Part 3

Eräällä saarella löysivät he pienestä kummusta yhdeksän pääkalloa; kerrotaan erään englantilaisen aluksen siellä murhanneen erään venäläisen miehistön ja ryöstäneen sen saaliin. Semmoisia töitä tehdään valitettavasti silloin tällöin niillä seuduin, ja kun ei ketään ole kertomassa ilkityötä, jäävät tekijät tavallisesti rankaisematta. Kerta tuli kuitenkin semmoinen rikos odottamattomalla tavalla ilmi ja rankaistuksi. Eräs venäläinen soima oli nimittäin jättänyt kapteininsa ja kaksi miestä Huippuvuorille ja toiset kertoivat kotia Arkangeliin tullessaan, heidän hukkuneen onnettomuuden kautta. Mutta muutamia vuosia jälkeenpäin löysi eräs norjalainen laivuri ihmisen luurangon rannalta ja sen vierestä pyssynperän, joka oli täynnä kirjoitusta. Siitä näkyi että pyssyn omistajan, joka juuri oli se venäläinen kapteini, oli kahden matruusin kanssa hänen kapinallinen miehistönsä ehdoin tahdoin jättänyt kuolemaan. Molemmat matruusit olivat jo ennen kuolleet nälkään, ja sama kohtalo näyttää tulleen kapteininkin osaksi. Norjalainen laivuri lähetti pyssynperän surullisine merkkineen Arkangeliin, ja siten saatiin se julma rikos ilmi.

Mutta Nordenskiöld jatkoi purjehtimistaan ja elok. 9 p. laski laiva vihdoin ankkuriin Isossavuonossa, joka oli matkan varsinainen päämaali. Lyhyt napaseutujen kesä oli kuitenkin jo niin pitkälle kulunut, että voi käyttää korkeintaan kuusi viikkoa tieteellisiin tutkimuksiin. Sillä ajalla tehtiin ehtimiseen tutkimusretkiä, ja muun muassa nousivat rohkeat matkustajat korkealle ja jyrkälle Whales Point-tunturille. Kapuaminen oli vaikeata ja vaarallista. Milloin saivat he kulkea jyrkänneitten yli, peittyneinä soraan, joka juoksi pois heidän jalkojensa alta, milloin oli heidän pakko kiivetä jyrkkiä jääseiniä myöten, joka tuli ainoastaan siten mahdolliseksi että he hakkasivat veitsillään koloja jaloillensa, milloin saivat he kahlata syvässä lumessa, jonka alla oli vesilätäkköjä, joihin he usein syvään vajosivat. Mutta kun he saapuivat tunturinharjalle, tulivat he runsaasti palkituiksi valtaavan-suurenmoisen näön kautta, joka siellä aukeni heidän silmäinsä eteen. Syvällä heidän jalkojensa alla levisi lukuisien saarien peittämien, laveitten vuonojen siniset seljät, salmessa kaukana näkyi muutamia purjehtijoita ja toisella haaralla oli joukko lumisia vuorenkukkuloita, kirkkaimman päivänpaisteen valossa. Ja korkealle yli kaikkien näiden vuorien kohosi, niinkuin kirkko kaupungin huoneitten yli, valtava Horn-Soundin tunturi, Huippuvuorien korkein vuori. Tyyni, melkein juhlallinen hiljaisuus oli yli koko tämän majesteetillisen kuvan ja teki sen vielä suurenmoisemmaksi.

10 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä pitkin Isonvuonon rantaa, joka ei käynyt vaaroitta, sillä purjetie oli täynnä karia ja matalikkoja. Suuret jäälohkareet, jotka olivat tarttuneet matalimmille paikoille, olivat kuitenkin jonkunlaisina purjehdusmerkkinä. Nämä jäälohkareet ovat muuten hyvin vaarallisia, koska usein tapahtuu että ne, virran uurtamina, äkkiä kaatuvat ja musertavat sen aluksen, joka sattuu olemaan lähellä. Niin kävi kerta erään laivan, joka oli kiinnitetty semmoiseen jäälohkareesen, mikä kaatuessaan muserti laivan niin nopeasti, että miehistö tuskin ennätti pelastaa henkensä. Kaksi miestä jotka olivat pudonneet veteen, pelastuivat veneesen, toiset neljä ajojääkentälle. Vasta yhdeksän päivän kuluttua tapasivat niin erinneet kumppanit toisensa; veneessä olleilla ei sillä ajalla ollut muuta elatusta ollut, kuin se mursunnahka, jolla veneen airot olivat peitetyt ja jonka he keittivät rautaäyskärissä, käyttäen teljoja halkoinansa. Vielä kymmenen vuorokauden kärsimisten jälkeen korjasi haaksirikkoiset eräs norjalainen laiva.

Oleskeltuansa lyhyen ajan siellä, purjehti Nordenskiöld eteenpäin, koska jää ajelehti vuonon sisäänpäin ja uhkasi sulkea laivan sinne. Tuuli oli kumminkin tyyntynyt, niin että täytyi panna kaksi venettä hinaamaan laivaa. Se heräsi kuitenkin pian jälleen, purjeet pullistuivat ja matka kulki rivakasti eteenpäin. 13 p. iltapuolla heitettiin ankkuri Lees Forelannin luona. Lukuisat mursunluurangot, joita oli kasoittain rannoilla, olivat todistuksena siitä hävityssodasta, jota norjalaiset erämiehet käyvät sitä komeata, ennen pitkää aivan varmaan hävitettyä eläintä vastaan. Mursut ovat hyvin seurallisia eläimiä ja heitä näkee suuriin joukkoihin asettuneina ahjojäällä. Toiset uivat jääkappalten ympärillä ja koettavat suurilla hampaillaan ajaa pois jotakin liketysten tunkeutuneita toverejansa, päästäksensä itse auringonpaisteesen tyhjälle paikalle. Mursun keihästäminen ei ole helppoa, sillä se on hyvin arka, mutta kun ensimmäinen kerta on tavattu ja harpuuniköydellä valjastettu veneen eteen, kokoontuvat kaikki haavoitetun kumppanin huutoon hänen ympärillensä ja joutuvat siten helposti erämiesten saaliiksi. Ainoastaan yksi ja toinen vanhempi eläin taikka äiti, joka on kadottanut poikasensa, koettaa silloin puolustaita; ja kuitenkin voisi pari voimakasta iskua heidän suurista vahvoista hampaistansa muuntamassa silmänräpäyksessä musertaa veneen. Kun erämiehet jolloin kulloin meressä tapaavat nukkuvan mursun, peljästyttävät he sen tavallisesti samalla ylös kun harpuuni heitetään. Sitä eivät he tee jalomielisyydestä makaavata vihollista kohtaan, vaan sen vuoksi ett'ei mursu, luullen jonkun toverin päällensä käyvän, herätessään iskisi hampaitansa veneesen.

Talvella ajojäitten kadottua näkee mursuja tuhansittain koolla hiekkarannoilla, jotka ovat niin matalia, että tuo kömpelö eläin voi niille ryömiä. Silloin on niitä helppo pyytää. Kun erämiehet tapaavat semmoisen joukon, lähestyvät he useammassa veneessä vastatuuleen, ett'ei mursut hajusta voisi saada vainua vaarasta ja ajoissa pelastaa itseänsä. Kun likinnä rantaa olevat eläimet on saatu tapetuiksi, ovat ne muurina, jonka yli toiset eivät voi paeta. Silloin alkaa inhottava teurastaminen, joka ei lopu, ennenkuin viimeinen eläin on kaadettu. Sen jälkeen otetaan rasva pois ja ruumiit jätetään, ja paikka tulee sitten pitkäksi aikaa jääkarhujen ja lokkien kokousseuduksi, sillä he kestailevat jäännöksillä.

Kun Nordenskiöldin piti purjehtiman sieltä eteenpäin, ei miehistö sanonut tottelevansa, vaan tahtoi saada levähtää satamassa kumminkin yön yli. Silloin ryhtyi Nordenskiöld ja hänen toverinsa, ynnä laivurin, perämiehen ja kokin kanssa omin käsin toimeen, nosti ankkurin ja laittoi purjeet reilaan; vasta silloin tuli miehistö ylös kannelle ja meni työhönsä. Tämmöistä tottelemattomuutta ei ilmestynyt kuitenkaan sitte koskaan enään.

Laskettuansa jälleen ankkurin, näkivät he suuren jääkarhun, joka mukavan-levollisesti teiskaili rannalla. Se seisahtui yksin kuuroin, katseli ympärilleen ja nuuski ilmaa, tarkastellen samalla alusta. Päätettiin panna toimeen jahti sitä vastaan, ja kaksi venettä laskettiin vesille. Kun karhu huomasi heidän aikeensa, kulki se hyvin hitaasti ja arvokkaasti pakoon toista venettä, lähteäksensä erään niemen toisella puolen uimaan, mutta siellä tapasi se toisen veneen, jossa Nordenskiöld oli, ja kaatui kahteen hyvin tähdättyyn luotiin, jotka lähtivät hänen kivääristään. Uljas, häikäisevänvalkea eläin kieri jyrkkää vierua alas, tehden monta kuperkeikkaa toiselta kallionpenkereeltä toiselle, ja seisahtui vihdoin eräälle rannalla olevalle kallionpaadelle, jonka luo veneen voi laskea. Sieltä nostettiin kaatunut jäämajesteetti alas veneesen, ilman karvan kastumatta sen kauniissa, hopeanvalkeassa turkissa.

Seuraavana päivänä tuli samaan satamaan norjalainen erälaiva. Nordenskiöld soudatti heti itsensä sinne tiedustamaan kirjettä, mutta mitään semmoisia ei ollut. Se oli kuitenkin mieluisa kohtaus, sillä he saivat laivurilta ostaa tuoreita munia, joita he suuresti tarvitsivat.

Jälleen purjehdittiin eteenpäin ja laskettiin ankkuri eräässä toisessa paikassa. Siellä meni Nordenskiöld toverinensa maalle peuroja pyytämään. Se oli hyvin vaivaloista, sillä peurat olivat arkoja ja ampujoiden täytyi melkein kömpiä eteenpäin syvässä mudassa. Vihdoin kaatui muhkea koiraspeura Nordenskiöldin luotiin. Mutta toinen kysymys oli, kuinka he saisivat saaliinsa kotia. Lopuksi päättivät he lähettää laivalle kokin, joka noutaisi useampia miehiä ja soutaisi eräälle kauvempana olevalle paikalle, joka oli likempänä sitä paikkaa, missä peura ammuttiin, ja sieltä noutaisi metsämiehet saaliinensa; sitä paitse sai hän käskyn ottaa mukaansa ruokaa ja olutta. He saivat kuitenkin odottaa kylläkin kauvan, sillä venemiehiä ei kuulunut, ja kun he menivät eräälle ulospistävälle niemelle huutamaan laivalle, näkivät he sen täysissä purjeissa risteilevän kaukana merellä. Vihdoin käänsi laiva erästä pientä lahtea kohti ja he kiiruhtivat pitkän ja tukalan matkan sinne, uskoen tulleensa huomatuiksi. Mutta kun he pääsivät perille, oli laiva jo kääntynyt ja risteili jälleen ulapalle päin, huomaamatta heidän huutojansa, viittauksiansa ja pyssynlaukauksiansa. Lopuksi menivät he takaisin sille paikalle, johon olivat peuran jättäneet, ja näkivät ilokseen, että se oli viety pois ja että vene siis oli tullut, vaikka se oli jossakin rantakallioiden piilossa. Pitkän kapuamisen ja sinne tänne kulkemisen jälkeen, löysivät he vihdoin veneen, mutta sen luona odotti heitä uusi kiusa, sillä kokki ja venemiehet olivat syöneet kaikki ruoan, niin ett'ei ollut leivänpalaa jäljellä; he luulivat, näet, että Nordenskiöld ja hänen jahtitoverinsa jo olivat palanneet laivalle. Vasta laivalle tultuansa, saivat he tyydyttää nälkänsä, joka vuorokautisen paastoomisen ja kuudentoista tunnin yhtämittaisen kulkemisen ja vuorienkapuamisen jälkeen kyllä tuntui. Kaikkien näiden pulien ja sekaannuksien muistoksi kutsui Nordenskiöld sitten niemen, jolle he olivat laskeneet, "Selkkausniemeksi", ja sillä nimellä on se otettu karttaan.

Kun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta pois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva ajojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat jääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että osa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin. Yhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää laivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista vauhtia.

Seuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle tunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen lukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin vaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika vauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he tiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät. Äkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti, näkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien jäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan pohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot, joista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana katosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi putoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä kukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.

Heidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja onnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin veneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Karhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän tavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta kohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä luultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä ja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi ymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt onnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin lisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja lihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan polttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen laivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt rannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput ratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni sitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.

Nordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta epäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan. Kivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään, heitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean nupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen kömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät, milloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen paistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen, koska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt enimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena, paitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi sotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki hiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä pitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan ulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi tehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä kovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka täyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy ehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos. He huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko hänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan päivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti oli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu sattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten tullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa kärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.

25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa purjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti. Silloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin näet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta lippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti haaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää suunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He kertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä piti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa 37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan miehistö.

Haaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta ilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla, jossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää soudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan laivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli Nordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden merimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs 11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika, joka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa säässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.

Iltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli vielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja määränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld päätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä haaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt. Sillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä erälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan 27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista kohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi ollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt vielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia etelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja kuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä loistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä olisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen salaperäisiä seutuja kohti.

Yhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä kuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja lappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12 p. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön saaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi tyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld vesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä Tromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli perille vasta seuraavan päivän illalla.

VIELÄ MATKOJA JA TUTKIMISIA.

Pohjoisnavalle pääsemistä oli viime aikoina pidetty houkuttelevana tehtävänä pohjoisille tutkimusmatkoille, ja vaikka Nordenskiöld oli niitä, jotka katsoivat semmoisen tunkeumisen mahdottomaksi, tahtoi hän kumminkin koettaa tulla niin pitkälle pohjoista kohti kuin mahdollista.

Kokemus, joka oli saatu kolmella ruotsalaisella tutkimusretkellä Huippuvuorille, näytti, että syksy oli oikea vuoden-aika koetukselle tunkeutua pohjoisnapaa kohti. Silloin oli näet jään syönyt rikki kesäinen lämmin ja hajottanut tuulet ja merenvirrat, joka etu runsaasti voitti ne lisävaikeudet, joita syksyinen pimeys ja raivokkaat myrskyt tuottivat.

Nordenskiöldin onnistui asiaa harrastavien göteborgilaisten sekä Ruotsin kruunun avulla saada toimeen uusi napatutkimusretki v. 1868; edelliset tutkimusretket olivat tehdyt Ruotsin kruunun kustannuksella. Tutkimusretken tarpeiksi saatiin ruotsalainen postihöyrylaiva Sofia, ja se sai tehtäväksensä käyttää kesän Huippuvuorien ja sen ympärillä olevien merien tieteelliseen tutkimiseen, sekä sitten syksyllä koettaa tunkeutua pohjoista kohti, niin pitkälle kuin voi päästä. Tämän tutkimusretken tieteelliset tulokset oli loistavat ja syysk. 19 p. liehui keltaisensininen Ruotsin lippu Sofian mastonnenistä pohjoisimmalla leveys-asteella, jonka siihen asti mikään laiva oli saavuttanut, 81° 42' pohjoista leveyttä. Ainoastaan pari retkikuntaa on sittemmin päässyt hiukan kauvemmas pohjoisnapaa kohti, nimittäin 82° 16' ja 82° 27'.

Mutta Nordenskiöldin oli pakko kääntyä kunniakkaalta retkeltään erään onnettomuuden kautta, joka helposti olisi voinut saattaa koko retkikunnan turmioon. Keskellä yötä viskautui Sofia raivokkaassa myrskyssä niin ankarasti jäävuorta vasten, että alus rupesi vuotamaan ja voitiin vaan uskomattomilla ponnistuksilla pitää tyhjänä siksi että saavuttiin Huippuvuorille, jossa vahinko korjattiin, ja sen jälkeen lähdettiin kotimatkalle.

Mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin Nordenskiöld teki uuden matkasuunnitelman. Sen piti nyt tarkoittaa talvenpitoa yhdellä Huippuvuoriin kuuluvia Seitsensaaria, jolloin koetettaisiin rekiretkeä yli jään pohjoisnavalle. Varat tähän matkaan sai Nordenskiöld paitse muilta Göteborgin henkilöiltä, sekä Ruotsin valtiolta, göteborgilaiselta _Oskar Dicksonilta_, joka sittemmin koskaan väsymättömällä anteliaisuudella on auttanut kaikkia Nordenskiöldin tutkimusretkiä.

Saadaksensa kokemusta kaikista talvenpitoon ja rekiretkeen kuulujista asioista, ryhtyi Nordenskiöld ensin tutkimusretkeen Grönlandiin v. 1870. Niinkuin tiedetään, peittää koko Grönlannin, paitse kapeata rantakaistaletta, valtava, yhtäjaksoinen jääjoukko. Sitä myöten kulki Nordenskiöld kauvas maan sisään, ja kun grönlantilaiset, jotka seurasivat häntä sillä vaarallisella matkalla, rupesivat pelkäämään ja kääntyivät takaisin, jatkoi hän ynnä matkatoverinsa, tohtori _Berggrenin_ kanssa, matkaansa hengenkaupalla. Yli yhteenkokoontuneitten jäälohkareitten, ammottavien syvennyksien, murtuvien lumiholvien, ja kirkkainta jäätä virtaavien, viileitten jokien uomissa tunkeusivat he noin viisi penikulmaa maan sisään, tuon "jääkuningattaren mahtavan, aution palatsin", kunnes he eräältä 2,200 jalkaa yli meren olevalta ylänteeltä varmasti näkivät olevan turhaa mennä edemmä. Joka haaralla minne silmä kannatti, ulottui näet se autio jääkenttä loppumatoinna ja rajana taivaan lavea kansi. Koko tämä tutkimusretki oli rikas tieteellisistä tuloksista. Muun muassa tekivät he sen keksinnön, että jäällä ja siinä olevissa vesikuopissa vielä löytyi kasvia, jotka voivat tuossa alituisessa kylmyydessä pitää vaikka niukankin olemuksensa. Muuten oli Grönlannin jääkentän tutkimisella suuri viehätyksensä, sillä tunnettuhan on, että Aasian, Euroopan ja Amerikan pohjoiset maat kaikki joskus kaukaisessa muinaisuudessa ovat olleet samanlaisen jääpeiton alla.

Tultuansa kotia Grönlannin tutkimusretkeltä, alkoi Nordenskiöld suurimmalla innolla tehdä valmistuksia pohjoisnaparetkeen. Kaksi alusta, höyryvene "Polhem", jota ohjasi kapteini L. _Palander_, ja priki "Gladan", jota ohjasi luutnantti G. v. _Krusenstierna_, antoi hallitus hänen käytettäväkseen. Jälkimäisen aluksen piti jollekkin Seitsensaarelle viedä rakennustarpeita asuinhuonetta varten, hiiliä ja muita tarpeita, sekä sitte palata kotia. Siinä huoneessa piti retkikunnan olla talvi toimittaen tieteellisiä töitä, ja sieltä piti sitte rekiretki tehtämän pohjoisnapaa kohti, heti kun pitkä talviyö oli kulunut ja aurinko tullut takaisin. Tälle tutkimusretkelle, joka tehtiin v. 1872, sattui kumminkin iso joukko vastoinkäymisiä. Jäiden tila oli tukalampi kuin lähimuistiin. Sen sijaan että jo kesällä olisi saavuttu Seitsensaarille, pidättivät jääjoukot retkikunnan Länsi-Huippuvuorten luoteisella kolkalla aina syyskuun alkuun asti. Peurat, jotka Nordenskiöld oli ottanut mukaan Norjasta ja joiden elättämiseksi kuljetettiin erityisellä laivalla mukana peuranjäkäliä, karkasivat tiehensä eräänä myrskyisenä yönä eikä niitä voitu enää löytää. Molemmat kuormalaivat, jotka eivät olleet varustettu olemaan talven yli, vaan joiden piti purjehtia kotia takaisin, tulivat suljetuiksi jäihin ja pidätetyiksi seuraavaan kesään. Eräässä kovassa myrskyssä tammik. 30 p. olivat kaikki kolme alusta hukkumaisillaan jäihin ja voivat vaan kaikkein suurimmilla ponnistuksilla pelastua. Kulku pohjoisnapaa kohti ei myöskään antanut odotettuja tuloksia. Ponnistettuansa kaikki voimansa ja uhalla kohdattuansa kaikkia vaivoja ja vaikeuksia, onnistui heidän vaan päästä eteläisimmän Seitsensaaren luo ja sen kukkuloilta näkyi jään päällä kaikkialla olevan summattoman suuria jäälohkareita, kasoittain toinen toisensa päällä, niin että selvästi näkyi että jokainen koetus päästä perille oli mahdotointa. Kuitenkaan ei tutkimusretki ollut hyödytöin. Suuri joukko tärkeitä tieteellisiä huomioita tehtiin ja rohkeilla ja vaarallisilla vaelluksilla, joita Nordenskiöld ja Palander tekivät m.m. suoraan sisämaanjään poikki, päästiin tarkemmin kuin siihen asti tuntemaan pohjoisten Huippuvuorien luontoa. Sitä paitse olivat tämän talvenpidon kokemukset arvaamattomaksi hyödyksi suuren Vega-retken valmistamisessa, joka oli tuleva loistokohdaksi napamatkojen seikkailurikkaassa historiassa.