Part 2

Huolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu olla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella. Mutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon joutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin tapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta Pohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään laivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti maalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä noussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön onnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin koettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle kohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan merimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata vaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään asukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla maanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he kuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden haltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi olivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi ruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti ajopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan voida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa heillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet mitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka talvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea luonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta koettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa. Nämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain tuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni kuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden kauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs norjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin luona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.

Kun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana risteilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin pohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta. Se oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä silmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli purjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä, suunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti, toivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset tutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan koetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi tyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että se pääsi hiventäkään eteenpäin.

Kesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja jatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin tiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni, ja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet läpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä laivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä jäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä lumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia vuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen kautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä. Risteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä korkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen vuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen jääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla, Charles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla Huippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet Havenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien länsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona merellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli aivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon suuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian purjehtia sieltä.

Käyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he tehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden seutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin 7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli kantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana rannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka laakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet veneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon yli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä, nimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään sidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi kahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa ja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa melkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen lämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen suonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut muuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia tavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla), jonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi huviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät noutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa valkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa käytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että tali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi oli juotu, -- mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa mukaan laivasta, -- lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle, mutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa kahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä, jolla Nordenskiöld oli mukana.

Tämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk. 5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät veneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin loistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka alimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita alabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää mustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata kivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana kohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät äkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka muodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin säännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien kaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon näköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti muodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen, että se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko vuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten keskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean, peräpohjaisen taulun.

Kaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien peitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla saarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille pääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja linnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös tasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki jonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella saarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja riitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat likekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä niiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan; likelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella äännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo mielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun munan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin naapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta päästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista. Haahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman veneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat, sekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu alkanut suuresti vähentyä.

Siellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa kivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla maakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut niin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he valmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat he uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko tiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta ja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä päästäisiin toiselle rannalle.

Sateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen muuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka peräpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän. Matkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien jääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea, siellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä vedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että jäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi airoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se aukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut, että ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti musertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He käänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta joka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo. Muutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina irtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään huomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka suurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison kiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota kohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi korkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene tuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja jääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa kantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen veneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja puristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat estää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata tietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla olivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni jääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi kuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen pystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä, jolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen, puserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli. Helppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön osaksi.

Kun irtonainen jää töyttäsi kiinteätä jääkenttää vasten, alkoivat jääpalaset useammin paikoin liikkua nopeissa pyörteissä, jotka pian murensivat pienemmät jääpalat. Eräs mahdottoman suuri jäälohkare, suuruudeltaan melkein pieni vuori, liikkui semmoisessa pyörteessä likellä venettä, musersi tahi työnsi syrjään jokaisen muun jääpalasen tiellään, ja jätti sen kautta jälkeensä avonaisen vesiuran. Joka kierroksessaan tuli tämä jääkallio lähemmäs venettä, joka melkein liikkumatoinna oli jääsohjossa, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin tulisi se ja musertaisi veneen, ennenkuin kiintonainen jää ja ajojäänvyö syöksi yhteen ja toimitti hävitystyön. Se tuli kuitenkin heidän pelastuskeinoksensa. Kun näet jääkallio vihdoin singahti veneen ohi, sitä kuitenkaan koskettamatta tahi vahingoittamatta, sauvoivat he itsensä nopeasti siihen aukkoon, joka oli muodostunut kiertelevän jääkappaleen jälkeen ja ulottui kiintonaisen jään reunalle asti. Saavuttuansa onnellisesti sinne, vetivät he suurella vaivalla raskaan veneen jään reunalle. He olivat nyt pelastetut ja voivat rauhassa katsella suurenmoista näytelmää, kun ajojää räiskeellä ja jyrinällä töyttäsi yhteen kiintonaisen jään kanssa ja nousi pystyyn sitä vastaan. Heidän täytyi vetää vene ylemmä, ett'ei tunkeutuva jää sitä musertaisi; mutta sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti ikäänkuin olisi luonto levännyt meluavan rauhattomuutensa jälkeen.

Matkustajat pystyttivät nyt telttansa jäälle veneen yli, keittivät kahvia ja kömpivät sitte makuusäkkeihinsä levätäksensä ponnistuksista. Muutaman tunnin levättyänsä työnsivät he kuitenkin veneen uudestaan vesille, sillä jääkenttä alkoi jälleen jakaantua. Kulkien rantaa myöten, jatkettiin matkaa heinäk. 7 päivään klo 1 aamulla, jolloin vene jälleen vedettiin ylös maalle ja levähdettiin. Siellä viipyivät he tieteellisissä tutkimuksissa heinäk. 9 päivään, jolloin matkaa jatkettiin, kosk'eivät jäljellä olevat niukat ruokavarat sallineet pitempätä viipymistä. Se oli vaikea matka ja heidän oli pakko osaksi keksillä alin-omaa työntää tieltään jääkappaleita, osaksi hakata niitä rikki kirveillä, voidakseen päästä eteenpäin. Sitten pidettiin taas lepoaikaa, ja 24 tunnin keskeyttämättömistä ponnistuksista väsyneet miehet vaipuivat makeaan uneen teltassa, sitten kun kiireesti oli syöty kylmä ateria. Vuoroittain ponnistellen ja leväten, jolloin myös suuri osa aikaa käytettiin maan tieteelliseen tutkimiseen, jatkettiin sitten matkaa seuraavina päivinä. Sen ohella tulivat ruokavarat aina niukemmiksi, leipä oli loppunut ja väkijuomat olivat nautitut viimeiseen pisaraan, samoin oli kahvi ja tupakkikin lopussa. Ainoa jolla he voivat elättää itseänsä, oli niiden peurojen liha, joita heidän onnistui ampua. Kerran, kun väsymys oli kovin suuri, turvausivat he siihen väkiviinaan, jota oli otettu mukaan matelijoitten säilyttämiseksi. Malja laitettiin ja se maistui erittäin hyvältä, vaikka muutamia matoja olikin jonkun aikaa säilytetty väkiviinassa.

Useitten ponnistusten ja vaarojen jälkeen saapuivat matkustajat vihdoin heinäk. 12 p. Advent Bayhin, jossa löytyi venäläistupa, jonka kolme norjalaista haaksirikkoista oli ottanut haltuunsa. He harjoittivat siellä peuranpyyntiä ja aikoivat talvemmalla mennä kotia norjalaisten valaskalanpyytäjien mukana, jotka tavallisesti aina paluumatkalla poikkesivat sinne. Tynnyrit, joita oli asetettu päällekkäin tuon pienen huoneen ympäri, riippumaan asetetut kappaleet kuivaa peuranlihaa j.m.s. osottivat, että huoneessa vielä asuttiin. Yksi miehistöä sattuikin olemaan kotona, ja hän otti väsyneet matkamiehet vastaan erittäin vieraanvaraisesti ja jakoi heidän kanssaan hyväntahtoisesti pienet leipävaransa. Sen sijaan pyysi hän ruutia, jonka tärkeän tarpeen puutteessa tuo pieni siirtokunta oli, kadotettuansa onnettomuuden kautta suurimman osan mukana tuotua ruutivarastoansa. Siellä sai Nordenskiöld myös tietää että eräs englantilainen kuunari, joka kuljetti muutamia huvimatkailijoita, oli laskenut ankkuriin Safet Havenissa, ja että osa englantilaisia juuri silloin pyysi peuroja Advent Bayn itärannalla. Ennenkuin Nordenskiöld toverinensa jatkoi matkaansa, saapuivatkin sitte englantilaiset paikalle, ja he palasivat sen jälkeen yhdessä tiheän sumun läpi Safet Haveniin, jossa löysivät laivansa vahingoittumatoinna samalta paikalta, johon sen olivat jättäneet. Siellä oli jo ruvettu tulemaan levottomiksi heidän kohtalostaan ja lähetetty väkeä ulos etsimään heitä. Onneksi palasi lähetetty miehistö jo päivää jälkeen.

Nyt nostettiin jälleen ankkuri ja matkaa jatkettiin. 17 p. aamulla oli laiva tullut ulos Jäävuonosta ja alkoi kulkea rantaseutua Bel Soundiin, jossa ankkuri laskettiin 18 p. illalla, kovin myrskyisen matkan jälkeen. Sieltä tehtiin retkiä maalle. Siinä seudussa oli ennen hyvin hyvä satama, jossa Huippuvuorilla kulkijat tavallisesti laskivat ankkurinsa. Nyt oli sen täyttänyt vuoden kuluessa muodostunut suuri jäätunturi, suurimpia ja kauneimpia Huippuvuorilla, ja sen syrjiltä tippui alinomaa suuria jäälohkareita, niin että oli vaarallista sitä lähestyä. Nordenskiöld otti jääjättiläisestä valokuvan. Kun hänen sitte piti palata laivalle, oli nouseva kohovesi musertamaisillaan hänen veneensä kallioihin, ja hänen täytyi rankkasateessa rannalla odottaa luodeaikaa. Pysyäkseen lämpiminä, juoksivat venemiehet edestakaisin rannalla vehkeillen kaikin tavoin. Tämä keino piti veren liikkeessä ja teki samalla mielen iloiseksi. Sill'aikaa oli myrsky niin koventunut, että he sitte tarvitsivat useampia tunteja kulkeaksensa tuon vaan pari pyssynkanto-matkaa pitkän tien laivalle, jonne he saapuivat aivan väsyneinä ja läpimärkinä.

Seuraavana päivänä, 20:nä, muuttui myrsky täydelliseksi tyveneksi ja joutoaika käytettiin tutkimusretkien tekemiseen. Sillä välin alkoi myrsky uudestaan, ja 24 p. kiihtyi se niin kovaksi, että laivalla peljättiin ankkuriketjujen katkeevan. Onneksi ei tämä tapahtunut; ketjut pitivät ja seuraavana päivänä hiljentyi myrsky. Sillä välin aljettiin laivalla peljätä mitä pahinta Nordenskiöldin kohtalosta, sillä hän ei ollut vielä palannut veneretkeltään, ja tämä pelko eneni vielä enemmän, kun ei häntä 26 päivänäkään vielä kuulunut. Tähystäjä meni ehtimiseen ylös mastoon katsomaan, eikö Nordenskiöldin venettä näkynyt, ja jo ajateltiin nostaa ankkuri ja lähteä häntä etsimään, kun tähystäjä vihdoin ilmoitti, että vene oli näkyvissä, ja ennen pitkää oli Nordenskiöld jälleen laivalla.

Hänellä ei ollut ollut mitään vaarallisempia seikkailuja, vaan kaikki oli käynyt onnellisesti ja hyvästi. Veneesen oli lähtiessä otettu leipää ja kahvia 8 päiväksi; sitä vastoin otettiin niukasti lihaa mukaan, sillä Nordenskiöld toivoi voivansa pyytää runsaasti peuroja ruohoisissa rantanotkoissa. Virtaveden avulla tulivat he pikaisen ja keveän soutamisen jälkeen Sysitunturin rannalle, jonka jälkeen lähetettiin yksi mies koettamaan onneansa peuranpyynnissä, ja toinen laitettiin lohionki kädessä vähän matkaa siellempänä olevan virran suulle. Sillä välin teki kokki valkean, keittääkseen ruokaa ja kahvia, ja Nordenskiöld etsi kivettyneitä kasvi- ja eläinjäännöksiä rannan liuskakivikerroksesta. Hän ei kumminkaan löytänyt jälkiäkään semmoisista koko seudulla. Pian tuli metsästäjäkin takaisin, eikä ollut nähnyt edes ainoatakaan peuraa, hetkisen kuluttua nähtiin kalastajan tulevan lohionkinensa, vakuuttaen ett'ei löytynyt ainoatakaan lohta meressä, joka koskaan olisi ollut kyllin tuhma eksyäkseen niin mutaiseen jokeen kuin se oli. Kahvin juotua jätti Nordenskiöld sen tylyn rannan ja kulki edemmä tekemään uusia löytöjä. He laskivat maalle toisessa paikassa, johon aallot niin sattuivat, että heidän täytyi vetää veneensä korkealle maalle, ettei ne tempaisi sitä mukanaan. Se oli hyvin vaikeata, ja vasta kannettuansa kaikki kapineet maalle onnistui heidän saada tyhjä vene ylös suojaiseen paikkaan. Kun kova myrsky riehui 24 ja 25 p., pelkäsivät he että laivan kenties oli pakko nostaa ankkuri ja purjehtia merelle, ett'ei myrsky paiskaisi sitä kallioihin. Muutamia venemiehiä lähetettiin sen vuoksi eräälle ulospistävälle niemelle, laittamaan kiviröykkiötä ja panemaan sen sisään kirjallista kertomusta heidän matkastaan, että laivan miehistö sitte, tullessaan heitä etsimään, saisi tietää minnekkä päin he olivat lähteneet. Myrskyn aikana koetettiin pyytää peuroja, joita näkyi kauvempana maalla. Pyynnistä palasi yksi mies liikaten ja surkeana. Hän väitti nähneensä karhun, ajaneensa sitä takaa ja silloin pudonneensa alas jyrkänteeltä. Toverit uskoivat hänen kertomuksensa kuitenkin vaan puoleksi, ollen kyllä ilkeitä väittämään, että hän se oli juossut karhua pakoon. Seuraavana päivänä valitti hän kaulaansa kipeäksi, ja kun Nordenskiöld tuli kotia eräältä tutkimusretkeltä, näki hän hänen istuvan veneessä suu selkoman seljällän ja erään toisen merimiehen pistävän punaisella pulverilla peitettyä teräväksi hiotun veitsen kärkeä hänen suuhunsa. Se oli cayennepippuria, jota merimies oli ottanut Nordenskiöldin pippuripullosta ja jonka nyt piti parantaman kipeän kaulan. Parannuskeinon seuraus oli, että miehellä, joka muuten oli tunnettu puheliaisuudestaan, ei koko tutkimusretken loppuajalla ollut sanaakaan sanomista, hän vaan piti kylmää vettä suussaan, lieventääkseen polttavata kirvelemistä, jonka vahva pippuri vaikutti hänen kipeässä kaulassaan. Kun Nordenskiöld leikillään kysäsi, eikö hän tahtonut toista mokomata lisäksi, vastasi hän kieltämällä.

26 p. hiljeni myrsky ja aaltoileminen, niin että Nordenskiöld jälleen voi pyrkiä laivaan, joka oli vanhalla paikallaan ja jossa, niinkuin jo on kerrottu, jo ruvettiin pelkäämään, että hänelle kenties oli tapahtunut joku onnettomuus kovan myrskyn aikana.

Aamusella 27 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä. Kovin hitaasti se kuitenkin kävi, sillä tuuli tyyntyi vähitellen ja paksu sumu peitti meren läpitunkemattomalla hunnulla. 29 p. laskeutui sumu kuitenkin meren pinnalle ja mitä juhlallisin näky aukeni merimiesten eteen. Yli sumun kohosivat 4,500 jalkaa korkeat Horn-Soundin tunturien auringon valaisemat kukkulat ja näyttivät ikäänkuin lepäävän paksujen pilvikerrosten päällä, jotka verhosivat niiden juuret.

30 p. aamulla laskettiin ankkuri oivalliseen satamaan, jota suojasi merta vasten joukko karia ja kolme suurta saarta. Niillä saarilla munii lukematoin joukko haahkoja, jonka vuoksi ne onkin nimitetty Untuvasaariksi, Sinne tulee aina kesäkuussa laivoja kokoomaan munia ja haahkan-untuvia, ja siihen aikaan syödä ahmustavat niiden miehistöt pelkkiä munia ja linnunpaistia. Syödään keitettyjä munia, paistetaan munapannukaakkuja, pannaan munanruskuaista kahvin sekaan kerman asemasta, ja munilla täytetty tynnyri on aina auki kannella. Osa munasaalista pannaan suolaan ja viedään untuvien kanssa Norjaan.

Kun laiva oli laskenut ankkurin, meni Nordenskiöld ja hänen toverinsa heti maalle yhdelle niitä saaria. Munankuorimis-aika oli vast'ikään loppunut ja nekin haahkat, joiden pesät olivat jääneet ryöstämättä, olivat jo jättäneet saaren ja uiskentelivat ympäri rantoja, vasta kuorittujen poikasiensa seuraamina. Sitä vastoin kohtasivat he maalle mennessään isoja tiiraparvia, jotka hurjasti kirkuen koettivat puolustaa muniansa tahi vasta untuvissa olevia poikasiansa, ja niin julkeita ja villiä oli ne linnut, että matkustajat mielellään välttivät niiden hävittämistä.

Mannermaan rannalta tavattiin lukemattomia parvia erästä merilintulajia, Mergulus Alle, jääkyyhkystä, jonka pesät ovat koloissa kivien välissä. Niitä lintuja on siellä niin paljon, että niitä ensi silmäyksellä voisi luulla pilveksi; toiset taas istuivat niin tiheässä kivipaasilla, että yhdellä laukauksella voi kaataa niitä 10-12 kappaletta. Hautomis-aikana on omituista tulla niille paikoille. Kaikki linnut ovat silloin pesissään kivien välissä, ja jos matkii heidän ääntänsä, voipi kuulla tuhansittain ääniä maan alta vastaavan siihen omituisesti kaakottamalla.