Part 4

Palattuansa Huippuvuorilta alkoi Nordenskiöld heti työskennellä uutta napamatkaa varten, johon hän jo viimeisellä matkallaan oli tehnyt suunnitelman. Retken piti tällä kertaa kulkeman itäänpäin, Novaja Semlaan, Kaarian merelle ja Jenisein suulle. Nordenskiöld tahtoi näyttää, että hyvin valmistettu ja viisaasti suunniteltu matka niille yleensä pääsemättömiksi arvelluille seuduille kaiken todennäköisyyden mukaan oli onnistuva, ja että merikulku Euroopan ja Pohjois-Siperian joensuiden välillä siis oli mahdollinen. Juhannuksen aikana v. 1875 lähti hän pienellä aluksellaan, "Prövenillä". Tromsöstä, ja niin täydellisesti oli hän laskenut matkasuunnitelman, että se tesmällensä toteutui. Jenisein suulta antoi Nordenskiöld Prövenin kääntyä takaisin, mutta itse jatkoi hän muutamien mukana olevien tiedemiesten keralla matkaa Jeniseitä ylöspäin ja sitten maamatkaa Siperian ja Venäjän kautta Suomeen. Koko tällä pitkällä maamatkallaan otettiin Nordenskiöld kaikissa suurissa kaupungeissa, joiden läpi kuljettiin, suurella innostuksella vastaan, eikä ilo ollut pienin, kun hän tuli niin kauvan kaivattuun suomalaiseen isänmaahansa. V. 1876 teki Nordenskiöld jälleen kaikin puolin onnistuneen matkan Jenisein suulle ja sieltä takaisin, näyttäen niin, ett'ei Prövenin menestyksellinen matka tullut onnellisesta sattumasta, vaan että nämä vesitiet todella olivat avoinna merikululle, kun vaan osattiin valita sopivin aika.

Nyt nousi Nordenskiöldissä ajatus matkaan pitkin Aasian koko pohjoisrantaa Beringin salmelle asti. Se oli rohkea tuuma, jota moni piti mahdottomana toteuttaa. Ei mikään laiva ollut vielä uskaltanut ryhtyä siihen, vaikkakin tuon pitkän rantueen yksityiset osat olivat tulleet tutkituiksi, etenkin venäläisten merenkulkijoiden kautta. Aivan mahdottomana pidettiin varsinkin pääsemistä ohi Aasian pohjoisimman niemen, Kap Tscheljuskinin, jonka ympäri ei koskaan oltu purjehdittu ja jota ei edes minkään tutkijan jalka ollut polkenut; siellä luultiin jääjoukkojen olevan koossa, muodostaen läpipääsemättömän muurin, jota vastaan ihmisvoima ja ihmisnero muka turhaan taisteli. Mutta Nordenskiöld oli toista mieltä. Jään, sanoi hän, sulattaa vuosittain se suuri määrä lämpyisempätä vettä, jota Siperian virrat kevään kesän laskevat mereen, ja sen vuoksi täytyy kesällä leveämpi tahi kapeampi jäätöin ura muodostua pitkin rantaa purjehdittavana kanavana. Maan pyörimisen vuoksi, niin tuumaili Nordenskiöld edelleen, piti siellä löytyä kova virta itäänpäin, jonka täytyy auttaa pitämässä avovettä jäättömänä. Näille ja muille syille rakensi Nordenskiöld tuumansa, ja seuraavassa saamme nähdä, kuinka hän pani sen toimeen.

VEGAN MATKA AASIAN JA EUROOPAN YMPÄRI.

Ruotsista Novaja Semlaan.

Kesäk. 22 p. v. 1878 lähti Nordenskiöld höyrylaivalla Vega tälle suurimmalle matkalleen, matkalle jonka vertaista ei ole sitte Kolumbuksen ja Vasco di Gaman ajan. Kysymyksenä oli nyt Pohjoisjäämeren kautta pitkin Aasian pohjoisrantaa päästä Beringin salmelle ja sieltä jatkaa matkaa ympäri Aasian, sekä edelleen Punaisen meren, Suezin kanavan, Välimeren ja Gibraltarin salmen kautta kotia takaisin.

Tarkimmalla huolella oli kaikki laitettu reilaan, mitä tarvittiin matkaa varten. Vega oli erittäin hyvä ja jotenkin suuri alus, tammesta rakettu, ja laitettu kulkemaan sekä purjeitten että höyrykoneen avulla. Se oli paraimman mukaan valmistettu, kauniisti ja mukavasti. Paitse tavallisia laivaveneitä oli sillä sen lisäksi kannella pikkuinen höyryvene, käytettäväksi tieteellisillä retkillä ja muissa satunnaisissa tarpeissa.

Kesäk. 22 p. v. 1878 lähdettiin Karlskronan satamasta. Vegaa seurasi samalla höyrylaiva Lena, joka oli määrätty kulkemaan Lenavirran suulle, ja johon lastattiin osa retkikunnan ruokavaroja ja hiiliä, sekä kaksi muuta laivaa, jotka olivat määrätyt menemään Jeniseivirralle. Nämä kolme alusta oli valmistanut venäläinen Sibiriakoff viemään eurooppalaisia tavaroita Siperiaan ja tuomaan sieltä jyviä ja muita Siperian tuotteita. Vegan tutkimusretken kustansi kuningas Oskar toinen, tohtori Oskar Dickson ja venäläinen Sibiriakoff.

Seuraavat henkilöt seurasivat Nordenskiöldiä hänen rohkealla purjehdusretkellään maailman ympäri: tohtorit _Kjellman_ ja _Stuxberg_, jotka johtivat retkikunnan kasvi- ja eläintieteellisiä töitä; kapteini Ruotsin laivastossa, L. _Palander_, joka oli Vegan päällikkö; itaalialainen luutnantti _Bove_, tanskalainen luutnantti _Hovgaard_, lääkäri _Almqvist_, suomalainen luutnantti O. _Nordqvist_ ja ruotsalainen luutnantti _Brusewitz_, sekä 2l-miehinen laivaväki.

Otettuansa Köpenhavnista ja Göteborgista ruokavaroja ja muita tarpeita pitkää matkaansa varten, jätti Vega vihdoin heinäk. 4 p. Göteborgin sataman, ja saapui, vastatuulten viivyttämänä, Tromsöhön heinäk. 17 p. Siellä otettiin retkikunnan tarpeiksi vielä hiiliä, vettä, peurannahkaisia turkiksia kaikille miehille, sekä muuta mikä voi olla tarpeen.

Heinäk. 21 p. oli kaikki reilassa lähtöä varten, ja innokkaiden hurraahuutojen kaikuessa, jotka kohotti lukuisa rannalle kokoontunut väkijoukko, nostettiin ankkuri ja matka aljettiin tylyn jäämeren tuntemattomia vesiä kohti. Vegaa seurasi höyrylaiva Lena; toiset kaksi alusta olivat lähteneet edeltä.

Vaaroja ja seikkailuja täynnä oli matka, jolle nyt lähdettiin, ja monet tutkimusretkeilijät ovat sortuneet jäiden sekaan niillä tylyillä seuduilla. Aina vuodesta 1500 alkaen on merkittävänä pitkä ja surullinen luku napajäihin hukkuneita tutkimusretkeilijöitä, jotka ovat kulkeneet samaa tietä, kuin Vega nyt oli aikeessa mennä; toisille taas oli onnistunut paremmin, vaikk'eivät he toki koskaan voineet tunkeutua matkansa päämaaliin saakka, eivät lähimaillekkaan.

Erään hollantilaisen retkikunnan oli v. 1596 pakko olla talvi Novaja Semlalla. Kun laiva oli jäätynyt kiinni, rakensi miehistö itsellensä huoneen maalle koilliselle rannalle, jonne laiva oli jäätynyt. Se oli paljoa pohjoisemmassa, kuin mikään muu paikka, jossa ihmiset ennen olivat viettäneet talvea. Yleinen luulo olikin, ett'ei ihminen voisi elää talven yli niin pohjoisella leveys-asteella, alituisessa pakkasessa ja yössä. Marrask. 14 p. katosi aurinko, ja samalla kertaa myös karhut. Sen sijaan tuli pitkänä talviyönä kettuja tupaan, ja niitä pyydettiin joukoittain elatukseksi, useita tuvan katolta. Ajan kuluksi ja mielen virkeänä pitämiseksi, laitettiin joskus pidot, joissa iloinen mieli sai palkita, mitä ylöspidosta puuttui. Auringon palattua tulivat karhut, ja hollantilaisilla oli joukko jahtiseikkailuja niiden kanssa, jotka kuitenkin kaikki loppuivat onnellisesti. Muutamat karhut rupesivat kotiutumaan jätetyssä laivassa, heittivät kaikki sekaisin ja mursivat syvän lumen peittämän kyökinluukun. Kun kerta kovalla pakkasella oli tupaa lämmitetty kivihiilillä, oli koko miehistö kuolemaisillaan häkään. Helmikuussa oli muutamia kertoja satanut niin paljo lunta, ett'ei voitu avata ovea, vaan täydyttiin kömpiä ulos savutorven kautta. Terveyden vuoksi otettiin usein höyrykylpyjä höyrykaapiksi muutetussa tynnyrissä. Miehistön terveyden tila olikin talven kuluessa heikontunut ja napayön vitsaus, kerpukki alkoi ilmaantua. Yksi mies oli kuollut jo helmikuussa. Kesäk. 23 p., kun alus yhä vielä oli jäihin suljettuna, lähtivät hollantilaiset kotimatkalle avonaisissa veneissä, matkalle joka oli täynnä vaaroja, vaikeuksia ja kärsimyksiä. Kapteini, joka jo venematkan alussa oli sairas, kuoli pian sen jälkeen jäälautalle, kun he levähtivät sillä, ajojään pidättäminä. Samana päivänä kuoli myös yksi laivaväestä, ja muutamia päiviä jälkeenpäin toinen. Tavattuansa kaksi venäläistä erälaivaa, jotka ottivat heidät vastaan hyvin ystävällisesti ja sääliväisesti, jatkoivat haaksirikkoiset matkaansa veneissään ja saapuivat vihdoin onnellisesti Kuolaan, jossa heitä kaikin tavoin pidettiin hyvänä ja kestitettiin.

1600-luvun lopulla joutui eräs venäläinen erälaiva haaksirikkoon Kaarian merellä ja laivaväen täytyi pitää talvea eräällä saarella. Jää kokoontui sinne talvella kauhealla melulla korkeiksi vuoriksi, ja joskus oli koko saari meren peitossa, niin että vaan pari kukkulaa oli kuivana. Toiselle näistä laitettiin talviasunto, joka rakennettiin peuran ja mursun verellä ja karvoilla yhteensotketusta savesta, laivasta saatujen lautojen avulla. Viisitoistamiehisestä laivaväestä kuoli talven kuluessa yksitoista kerpukkiin. Kahdeksan ensimmäistä päivää talviolostansa elivät he merestä naaratuilla hauroilla, joihin sekoitettiin vähän jauhoja. Sittemmin syötiin hylkeen, mursun, karhun ja peuran lihaa. Joskus oli ruoanpuute niin suuri, että täytyi syödä nahkaa turkista ja saappaista. Keväällä tuli samojeedia mannermaalta ja ryösti heiltä osan saaliista, jonka he olivat talvella koonneet. Vihdoin sattui muutamia erämiehiä tulemaan saarelle, ja niin saivat hengissä olevat lopulta tilaisuuden jättää pitkällisen vankeutensa.

Vielä meidän päivinämme on saatu nähdä semmoisia onnettomia ja vaarallisia retkiä Kaarian merelle, vaikka onkin äärettömästi edistytty laivojen rakentamisessa ja varustamisessa. Vuonna 1862 kärsi sillä lailla eräs venäläinen retkikunta onnettomuuden Kaarian merellä. Kun jää alkoi tunkeutua joka haaralta laivan ympärille, laskettiin veneet ja ruokavarat alas jäälle. Sylenpaksuinen jäälautta tunkeusi laivan alle ja saattoi sen kallistumaan toiselle kyljelleen. Monta kertaa sai alus niin kovia sysäyksiä, että peljättiin sen musertuvan. Laivaväki teki yöt päivät työtä hakatakseen kirveillä ja rautakangilla laivaa vasten likistyvän jäälohkareen esiinpistäviä reunoja rikki. Lopulta ei kauvemmin uskallettu jäädä laivaan, vaan muutettiin jäälle pystytettyyn telttaan; laiva oli näet saanut suuren reiän keulaansa, josta vesi virtasi sisään. Pian halkesi kuitenkin se jääkenttä, jolla teltta oli, ja samalla sulkeutui laivan reikä, jonka vuoksi jälleen muutettiin siihen. Seuraavina päivinä oli likistyminen laivaa vasten niin suuri, että kansi välistä oli taivuksissa kuin vemmel, ja vihdoin oli pakko jättää laiva ja koettaa jalkaisin päästä maalle. Siitä tuli pitkä, vaarallinen ja vaivaloinen matka epätasaisen jään yli. Usein tavattiin sulia paikkoja, joiden yli täytyi mennä lauttaamalla ajojää-lohkareilla, joita soudettiin sauvoimilla. Kerta tahtoi joukko mursuja tulla mukaan semmoiselle lautalle, joka silloin auttamatta olisi uponnut, ja vasta sitten kun mursujen johtaja oli ammuttu, luopuivat eläimet yrityksestään. Ajeltuansa useampia päiviä peräkkäin sinne tänne likellä rantaa eräällä jäälautalla ja kuljettuansa pitkiä matkoja hypäten jääkappaleelta toiselle, päästiin viimein maalle ja haaksirikkoiset otettiin suurimmalla ystävyydellä vastaan eräässä samojeedikylässä, jossa samojeedit kestittivät heitä raa'alla ja keitetyllä peuranlihalla, peuran-ytimellä, raa'alla kalalla ja hanhenrasvalla. Lopetettuaan ateriansa panivat haaksirikkoiset maate pehmeille peurannahoille samojeediteltoissa. "Kaikki surut ja vaivat" -- niin kertoivat he sittemmin, -- "olivat unohdetut; me tunsimme voivamme äärettömän hyvästi, niinkuin olisimme tulleet paratiisiin".

Vaikka siis Nordenskiöldin ja hänen toveriensa matka oli täynnä uhkaavia vaaroja ja vaivoja, niin olivat kuitenkin kaikki iloisella mielellä. Nordenskiöld oli näet sekä mitä huolellisimmasti valmistanut kaikki, mitä tarvittiin talvenpidon varalta, että sitä paitse niin hyvästi ja tarkkaan ottanut vaaria kaikista saaduista kokemuksista ilma- ja jääsuhteista, joita oli matkalla odotettavana, että hän niiden perustuksella voi toivoa aivan onnellista loppua matkalleen.

Matkan alun vaikeuttivat pitkälliset vastatuulet, sade, sumu ja ylen kova aaltoileminen. Molempien laivojen täytyi senvuoksi heittää ankkurinsa erään Nordkapin likellä olevan kalliosaaren, Lokkisaaren, luona. Sillä saarella on, paitse joukko kalamökkiä, myös kirkko, kauppapuoti, sairashuone ja postikonttori, pohjoisin maailmassa. Siellä sivistyksen äärimmäisillä rajoilla peräpohjolassa otettiin matkustavaiset erittäin ystävällisesti ja sydämmellisesti vastaan seudun vieraanvaraisissa perheissä. Koko saarella ei ole yhtään metsiä, ainoastaan pensaita. Kaikki maanviljelys on siellä mahdotoin, mutta hyvin hoidetuissa ryytimaatilkuissa asuinhuoneitten vieressä viljellään retiisiä ja kasvuksia. Puolukoita kasvaa saarella, mutta niin vähän, että kaikki mitä voi poimia ei tee enempää kuin tuopin tai korkeintaan kannun. Mustikoita löytyy vähän enemmän, mutta muuraimia on runsaasti.

Mutta Nordenskiöld halusi päästä eteenpäin, ja vaikka sää oli yhä epäedullinen, nostettiin ankkuri ja matkaa jatkettiin.

Lähin päämaali oli Novaja Semla ja Kaarian meri. Matka sinne meni onnellisesti ja nopeasti, ja heinäk. 28 p. tuli maa näkyviin. Se oli Hanhimaa, matala, ruohokenttiä ja lukemattomia pikkujärviä täynnä oleva rantaseutu, joka pistää ulomma Novaja Semlan päämaasta. Nimensä on se saanut suuresta hanhi- ja joutsenpaljoudesta, joka munii siellä. Joutsenien pesät ovat niin suuria että ne voipi nähdä jo kaukaa. Ne ovat tehdyt sammaleista, joita joutsenet poimivat maasta ylt'ympäri pesää kolmen kyynärän leveältä, jonka kautta ympärille muodostuu ikään kuin vallihauta. Itse pesä on katkaistun kartion muotoinen ja sen yläosassa on syvennys, johon naaras munii neljä suurta, valkeanharmaata munaa. Ylipäätään ei lintujen elämä sillä rannalla ole likimainkaan niin vilkasta, kuin tavallisesti muualla peräpohjolassa.

Vaikka Hanhimaa kaukaa katsoen näyttää aivan tasaiselta ja alavalta, kohoaa se kuitenkin rannasta sisämaahan päin hitaasti ja aallonmuotoisesti lukemattomilla järvillä peitetyksi yläiseksi tasamaaksi. Kesäkuun lopussa tahi heinäkuun alussa tulee suurin osa Hanhimaata melkein lumettomaksi ja pian sen jälkeen pukeutuu pohjoinen kukkamaailma muutamiksi harvoiksi viikoiksi koko väriloistoonsa. Kuivat, suotuisilla kohdilla olevat paikat peittyvät nyt matalaan, mutta hyvin rikkaasen, minkään ruohon ja minkään pensaan kätkemättömään kukkapenkkiin. Kosteammilla paikoilla tapaa oikeita ruohikkoja, jotka, ainakin kaukaa katsoen, näyttävät viheriäisiltä, hymyileviltä niityiltä.

Matkaa jatkettiin sieltä pitkin Novaja Semlan länsirantaa kauniilla ja tyynellä ilmalla. Meri oli jäätöintä ja maalla näkyi lunta vaan siellä täällä notkoissa.

Kun oli tultu Jugor Schariin, Kaarian meren eteläisimmälle suulle, havaittiin merellä höyrylaiva. Monen arvaamisen jälkeen tunnettiin se vihdoin toiseksi niistä kahdesta laivasta, jotka olivat lähteneet edeltä. Se oli nyt kääntynyt yhtymäpaikalta takaisin etsimään Vegaa. 21 p. oli sitten koko se pieni jäämerilaivasto koossa ja ankkurissa määrätyllä yhtymäpaikalla, Chaborowan kylän luona, joka on mannermaalla, eteläänpäin Jugor Scharista, ja erään pienen, kalarikkaan joensuun länsipuolella. Kesäsittäin asuu paikalla joukko samojeedia, jotka syöttävät porokarjojansa Waigatsch-saarella ja ympärillä olevalla tunturilla, sekä muutamia venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia, jotka tulevat sinne harjottamaan vaihtokauppaa samojeedien kanssa ja heidän avullaan kalastamaan ja metsästelemään ympärillä olevassa meressä.

Kylässä, taikka "Samojeedikaupungissa" niinkuin erämiehet sitä suurellisesti nimittävät, on niinkuin muissakin suurissa kaupungeissa, kaksi kaupungin-osaa, nimittäin isoisten kaupunki, jossa on muutamia laakoilla turvekatoilla peitettyjä puumökkiä, ja kansankortteli, taikka joukko likaisia samojeeditelttoja. Sitäpaitse on kylässä pikkuinen kirkko. Sen kirkon luona näkee, niinkuin monissa paikoin rannallakin, suuria puuristiä. Niitä ovat pystyttäneet erämiehet, hädässä ja vaarassa tehdyn lupauksen mukaan, tahi taivuttaaksensa pyhimystä sen kautta antamaan onnea ja hyvää saalista. Kirkkona on hyvin vaatimatoin puumaja, jossa on kaksi huonetta. Sisimmäisessä huoneessa, joka on varsinainen kirkko, näkee joukon pyhäinkuvia, joita erämiehet kylässä ollessaan ovat sinne asettaneet. Kuvien eteen oli ripustettu suuria, kiemuraisia vaskilamppuja tahi kynttiläjalkoja, täynnä useita pieniä ja muutamia paksuja vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, kun Nordenskiöld ja hänen toverinsa kävivät kirkossa.

Kylässä nähtiin paljon kauppatavaroilla kuormitettuja rekiä, joiden syksyllä piti lähteä Venäjälle. Tavaroina oli hylkeenrasvaa, sekä naalin, ketun, jääkarhun, suden, ahman, peuran ja hylkeen nahkoja; vielä olivat kauppamiehet koonneet suuret joukot hanhenkyniä, sulkia, untuvia ja riekon siipiä. Viimemainittujen piti varmaan kerta tulla Euroopan naisten hattujen koristuksiksi.

Samojeedit ovat kastetut kreikkalais-katoliseen uskoon, mutta palvelevat sen ohella vanhoja epäjumaliaan, jotenkin niinkuin venäläiset palvelevat pyhäinkuvia. He kulkevat usein yli sadan penikulman vanhoille pakanallisille uhripaikoilleen, viedäksensä sinne lahjojansa. Miehet pitävät useampia vaimoja ja avioliittoon mennään ilman mitään juhlallisuuksia. Vaimoja pidetään kaikissa miehen vertaisina, joka on kaunis piirre tuossa raa'assa luonnonkansassa. Joutohetkinään samojeedit mielellään laulavat ja kertovat satuja. Nordenskiöld tiesi että samojeedit aina matkoillaan kuljettavat epäjumalansa mukanaan, ja koetti sen vuoksi saada ostaa muutamia sellaisia. Mutta he vastasivat hänelle alussa vältellen. He eivät näyttäneet uskaltavan vihoittaa jumalia, ja kenties häpesivät he myös jumaliensa yksinkertaisuutta. Mutta muutamien hopearuplien loiste saattoi sentään vihdoin erään vanhan mummon heittämään kaikki epäilykset. Hän meni yhden kuormitetun reen luo ja haeskeli ison aikaa, kunnes sai käsiinsä vanhan, kuluneen nahkasaappaan. Siitä otti hän kauniin nahkasukan, jossa hänellä oli neljä jumalaa. Pitkillä puhumisilla sai Nordenskiöld vihdoin ostaa ne hyvin kalliista hinnasta. Yksi niistä oli nukki, jonka nenä oli taivutettua vaskipeltiä; eräs toinen ryysyihin kiedottu, messinkilevyillä koristettu kivi, jonka yksi syrjä oli ihmiskasvojen näköä. Kaikki samojeedien jumalat eivät kumminkaan olleet yhtä muodottomia. Näkipä Nordenskiöld vallan hyvästikin muodostettuja nukkia, rautaiset, taotut joutset kädessä, vaikk'ei hän saanut niitä ostaaksensa.

Kun jumalankauppa oli tehty, kutsui eräs venäläisistä Nordenskiöldin toverinensa juomaan teetä hänen tuvassaan. Siinä oli etehinen ja pieni, hyvin matala huone. Yhden nurkan täytti suuri takka; sen vieressä oli tuvan ylen matala ovi ja vastapäätä sitä neliskulmainen ikkunaluukku, jonka alle oli asetettu muutamia arkkuja, jotka sillä kertaa saivat olla teepöytänä. Pitkin huoneen toisia seinuksia oli peurannahalla verhotuista laudoista tehtyjä, seinäänkiinnitettyjä makuusijoja.

Heti kun Nordenskiöld ja hänen toverinsa olivat tulleet tupaan, otettiin sokuri, rinkilät, teekupit ja -vadit, sekä viinapullo esiin tavallisesta venäläisestä matkariinistä. Valkea tehtiin, vesi keitettiin ja tee valmistettiin tavallisella lailla teekyökissä, jolloin paksu savu ja kovasti häkää levisi matalaan huoneesen, joka sill'aikaa oli tullut täyteen uteliaita. Juhla kului muuten hyvin hauskasti alituisessa keskustelussa, joka kävi hyvin vilkkaasti, vaikka isäntä ja useimmat vieraat vaan vaivaloisesti voivat ymmärtää toisiansa.

Sieltä läksi Nordenskiöld toverinensa samojeedien nahkateltoille, jotka olivat kappaleen matkaa kauvempana. Sielläkin otettiin heidät ystävällisesti vastaan. Muutamat samojeedit olivat pukeuneet erityisellä huolella vierailua varten. Naisten juhlapuku on erittäin korea. Se on jotenkin pitkä, suolivyön kohdalta ruumiinmukainen leninki, tehty poronnahasta, niin ohuesta, että se laskee vyötäisiltä kauniisin, säännöllisiin laskoksiin. Hameessa on kaksi kolme eriväristä, koirannahasta tehtyä vannikkoa eli rimsua, joiden väliin on neulottu heleänvärisistä kankaanpalasista laitettuja reunuksia. Jalkimina on korkeat, kauniisti ja somasti kirjaellut peurannahkasaappaat. Kesällä käyvät samojeedit paljain päin. Naisten tukka on silloin takaa jaettu kahteen kimppuun, joihin on palmikoittu hihnoja, kirjavia nauhoja ja helmiä. Hiusten lopusta jatkuvat nämä palmikkojen tekopitennyksenä, niin että ne, yhdessä helmillä, napilla ja metallikoristuksilla täytettyjen pitennyshihnojen kanssa, ylettyvät melkein maahan asti. Koko laitos on niin taitavasti tehty, että alussa olisi valmis uskomaan sikäläisillä naisilla olevan oikein uskomattoman tukankasvun. Joukko muita, nappikoruisia helminauhoja oli sitä paitse usein hyvin somasti palmikoittu tukkaan tahi ripustettu korviin. Tämä hiuskoristus on kaikkineen luonnollisesti hyvin raskas, ja vielä enemmän on päässä painoa talvella, kun sen suojana pakkaista vastaan on paksu ja hyvin lämmin, koirannahalla reunustettu peurannahkainen huntu, jonka takapuolella riippuu kaksi hihnaa, täynnä messinki- ja vaskilevyjä.

Nuori nainen koristelee siis siellä, niinkuin kaikkialla muuallakin, paraan taitonsa mukaan, mutta kaunis ei hän sentään ole meidän silmissämme. Hän kilpailee miehen kanssa likaisuudessa. Niinkuin mieskin on hän pienikasvuinen, hänellä on musta, karhea, jouhimainen tukka, keltainen, usein lian peittämä kasvojenväri, pienet, vinot, ivallisesti vesiset ja nilaiset silmät, litteä nenä, leveät, ulospistävät poskipäät, hennot, ohuet koivet sekä pienet kädet ja jalat.

Miehen pukuna on yksinkertainen, avara ja pitkä peski, jota vyötäisten kohdalta pitää koossa napilla ja messinkiheloilla runsaasti koristettu vyö, jossa veitsi riippuu. Peurannahkaiset saappaat ulottuvat tavallisesti yläpuolelle polvia ja päähineenä on päänmukainen huntu, samaten peurannahkainen.

Kesäteltat ovat kartionmuotoisia, katossa reikä savun johtamiseksi tulisijasta, joka on keskellä laattiata. Makuusijat ovat monessa teltassa kätketyt kirjavasta pumpulikankaasta tehdyn esiripun taa. Semmoista kangasta käytetään myös, kun on varoja siihen, alusvaatteihin.

Napakansoista ovat porolappalaiset korkeimmalla kannalla. Sen jälkeen tanskalaisessa Grönlannissa asuvat eskimot. Nämä molemmat kansat ovat kristittyjä ja osaavat lukea, sekä ovat opetelleet käyttämään ja tarvitsemaan useita maanviljelyksen, kaupan ja eurooppalaisen teollisuuden tuotteita, niinkuin pumpuli- ja villakankaita, taottuja ja valettuja rautakaluja, kivääriä, kahvia, sokuria, leipää j.m.s. He ovat vieläkin paimentolaisia ja metsämiehiä, mutta heitä ei voi enää kutsua raakalaisiksi, ja sivistynyt eurooppalainen, joka pitemmän aikaa on ollut heidän seurassaan, mielistyy heidän elintapansa ja mielenlaatunsa moneen puoleen. Näiden jälkeisiä siivoudessa ovat Luoteis-Amerikan eskimot, joiden alkuperäisesti raakaan elämään yhteys amerikkalaisten valaskalan-pyytäjien kanssa näyttää tehneen hyvin hyvän vaikutuksen. He ovat yhä vielä pakanoita, mutta muutamilla heimoilla näkee jo jonkunlaisen rakkauden somuuteen ja järjestykseen.

Niiden jälkeisiä ovat Pohjois-Siperian tschuktschit, jotka vasta perin vähän ovat seurustelleet eurooppalaisten kanssa. Heidän ansiolähteensä ovat sitä paitse viimeaikoina melkoisesti vähenneet, josta syystä heimon voima ja elämänhalu on näkyvästi heikontunut.

Alhaisimmalla kannalla ovat samojeedit, tahi ainakin ne heistä, jotka asuvat likinnä kaukaasialaista rotua. Heihin näyttää korkeamman rodun vaikutus, sen asetukset ja säännökset, sen kauppamiehet ja ennen kaikkia sen tulivesi, olleen kokonaan turmelevainen. Kun Nordenskiöld kerta kysyi eräältä Koillis-Grönlannin eskimolta, joka oli tunnettu jotenkin suuresta itsetunnostaan, eikö hän toki tahtonut myöntää, että tanskalainen kuvernööri oli häntä suurempi, vastasi tämä: "se ei ole varma; kuvernöörillä on kyllä enemmän omaisuutta kuin minulla ja näyttää olevan enemmän valtaa, mutta Köpenhavnissa on väkeä, joita hänen täytyy totella, ja minun ylitseni ei ole kenelläkään valtaa". Saman ylpeän itsetunnon tapaa isännässään porolappalaisen ja tschuktschin teltassa. Samojeedista sen sitä vastaan näyttää tunkeneen alamaisuuden ja pelon tunto.