaisemisella ja, sittekun Nordenskiöld toverinensa oli käynyt maalla ja jälleen palannut laivalle, valmistettiin Vegalla iloiset pidot, joissa maljoja juotiin tuon niin onnellisesti alotetun, vaarallisen matkan hyväksi jatkamiseksi.

Aasian pohjoishuippu muodostaa matalan, lahden kahtia jakaman niemen, jonka itäinen haara pistää koko joukon pohjoisemmaksi kuin läntinen. Laakkasivuinen vuorenharju kulkee itäiseltä niemeltä sisämaahan päin, eteläistä suuntaa, ja näyttää pian kohoovan 900 jalkaa korkeaksi. Vaan vuoren syrjillä ja syvissä, lumipurojen uurtamissa ouruissa ja notkoissa tasangolla näkyi suuria valkoisia lumikenttiä, ja samaten näkyi vähä jäätä merenrannalla. Mutta muuten oli maisema harmaata ja yksitoikkoista, ilman sitä erin-omaista majesteetillista kauneutta, joka on peräpohjolan maisemille omituinen.

Kun laivat saapuivat Kap Tscheljuskinille, otti niitä vastaan iso jääkarhu, jonka jo ennen ankkurien laskemista nähtiin kävelevän edestakaisin rannalla, silloin tällöin katsahtaen ulos merelle päin, ikäänkuin tiedustellakseen, ketä merkillisiä vieraita nyt ensi kerran oli tullut hänen valtakuntaansa. Mutta kanuunanlaukaus pelotti karhun pakoon, ja niin perinpohjaiseen, ett'ei se edes enää, niinkuin karhujen muuten on tapana, palannut seuraavanakaan päivänä.

Kasvullisuus siellä oli hyvin köyhä. Muutamissa harvoissa paikoissa vaan oli maa sammalista, jäkälistä, ruohoista ja saraheinästä muodostuneen peiton suojassa, mutta sekin kasvullisuus oli hyvin laiha. Muutoin tunki sieltä täältä maanhalkeemista esiin muutamia raihnaisia kukkakasvia, jäkäliä ja sammaleita.

Kaikki joet olivat silloin kuivillaan, mutta laveat ja syvät virranuomat näyttivät, että siellä lumen sulamis-aikana runsaasti vettä virtaa. Lumipurojen lorina ja lintujen kirkuna tekevät silloin varmaan vaihtelevammaksi sen autiouden ja hiljaisuuden, joka nyt levisi tasangon paljaitten, melkein kaikkea kasvullisuutta vailla olevain savikkojen yli. Mitään jälkiä ihmisistä ei missään voitu huomata. Vanhan naparetkeilijän tavan mukaan antoi Nordenskiöld sinne rakentaa kiviröykkiön käyntinsä muistoksi.

Sieltä suunnitti Nordenskiöld kulkunsa suoraan itään päin Uudensiperian saaria kohti, nähdäkseen eikö sitä tietä voisi tavata maata. Pari päivää kuljettiin höyryllä eteenpäin esteettömästi hajanaisen ajojään läpi; muutamia hyvin suuria jäälauttoja nähtiin myös, mutta ei yhtään jäävuoria. Ilma oli sumuinen, ja sekä sumu että jää lisääntyi aina enemmän, niin että vihdoin ainoastaan vaivaloisesti voitiin tunkeutua eteenpäin. Monta kertaa täytyi laivan maata suurien jääkenttien luona ja odotella sumua hiukan hälveneväksi. Sellainen onnen kaupalla purjehtiminen oli kuitenkin hyvin vaarallista, sillä laiva voi milloin hyvänsä töytätä jäätä vasten tahi likistyä jääkentän sisään pääsemättä mitenkään ulos jälleen. Silloin päätettiin pyrkiä jäästä ulos avovedelle likinnä rantaa, ja kun se ei onnistunut, vaan jää tuli aina tiuhemmaksi, oli pakko kääntyä takaisin pitkä matka samaa tietä, jota oli tultukkin.

Kun Vega oli päässyt jäistä, ohjattiin kulku maata kohti, ja sitte jatkettiin matkaa noin penikulman päässä rannasta, usein aivan jäätöintä merta, aina Preobraschenien saarelle asti, jossa ankkuri laskettiin. Saari oli lumetoin ja peittynyt ruohonsekaiseen sammalvaippaan. Siellä tavattiin taas pohjoinen eläinmaailma koko rikkaudessaan. Saaren kohtisuoran rantueen ulkonemat olivat lukemattomien pohjankiislojen ja kolmivarpaisten lokkien hautomispaikkoina, äärimmäisillä rantasärkillä juoskenteli kahlaajia edestakaisin ja etsi vilkkaasti huutaen ruokaansa, ylimmäisillä kallion-ulkonemilla hautoi joukko isojalokkia ja alangon rinteillä näkyi valkea tunturipöllö väijymässä saalistansa, hiljaa ja liikkumatoinna tuntikausittain, mutta niinkuin tavallisesti, valppaana ja arkana, niin että erämies vaan vaivaloisesti voi lähestyä pyssynkannon päähän. Rantaliuskalla vuoren alla nähtiin kaksi jääkarhua ja meressä isonlainen joukko hylkeitä ja kauvempana oli purjehdittu mursujoukkojen ohi. Tällä saarella, joka on koko joukon etelämpänä kuin Kap Tscheljuskin, on kasvullisuuskin paljoa rikkaampi, johon myös on suurena apuna siellä mereen laskeutuvan Chatangavirran kesällä lämmin vesi.

Elok. 27 p. oli päästy Lenavirran suun läheisyyteen, ja siellä erosi Nordenskiöld Vegalla höyrylaivasta Lena, joka jatkoi matkaansa määräpaikkaan, Lenan suulle ja Jakutskin kaupunkiin. Hyvästijätöksi toverille laskettiin Vegalta muutamia rakettia, ja sen jälkeen mennä höyrysivät laivat kumpikin omalle suunnalleen, Vega itäänpäin, uusia vaaroja ja uusia löytöjä kohti, laivanpohjan siihen asti aina kyntämätöintä merta.

Lenan suulta talvikortteeriin.

Ilma oli tyyni, mutta enimmäkseen pilvinen, ja lämpömittari näytti +4 astetta. Matka kävi alussa rivakasti eteenpäin Uudensiperian saaria kohti, mutta sittekun länteisimmät niistä olivat tulleet näkyviin, tuli vesi niin matalaksi ja jääsohjoa ilmestyi, niin että välttämättä täytyi hiljentää vauhtia. Nordenskiöldin aikomus oli laskea siellä ankkuri ja tutkia maata, mutta pelko että myrsky voisi nousta, jolloinka Vegan tila matalassa väylässä olisi voinut tulla hyvin vaaralliseksi, tahi että kokoontunut ajojää äkkiä tulleen pakkasen kautta jäätyisi ja estäisi kaiken edemmä tunkeumisen, pakoitti hänen jatkamaan matkaa ilman mitään seisahtumista.

Syysk. 3 p. näkyi Karhusaaret. Silloin satoi lunta, niin että laivan kansi ja saaret olivat valkean lumivaipan peitossa.

Tähän asti ei Vega ollut matkallaan, kun pysyttiin likellä rantaa, tavannut mitään muita ajojääkenttiä, kuin semmoisia, jotka muodostuivat vedensyömistä, melkein jääsohjoksi muuttuneista jääkappaleista. Ei yhtään jäävuorta ollut näkynyt. Mutta nyt alkoi jää tulla paksummaksi ja Karhusaarien itäpuolella oli paksua merenjäätä jotenkin tiheissä joukoissa ajelehtinut rantaa kohti. Pitkin rantaa oli kuitenkin vielä avonainen jäätöin ura.

Karhusaarien ohi kuljettua, asetettiin suunta suoraan Kap Schelagskoita kohti, jolloin Vega jätti selvän uran rannan likellä ja kulki eteenpäin ajojäitten läpi. Mutta samalla kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa, aleni lämpömäärä jäätymispisteen alipuolelle, vesi jääkappalten välillä peittyi jotenkin paksuun jääkuoreen ja ajojäät tihenivät aina enemmän ja enemmän. Silloin tuli mahdottomaksi jatkaa otettua suuntaa, ja Vegan täytyi kääntyä maalle päin, siihen noin penikulman levyiseen selvään uraan. Lämpömäärä, joka ulapalla jäiden keskellä oli -3, nousi täällä +4 asti ja veden lämpö kohosi -- 1,2 asteesta 3,5 asti, jonka ohessa suolaisuus oli puolta vähempi. Siitä voitiin päättää, että oli tultu Kolymavirran uraan.

Karhusaaret, jotka ovat tämän virran suun ulkopuolella, ovat muodoltaan omituiset. Vuoret, joita saaret ovat, ovat näet vuosisatojen kuluessa rapautuneet rikki, jättäen sinne tänne ikäänkuin korkeita pilareita ja torneja, sekä rauniojoukkoja ja -riviä, jotka ovat särkyneitten muurien ja huoneitten näköisiä. Mereltä katsoen näyttävät nämä muodostukset suurensuuren kaupungin raunioilta, joka kaupunki kerta on ollut vahvojen muurien ympäröimä ja täynnä temppeliä ja loistavia rakennuksia.

Matka alkoi nyt käydä aina hitaammin ja hitaammin. Puoliyön aikana oli aurinko jo hyvin syvällä taivaanrannan alapuolella ja yöt olivat tulleet niin pimeiksi, että Vegan siihen aikaan vuorokautta täytyi pysyä asemillaan useita tuntia, kiinnitettynä johonkin suurempaan pohjajäähän. Sitä paitse vallitsi usein päivillä paksu sumu, joka pakotti kulkemaan eteenpäin suurella varovaisuudella, tuolla tuntemattomalla kulkuväylällä. Purjehtiminen pitkin Aasian pohjoisrantaa alkoi myöskin tulla jotenkin yksitoikkoiseksi, sillä innokkainkin naparetkeilijä voi pitemmän päälle kyllästyä jäähän, pelkkään jäähän, matalikkoon ja sumuun, ilman mitään vaihtelua. Myöskään ei oltu sitte Jugor Scharista lähdettyä, s.o. koko kuukauden purjehtimis-ajalla, nähty yhtään ihmisiä tahi ihmis-asuntoja, paitse yhtä vanhaa asumatointa tupaa eräällä autiolla rantasärkällä.

Nyt tapahtui kuitenkin mieluisa vaihetus. Syysk. 6 p. huomattiin kappaleen matkaa Kap Schelagskoin ulkopuolella kaksi venettä, täynnä väkeä. Kaikki miehet Vegalla -- paitse kokki, jota ei mikään tapaus voinut viekoitella jättämään patoja ja paistinpannuja ja joka purjehti Aasian ja Euroopan ympäri kenties ainoatakaan kertaa käymättä maalla -- juoksivat ylös kannelle. Veneet olivat nahkaisia, laitetut samalla lailla kuin eskimojenkin veneet, ja ne olivat täynnä nauravia ja haastelevia kotoasukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huudoilla ja viittauksilla antoivat ilmi, että he tahtoivat tulla laivalle. Kone seisotettiin silloin, veneet laskivat laivan luo, ja joukko nahkoihin puettuja, avopäisiä olentoja kapusi ylös reilingin yli, tavalla, joka selvästi osotti, että he olivat nähneet laivoja ennen. Vilkas keskustelu alkoi, mutta pian huomattiin, ett'ei kukaan veneitten tahi laivan väestä osannut mitään kieltä, jota molemmin puolin olisi ymmärretty. Mutta asia autettiin merkeillä ja viittauksilla, niin hyvin kuin voitiin. Pakina ei estynyt siitä, ja suuri ilo pääsi pian vallalle, varsinkin sitte, kun oli jaettu muutamia lahjoja, pääasiallisesti tupakkia ja muutamia liitupiippuja. Ne ihmiset olivat tschuktschia. Eräs poika heistä osasi lukea kymmeneen asti engelskaksi, joka näyttää että he olivat seurustelleet amerikkalaisten valaskalanpyytäjien kanssa.

Moni tschuktschi oli kookas ja kaunisvartaloinen mies. He olivat puetut ruumiinmukaisiin nahkahousuihin ja peurannahkaisiin peskiin. Pää oli paljaana, tukka kokonaan pois leikattu, paitse kapeata reunustaa edessä, joka oli kammattu alas otsalle. Muutamilla oli nahkatakki pistettynä taakse vyöhön, mutta he näyttivät pitävän ilmaa liika lämpimänä, käyttääkseen päähinettä. Naisten ihoon oli piirrelty mustia tahi mustansinisiä viivoja otsaan ja nenään, sekä muutamia koreuksia poskille. Kasvojenmuoto ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin samojeedien ja eskimojen; he olivat myös, verraten samojeedihin, jotenkin puhtaita ja heillä oli kaunis, melkein vaaleanpunainen iho. Pari miestä oli aivan valkeanveristä. Luultavasti olivat he sotavankina tahi pakolaisina tschuktschien sekaan elämään joutuneitten ryssien jälkeläisiä.

Tschuktschit näyttivät olevan erittäin tyytyväisiä tapaamiseen ja saamiinsa lahjoihin. Ne olivat lehtitupakkinippuja, liitupiippuja joita jokainen sai niin paljo, kuin voi pitää sormiensa välissä, koristuksia ja vanhoja vaatteita, joita löytöretkeilijät ja miehistö oli levitellyt ympärilleen anteliaalla kädellä. Oltiin näet vakuutettuja, että Vega muutamassa päivässä tulisi kulkuväylälle, jossa talvivaatteet olisivat aivan tarpeettomia.

Kun kotoasukkaat olivat lähteneet veneinensä, kulki Vega edemmä pitkin rantaa. Yöksi ruvettiin olemaan suuren jäälautan luona. Mutta aamusella huomattiin taas oltavan niin jään ja sumun keskellä, että oli mahdotoin kulkea edemmä. Kun sumu harveni hiukan, niin että laivan voi erottaa maalta, tuli jälleen vierailemaan kotoasukkaita, joita tälläkin kertaa pidettiin paraimman jälkeen hyvänä. He kutsuivat selvillä merkeillä matkustajia nousemaan maalle ja käymään heidän teltoissaan. Kun kaikissa tapauksissa oli mahdotoin vielä jatkaa matkaa, totteli Nordenskiöld kutsumusta, panetti veneen vesille ja meni useimman toverinsa kanssa maalle.

Ranta on sillä paikalla hiekkavallia, joka kulkee meren ja erään syvemmän laguunin eli suolattoman järven välillä. Sisempänä kohosi maa vähitellen paljaiksi, lumettomiksi tahi viime päivien lumisateen jälkeen ohuella lumipöperöllä peitetyiksi vuorenharjuiksi. Tschuktschien kylät rakennetaan tavallisesti semmoisille rantavalleille. Asuntoina on tilavat nahkateltat, joiden sisällä on lämpyisten, hyvästi valmistettujen peurannahkojen ympäröimä laatikonmuotoinen makuukammio, jota valaisee ja lämmittää raanilamput. Siellä makaa perhe kesällä, ja siellä oleskelee se enimmäkseen koko päivän talvella. Sitä paitse poltetaan ulkoteltan keskellä puitakin, jota varren avataan reikä taitteisen telttakaton harjalla.

Nordenskiöld ja hänen toverinsa otettiin hyvin ystävällisesti vastaan ja heille tarjottiin mitä talossa oli. Sillä kertaa oli ruokaa runsaasti saatavana. Yhdessä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa rautapadassa ja erään toisen ulkopuolella palottiin parastaikaa ja otettiin sisuksia ulos kahdesta vasta ammutusta tahi teurastetusta peurasta. Kolmannen teltan luona hääri eukko, ottaen peurojen pötsistä ruohonpäisen, spenaatimaisen sisällyksen ja valaen sen hylkeennahkasäkkiin, säilytettäväksi ruoaksi talvella. Hän käytti käsiänsä kousikkana ja paljaat käsivarret olivat korkealle ruohonpäiseksi värjätyt tuosta ei juuri maittavasta spenaatista. Toisia nahkasäkkiä, täynnä raania, oli rinnakkain teltan seinillä.

Kaikissa teltoissa oli palottuja hylkeitä, todistuksena että hylkeensaanti viime päivinä oli ollut runsas. Erään teltan luona oli kaksi tuoretta mursunpäätä suurine kauniine torahampainensa. Nordenskiöld tahtoi ostaa ne päät, mutta tschuktschit eivät suostuneet siihen, sillä he pitävät uskontonsa mukaan mursunpäitä jonkunlaisessa kunniassa. Seuraavana päivänä tarjottiin kuitenkin torahampaat myytäväksi. Myös tarjosivat tschuktschit raania kaupaksi, ja näyttivät hyvin kummastelevan, ett'ei matkustajat tahtoneet vaihettaa sitä itselleen muutamata erää.