Part 5

Seuraavana päivänä läksi Nordenskiöld muutamien matkakumppaniensa keralla toisella pikkuhöyryllänsä eräälle samojeedilaiselle uhrikummulle, joka oli Waigatsch-saaren luoteisen niemen korkeimmalla kohdalla. Se oli luonnollinen kukkula, muutamia kyynäriä yläisempi ympäröivätä kenttää, joka syöksi mereen korkeana ja äkkinäisenä jyrkänteenä. Kenttä oli täynnä loistavia kukkia, keltaisia ja valkeita kivirikkoja, kauniita sinilatvoja, keltaisia linnunsilmiä j.m. peräpohjolan kukkia; laaksonnotkoissa loisti tuore ruohikko. Metsää ei ollut ensinkään.

Pakanallinen uhrikumpu oli kiviraunio ja kivien välissä näkyi peurojen pääkalloja ja sarvia, jotka olivat niin asetettu, että ne muodostivat ikäänkuin tiuhan, piikkisen pensaston; vielä näkyi peurojen otsaluita uhrikumpuun pistettyjen sauvojen nenissä; paitse niitä, peurojen ja karhujen muita luita, joukko rautapalasia, niinkuin särkyneitä kirveitä, patoja, veitsiä j.n.e., sekä karhun puoleksi nyljetty pää ja käpälät, jotka niin vast'ikään olivat sinne pannut, että liha vielä oli jäljellä. Viimemainittujen vieressä oli kaksi kivelle asetettua lyijykuulaa. Kummun koillispuolella oli maahan pistettynä sadoittain pieniä, sekä muutamia suuria puutikkuja. Niiden yläpäät olivat kömpelösti leikatut kuvaamaan ihmiskasvoja. Lähellä uhripaikkaa näkyi vähän koottuja ajopuita ja tulisijan jäännöksiä, jolla uhriateria oli laitettu. Semmoisilla aterioilla sivellään jumalien suita verellä ja kostutetaan paloviinalla, ja monessa suuremmassa jumalankuvassa näkyi vielä veripilkkuja suuta tarkoittavan reiän alipuolella.

Kun Nordenskiöld otti uhrikummusta muutamia jumalia ja luita, tuli hänen oppaansa, eräs nuori venäläinen, levottomaksi ja arveli, että Nordenskiöldin piti lepyttää jumalat jollakin uhrilla. Nordenskiöld lupasi tehdä sen, kun mies vaan neuvoisi, mitenkä hänen olisi menetteleminen. Mies näytti evertelevän, peljäten toiselta puolen epäjumalten kostoa ja toiselta puolen kirkon rankaistus-uhkausta tulevaisessa elämässä niille, jotka uhraavat väärille jumalille, mutta sanoi vihdoin, että uhraaminen kävi siten, että pantiin muutamia kolikoita kivien väliin. Nordenskiöld pani silloin vakavasti uhrikumpuun lahjansa, joka varmaan oli suurin kalleus, mitä sen päällä koskaan oli uhrattu, nimittäin kaksi hopearahaa. Ryssä oli nyt tyytyväinen, mutta arveli, että Nordenskiöld oli ollut ylen antelias. "Pari vaskikolikkoa", sanoi hän, "olisi ollut aivan tarpeiksi".

Kun samojeedit sittemmin saivat tiedon käynnistä uhrikummulla, eivät he itse puolestaan näyttäneet siitä suuria välittävän, mutta he selittivät, että loukatut jumalat kyllä rankaisisivat venäläistä hänen rohkeudestaan. Hän muka ehkä sai katua tekoansa jo syksyllä, kun hänen poronsa palasivat Waigatsch-saarelta, jossa niitä silloin samojeedit paimensivat. Ja joll'ei rankaistus kohtaisikaan häntä itseään hänen eläissään, arvelivat he, niin etsiskelisivät jumalat hänen lapsiansa ja lastenlapsiansa.

Sitten kävi Nordenskiöld myös katsomassa erästä samojeedinhautaa, joka oli eräällä lukemattomilla kukilla koreilevalla rantaäyräällä. Hautana oli leveistä, vahvoista lankuista huolellisesti tehty arkku, joka oli kiinnitetty maahan tukevilla saikoilla ja poikkipuilla, niin ett'ei pedot eivätkä sopulit voineet päästä sen sisään. Arkussa oli miehen luuranko ja sen ohella näkyi mädännyt nahkapeski, joka osotti että ruumis oli ollut kiedottu täydelliseen samojeedipukuun. Haudassa oli sitä paitse rautapadan, kirveen, veitsen, navarin, joutsen, puunuolen, muutamien vaskikoristuksien j.m.s. jäännöksiä. Kääröönpantuja tuohipalasiakin oli arkussa, luultavasti sitä varten että vainaja voisi tehdä valkean toisessa maailmassa. Haudan vieressä oli ylös-alaisin käännetty reki, jonka jälkeenjääneet olivat panneet siihen, ett'ei edesmennyt olisi kulkuneuvojen puutteessa; arvattavasti oli peijahaisissa myös tapettu poroja, ett'ei hän olisi vetäjiäkään vailla.

Novaja Semlan eläinmaailma.

Joll'emme ota lukuun niitä harvalukuisia samojeedia, jotka viime vuosina ovat ruvenneet oleskelemaan Novaja Semlalla tahi jotka kesäsittäin kuljeskelevat Waigatsch-saaren tasangoilla, niin ovat vanhalla pallonpuoliskolla kaikki ne maat, joita napamatkailijoiden tutkimusretket tarkoittavat, asumattomia. Siellä ei näe niitä vaihtelevia ja eläviä kuvia, joita matkustajat tapaavat vieraissa, kaukaisissa maissa sisäasukkaiden ja heidän erilaisten tapojensa ja elkiensä kautta. Sen sijaan on eläinmaailma, jonka niillä seuduin kesällä kohtaa, tuoreempi ja ehkä rikkaampikin, tahi, oikeammin, vähemmin kasvimaailman runsauden peitossa, kuin etelässä. Talvella katoovat kumminkin kaikki olennot, jotka elävät merenpinnan yläpuolella.

Suuret nisäkkäät, niinkuin valaat, mursut, hylkeet, karhut ja peurat, eivät kuitenkaan etupäässä vedä huomiota puoleensa, vaan ne lukemattomat lintuparvet, jotka pyörivät napakulkijan ympärillä pohjolan pitkänä kesäpäivänä.

Jo aikoja ennen kuin ollaan likellä varsinaista jäämerenpiiriä, näkee laivan ympärillä joukoittain suuria, harmaita lintuja, jotka lentävät, tahi paremmin liitävät siipiänsä liikuttamatta, likellä meren pintaa, kohoten ja laskeutuen aaltoamisen mukaan, ja kiinteästi etsien jotakin syötävätä vedenpinnalta, tahi lentävät laivan vanavedessä, siepatakseen laivasta heitettyjä perkeitä. Se on pohjolan _myrskylintu_ (Procellaria glacialis). Se on pelotoin ja ahmo lintu; haisee pahalta, jonka vuoksi sen lihaa ei kernaasti syödä, muutoin kuin hätätilassa.

Kun purjehtija on päässyt vähän kauvemmas pohjoiseen ja tullut jääpalaiselle merelle, lakkaa kerrassaan aaltoileminen, tuuli hiljenee ja meri tulee peilikirkkaaksi, kohoten ja laskeutuen hitaasti, hiljaisena laiminkina. Joukoittain jääkyyhkysiä ja pohjankiisloja ja riskilöitä eli punajalka-kiisloja pyörii nyt ilmassa ja uiskentelee jääpalasten välissä.

_Jääkyyhkysiä_ (Mergulus alle) tavataan ainoastaan vähän Novaja Semlalla eivätkä ne luultavasti muni siellä; siksi ovat sen rannat liian jyrkkiä ja kivisiä, ja maan asema on liian eteläinen. Huippuvuorilla tavataan niitä sitä vastoin lukemattomia parvia, jotka hautovat rantojen mahtavilla kiviraunioilla. Ne kivirauniot ovat jääkyyhkysen palatsi ja sisältävät useampia huoneita ja salia kuin mikään muu palatsi maan päällä. Kun kiipee ylös kivien väliin, näkee aina välistä oikeita lintupilviä äkkiä nousevan maasta, joko parveillakseen ilmassa tahi lentääkseen merelle, samalla kun maan alle jääneet antavat tiedon olemisestansa lakkaamattomalla kaakotuksella ja hälinällä, niinkuin he olisivat täydessä riidassa. Jos tämä ääni hetkiseksi lakkaisi, tarvitsee vaan koettaa jossakin aukossa kivien välissä matkia heidän ääntänsä: rot-tet-tet-tet-tet, niin saapi heti kiivaita ja pitkällisiä vastauksia joka haaralta. Ilmassa risteilevät linnut laskeutuvat pian jälleen vuorenrinteen kiville, jossa ne riidellen ja torellen työntäyvät niin likelle toisiansa, että niitä voi kaataa 15-30 yhdellä laukauksella. Osa parvesta lentää silloin ylös jälleen, toinen osa koettaa rottien tavalla turvautua piiloon kivilohkareiden taakse. Pian kömpivät ne kuitenkin taas esiin ja lähtevät suurissa joukoissa merelle etsimään ruokaansa, jona heillä on rapueläimet ja madot. Ainoan, valkeansinisen munansa munii jääkyyhkynen ilman mitään laitoksia maalle, niin syvälle kivistöön, että sitä on oikein vaikea saada käsiinsä.

Paitse jääkyyhkysiä tapaa jäiden keskellä jo kaukana maalta joukoittain _pohjankiisloja_ (Uria Brünnickii), ja mitä likemmäksi rantaa tulee sitä enemmän ne lisääntyvät. Munimispaikoikseen valitsevat ne kallioseiniä, jotka syöksevät kohtisuoraan mereen, mutta joiden ulkonemilla ja epätasaisuuksilla kuitenkin on tilaa hautoville linnuille. Oikeilla pohjankiislatuntureilla on muna munan vieressä tiheässä rivissä, kallion reunalta likelle vedenpintaa. Koko tunturi on silloin peitetty linnuilla, jotka sitä paitsi tuhatlukuisissa joukoissa lentelevät vuorelle ja sieltä takaisin ja särkevät ilmaa erittäin vastenmielisellä huudollaan. Munat munitaan ilman minkäänlaisia laitoksia paljaalle tahi ainoastaan vanhan linnunsonnan peittämälle kalliolle, liketysten toinen toisensa viereen. Joka linnulla on vaan yksi, hyvin suuri, harmaa ja ruskeanpilkullinen muna. Jos laukaisee pyssyn pohjankiislavuorta kohti, lentää lintuja tuhansittain pesistään, ilman että peljästymättömien luku näyttää yhtään vähentyneen. Nämä kömpelöt ja lyhytsiipiset linnut putoovat, viskautuessaan ulos pesästään, aluksi hyvän matkaa alaspäin, ennenkuin saavat kylliksi ilmaa siipiensä alle voidakseen lentää. Moni pudota lumpsahtaa ennen sitä veteen, jolloinkulloin pohjankiislavuoren alla soutavan erämiehen veneesenkin. Pohjankiislojen asuinsijoilla on alituinen kaakotus, ja ett'ei sopu siellä ole vallan hyvä, sen huomaa kovista kirkumisista, joita yksin kuuroin kuulee. Joku lintu pyrkii saamaan paikkaa jo täytetyllä ulkoilemalla, pari muuta riitelee erään munan omistus-oikeudesta, joka on munittu vaan muutamaa tuumaa leveälle kallionreunalle, ja riidan aikana sysätään alas syvyyteen.

Vielä näkee jäiden keskellä _lunnin_ (Mormon arcticus) ja _riskilän_ (Uria grylle), viimemainitun hyvin yleisesti. Napamerille purjehtiessa seuraa laivaa melkein aina kaksi lokkilajia, saaliinhimoinen _isolokki_ eli _pormestari_, niinkuin hollantilaiset sitä nimittävät (Larus glaucus), ja siromuotoinen, nopeasti lentävä _kolmivarpainen lokki_ (Larus tridactylus), ja jos erämies laskee veneensä jääpalasen luo, peratakseen ammuttua hyljettä, niin ei kestä kauvan, ennenkuin joukko lumivalkeita lintuja mustansinisine nokkineen ja mustine jalkoineen asettuu lähelle saamaan osaa saaliista. Se on pohjolan kolmas yleinen lokkilaji, _valkealokki_ (Larus ebumeus).

Luonteeltaan ja elämäntavoiltaaan ovat nämä lokkilajit hyvin erilaisia. Isolokki on kyllin suuri voidakseen puolustaa poikiansa ja muniansa naalin hyökkäyksiä vastaan. Se munii sen vuoksi tavallisesti pienempien kallioiden neniin, joille on helppo päästä, kukkuloille tahi kivikkoihin, mieluisimmin pohjankiislatunturin läheisyyteen tahi lintusaarille, jossa on hyvä tilaisuus ryöstämään ja pyytämään naapurin poikasia, siihen aikaan kun omia täytyy syöttää. Vielä yleisempi on kolmivarpainen lokki peräpohjaisissa maissa. Sen tapaa kaukana merellä, jossa se päivät pitkään seuraa laivaa, pyörien mastonnenien ympärillä ja välistä tavoittaen lipukkeen nenää. Silloin on myrsky lähellä, sanovat erämiehet. Ne munivat suurissa joukoissa jyrkille ulkonemille, jossakin pohjankiislavuoren syrjäpuolella, ja valitsevat aina paikan, jonne ketun on vaikea päästä ja joka on myrskyiltä paraiten suojatussa osassa tunturia. Kolmivarpainen lokki on hyvä rakennusmestari, joka muuraa pääskysenpesän näköisen pesänsä oljista ja mudasta ja vuoraa sen sisältä pehmeällä, huolellisesti järjestetyllä sammal-, ruoho- ja korsikerroksella; tähän pesään munii naaras 3-4 hyvänmakuista munaa. Valkealokki elelee suurimmaksi osaksi ulkona ajojäillä. Se syö mielellään hylkeen ja mursun jälkeä, jonka vuoksi usein näkee joukon valkeita lokkia isot ajat istuvan hyljeavennon ympärillä, hiljaa ja liikkumatta, kärsivällisesti odotellen hylkeen tuloa. Linnun varsinaisia munimispaikkoja ei vielä tunneta.

Usein kuulee kesäiseen aikaan napaseuduilla repivän kirkunan ilmassa. Tutkiessaan syytä siihen huomaa, että sen päästää kolmivarpainen lokki, jota ajaa takaa lintu, variksen suuruinen, tummanruskea, rinta valkea ja pyrstöhöyhenet pitkät. Se on _tunturiräiskä_ (Lestris parasitica), jota norjalaiset erämiehet kutsuvat nimellä varasjuu, joka nimi on johdettu linnun äänestä _i-uu, i-uu_, ja sen hävyttömästä varasluonteesta. Kun tunturiräiskä näkee kolmivarpaisen lokin tahi isonlokin lentävän, kala tahi rasvapala suussa, käy se heti päälle. Se lentää silloin erittäin nopeasti edestakaisin uhrinsa ympärillä ja hakkailee sitä nokallaan, kunnes ahdistettu lintu joko päästää saaliinsa, jolloin sen tunturiräiskä heti sieppaa, tahi laskeutuu alas vedenpinnalle, jossa se on hyökkäyksiltä suojassa. Sitä paitse syö tunturiräiskä toisten lintujen, erittäinkin haahkojen ja hanhien munia, jos munat vaan muutamaksikin hetkeksi jätetään suojatta pesään, on tunturiräiskä heti paikalla ja on silloin niin ahmo, ett'ei pelkää käydä pesien kimppuun, joista vaan muutaman kyynärän päässä munia poimivat ihmiset ovat karkoittaneet hautovat linnut. Uskomattoman taitavasti hakkaa se reiän muniin ja imee niiden sisuksen. Jos on pidettävä kiirettä, käy tämä niin nopeasti ja niin monesta munasta kerrassaan, että se joskus jää liikkumatoinna seisomaan, voimatta lentää paikasta pois, ennenkuin on syömänsä jälleen oksentanut maalle. Tunturiräiskä munii matalille, paljaille, usein vedenpeittämille niemille ja saarille, yhden tahi kaksi munaa pelkälle maalle. Munat ovat niin maankarvaisia, että niitä töin tuskin voi huomata. Jos ihminen tahi eläin lähestyy munia, koettavat linnut kääntää huomiota niistä poistumalla niiden luota, hypäten pitkin maata ja laahaten siipiänsä surkeimmalla tavalla. Lintu näyttelee siten hyvin taitavasti oikeata huvinäytelmää, mutta pitää kuitenkin tarkasti varansa, ett'ei itse tule vangituksi.

Samaten kuin tunturiräiskä ahdistelee kolmivarpaista lokkia ja isoalokkia, ahdistaa sitä vuorostaan taas pieni, nopealentoinen ja rohkea _tiira_ (Sterna macroura). Tämä kaunis lintu munii isoissa joukoin matalilla, ruohokkailla, hiekka- tahi someropohjaisilla niemillä ja saarilla. Paljaalle maalle munitut munat ovat väriltään niin sammaleisten mukulakivien näköisiä, että niitä ainoastaan vaivoin voi erottaa, ja niin on vielä enemmän laita vastakuorittujen poikasien, jotka ilman mitään alustaa saavat maata kylmillä kivillä, vaikka heidän pukunaan on vaan ohuet untuvat. Lyhyitten jalkojensa ja pitkien siipiensä takia voipi tiira vaan vaivaloisesti kävellä maalla. Sen on siitä syystä mahdotoin puolustaa pesäänsä samalla lailla kuin tunturiräiskä. Sen sijaan ei ruumiiltaan pienin napamaiden vesilintu epäile käydä kenen kimppuun hyvänsä, joka uskaltaa lähestyä sen pesää. Lintu pyörii rauhanhäiritsijän ympärillä vihaisennäköisenä ja hyökkää ehtimiseen niin mieletöintä vauhtia hänen päänsä ohitse, että hänen joka hetki täytyy varoa saamasta haavoja sen terävästä nokasta.

Vielä tapaa kaikkialla pitkin rantoja kaksi haahkalajia, _tavallisen haahkan_ (Somateria mollissima) ja _pulskahaahkan_ (Somateria spectabilis). Edelliset munivat suurissa parvissa, niin liketysten, että joka askeleella on astumaisillaan munien päälle. Niitä hautoo naaras, mutta sen läheisyydessä on komeapiirteinen koiras vartioimassa ja antaa pakomerkin, kun vaara lähenee. Pesälaitoksena on paksu, pehmeä untuvasija. Kun karkoittaa naaraan pois pesästä, koettaa se kiireissään kaapaista untuvia munien päälle, ett'ei niitä näkyisi. Sitä paitse vnodattaa se niiden päälle erittäin pahalta haisevaa nestettä, jonka ilkeä haju on aina vasta kootuissa munissa ja untuvissa. Pahalta haiseva aine on kuitenkin niin häviävätä, että haju muutamassa tunnissa kokonaan katoo. Pulskahaahka on harvinaisempi kuin tavallinen haahka.

Vesilinnuista, jotka vaikuttavat Novaja Semlan kesäelämän muodostumiseen, mainittakoon vielä _sepelhanhi_ eli _mustahanhi_ (Anser bernicla), _metsähanhi_ (Anser segetum), _alli_ (Fuligula glacialis) ja _pikkujoutsen_ (Cygnus Bewickii), joka on hyvin yleinen.

Maalinnut ovat peräpohjaisilla seuduilla harvinaisempia kuin merilinnut. Muutamia kuitenkin löytyy niitäkin runsaasti. Melkein joka paikassa, missä laskee maalle, näkee rannoilla muutamia pieniä harmaanruskeita kahlaajia juoksevan edestakaisin. Näitä kahlaajia löytyy monta eri lajia. Mainittakoon kaunis _leveänokka-vesipääsky_ (Phalaropus fulicarius). Tämän linnun voisi tehdä aviorakkauden vertauskuvaksi, niin uskollisesti näkee koiraan ja naaraan alituisesti toinentoisensa seurassa. Kun toisen ampuu, lentää toinen vaan hetkiseksi pois, kunnes se huomaa puolisonsa jääneen. Se lentää silloin takaisin, uiskentelee silminnähtävästi levotoinna kuolleen ystävänsä ympärillä ja nyhkii sitä nokallaan, saattaakseen sitä nousemaan.

Retkillä rantamaan sisäosiin kuulee usein kivistöissä iloista viserrystä. Sen vaikuttaa eräs vanha kotimaan tuttu, jokaiselle pohjolan-asukkaalle tuttu _lumisirkku_ eli _pulmunen_ (Emberiza nivalis). Talven-aikana asuskelee tämä sievä lintu niin kaukana etelässä kuin lunta on skandinaavian niemellä, ja kesänaikana pyrkii se pohjoiseen päin Lapin lumirajalle, Pohjois-Siperian tuntureille tahi Huippuvuorille ja Novaja Semlan rannoille. Sinne rakentaa se ruohoista, sulista ja untuvista huolellisesti laitetun pesänsä, syvälle louhikkoon, mieluisimmin semmoiseen, jota ruohokenttä ympäröipi. Ilma kaikuu tuon pienen, iloisen linnun viserryksestä, joka siellä tekee sitä suuremman vaikutuksen, kun se on ainoa oikea laululintu, jota peräpohjolassa kuulee. Mutta Novaja Semlan eteläosassa tapaa kuitenkin muutamia muitakin laululintuja, niinkuin _lapinsirkun_ (Emberiza lapponica) ja _tunturileivosen_ (Alauda alpestris). Ne munivat maahan jonkun mäen, mättään tahi kiven alle, hyvin huolellisesti laitettuihin, niittyvilloilla ja höyhenillä vuorattuihin pesiin.

Lopuksi mainittakoon vielä _tunturipöllö_ (Strix nyctea). Se munii ja elää talven riekkotunturilla, jota se näyttää pitävän kanapihanaan. Ulkonäöltään on se, höyheniensä piirteiden puolesta, niin riekkojen näköinen, että ne tuskin osaavat olla varoillaan vihollistansa vastaan. Se istuu tavallisesti liikkumatta avonaisella vuorenrinteellä, näkyen kauvas valkean, harmaanviheriästä maasta eroovan värinsä vuoksi. Kirkkaimmassakin päivänpaisteessa näkyy se, päinvastoin kuin muut pöllöt, aivan hyvästi. Se on hyvin arka ja sen vuoksi vaikea ampua.

Euroopan viljellyillä seuduilla ovat suuret nisäeläimet niin harvinaisia, että useimmat ihmiset eivät koko ijässään ole koskaan nähneet edes koiransuuruista kesytöintä nisäeläintä. Niin ei ole laita peräpohjolassa. Suurempien nisäkkäiden luku ei siellä tosin enää ole niin suuri kuin 17-vuosisadalla, jolloin niiden pyytäminen antoi runsaat tulot 20-30 tuhannelle miehelle, mutta vieläkin elää Novaja Semlan ja Huippuvuorien metsänkäynnillä useampia satoja erämiehiä. Harvoin kuluu päivä, ett'ei se, joka kesällä oleskelee näiden saarien itärannoilla, näe hyljettä tahi mursua, peuraa tahi jääkarhua.

_Peura_ löytyy vanhalla pallonpuoliskolla melkein niin pitkälle pohjoiseen kuin maata riittää. Se on kuitenkin hävittävän pyynnin alainen, ja tulee sen vuoksi yhä harvalukuisemmaksi.

_Jääkarhu_ tavataan enimmäkseen ajojään ympäröimillä rannoilla ja saarilla. Usein näkee sen myös kaukana merellä uiskentelevan jääkentän päällä. Tätä nykyä on jääkarhu jotenkin harvinainen Huippuvuorien ja Novaja Semlan lounaisilla rannoilla, jotka kesällä ovat melkein jäättömiä, mutta yleisempi näiden saarien pohjoisilla, melkein aina jään ympäröimillä seuduilla. Karhu ei ole vaikea kaataa. Huomatessaan ihmisen lähestyy se tavallisesti, saaliin toivossa, notkeasti liikkuen ja sinne tänne mutkistellen, ett'ei muka näyttäisi, minne oikeastaan aikoo, ja siten pelottaisi saalistansa. Usein kapuaa se silloin jäälohkaren päälle tahi nousee takajaloilleen, voidakseen nähdä laveammalle, tahi seisahtuu se, silminnähtävästi epäillen, ja nuuskii joka haaralle, saadakseen hajusta, johon se näyttää luottavan enemmän kuin näköönsä, selvän ympärillä olevien esineiden oikeasta laadusta ja luonnosta. Jos se luulee olevansa tekemisissä hylkeen kanssa, kulkee se kömpien tahi laahaten itseään eteenpäin pitkin jäätä ja sanotaan, että se silloin etukäpälillään kätkee ruumiinsa ainoan jään valkeasta väristä eroovan osan, suuren, mustan kuononsa. Jos vaan pysyy hiljaa, tulee karhu sillä lailla niin likelle, että sen voi kaataa pyssyllä tahi, jota keinoa erämiehet pitävät varmempana, tappaa keihäällä. Jos aseetoinna tapaa karhun, on muutama kiivas liike ja huuto tavallisesti kylliksi ajamaan sen pakosalle, mutta jos itse pakenee, voi olla varma että karhu on heti kintereillä. Tullessaan haavoitetuksi pakenee karhu aina. Usein panee se kämmenellään lunta haavaan; joskus kaivaa se kuolontempauksissaan reiän lumeen ja kätkee siihen päänsä.

Laivan ankkurissa ollessa ui karhu välistä ulos laivalle, ja teltassa maattaessa syrjäisillä paikoilla, huomaa usein herätessään läheisyydessä karhun, joka yön aikana on kävellyt nuuskien ympäri telttaa, uskaltamatta käydä sen kimppuun. Mutta kun kokki aamusella nousee kahvia keittämään, voi olla varma että karhu lähenee pyssynkantomatkan päähän. Erin-omainen halu on sillä pitää kalunkirjoitusta ruokavarastossa, jätetyissä laivoissa tahi rannalle vedetyissä veneissä. Useimmat jäämerenkulkijat osaavat kertoa merkillisiä seikkailuja, joihin niin hyvin karhut kuin ihmiset semmoisissa tiloissa ovat joutuneet. Niin löydettiin esm. kerta erään karhun mahasta, joka oli tyhjentänyt varahuoneen, koko siellä olleet heplaastarivarat.

Jääkarhu on hyvä uimari, mutta ei kumminkaan ui niin nopeaan, että voisi päästä pakoon ahdistavan veneen tieltä. Jos se lähtee merelle pyytäjätä pakoon, on se aina hukassa.

Ennen saattoi jääkarhun näkeminen jäämerenkulkijat kauhistumaan, mutta nyt eivät erämiehet enää epäile käydä heti keihäs kädessä suuremmankin karhujoukon kimppuun. Hyvin harvoin sattuu että karhu ketään vaarallisesti vikoittaa. Niin käypi vaan etäisillä pohjoisseuduilla, jossa karhut eivät vielä ole tutustuneet ihmisen vaarallisiin jahtikaluihin ja sen vuoksi ovat rohkeampia ja vähemmin arkoja nahastaan. Ensimmäisillä englantilaisten ja hollantilaisten matkoilla Novaja Semlalle tavattiin esm. seuduilla, joilla nyt ei ole jääkarhuja melkein ollenkaan, niitä melkein joka maallenousupaikalla, ja niiden kanssa täytyi käydä oikeita sotia, jotka maksoivat useita ihmishenkiä.

Karhun pääruokana on hylkeet ja mursut, ja sen sanotaan vahvalla tassullaan voivan heittää mursun ylös jäälle. Peuraa se sitä vastoin harvoin saapi kynsiinsä, sillä se juoksee nopeammin kuin karhu.

Jääkarhun liha on, joll'ei se ole hyvin vanha tahi äskettäin syönyt mädännyttä hylkeenlihaa, vallan syöntikelpoista, maultaan sian- ja raavaanlihan välillä. Poikakarhun liha on valkoista ja vasikanlihan kaltaista.

Peurojen ja karhujen ohella tapaa näillä seuduin vaan kaksi maanisäkästä, nimittäin _naalin_ (Vulpes lagopus) ja _sopulin_ (Myodes obensis). Naali on jotenkin yleinen Novaja Semlalla. Sen pesänä on tavallisesti joukko yhtyviä, maahan kaivettuja käytäviä, joissa on useita suuaukkoja. Niiden edessä näkee heidän osaksi mustien, osaksi punaisen- ja valkeankirjavien poikasiensa leikkivän notkeilla ja somilla liikunnoilla. Sopulia täytyy toisin ajoin löytyä Novaja Semlalla uskomattoman paljon. Kesän alussa, lumen sulattua, näkee näet kaikkialla, tasaisilla ja lihavilla paikoilla, tiuhassa ruohikossa noin tuumaa leveitä ja puolta tuumaa syviä käytäviä, joita nuo pienet eläimet talven-aikana ovat polkeneet lumen alle, siihen ruoho- ja sammalkerrokseen, joka päällimmäisenä peittää jäätyneen maan. He ovat sillä lailla yhdistäneet keskenään maan alle kaivetut asuntonsa ja laittaneet itselleen mukavia, kovaa talvipakkasta vastaan suojatuita teitä ruokapaikoillensa. Tuhansia tuhansia eläimiä täytyisi olla, tehdäkseen pienemmällekkin alalle tämän työn, ja ihmeellisen tarkan täytyy niiden paikka-aistin olla, jos ne, niinkuin luultava on, varmasti osaavat tiensä siinä loppumattomassa labyrintissä, jonka he siten ovat laittaneet. Lumen sulamisaikana ovat nämä käytävät pieninä, mutta kaikkialla löytyvinä vesijohtotorvina ja auttavat suuresti maan kuivamista.

Hyönteismaailma on näillä pohjoisilla seuduilla erittäin köyhä. Ei edes hyttystä, joka muuten on peräpohjolan vitsaus, ole varsinaisilla napaseuduilla. Meressä on laita sitä vastoin aivan toinen. Siellä on eläinmaailma, niin kauvas kuin ihmisen on onnistunut tunkeuta pohjoista kohti, äärettömän rikas. Melkein joka naarauksella vetää kaavinrauta merenpohjasta joukoittain rapueläimiä, simpsukoita, meritähtiä, meripiikkiäisiä j.m. monenmuotoisia ja itse merenpinnalla oikein vilisee kirkkaalla päivällä pikku eläimiä.