Part 10

Monessa paikassa oli tie vaan vaivoin saatu raivatuksi jylhien, mustien kallioiden lomitse, syvien jyrkänteiden äyräille, joilla usein rehotti loistavin kasvullisuus. Mikään aitaus ei suojele matkustajaa syöksemästä noihin pohjattomiin kuiluihin tien syrjillä. Ylt'ympäri kohoo sekavassa kihermässä korkeita, monisärmäisiä vuorenhuippuja, ja syvällä laaksoissa pulppuaa kalliopuroja, joiden helmeilevät vedet paikkapaikoin kokoontuvat vähäisiksi järviksi. Tässä on matkustajan meneminen pöyristävän syvyyden yli pitkin heiluvaa, hajoomaisillaan olevata siltaa, tuolla näkee hän tiensä varrella vesisuihkun syöksevän alas kamoittavan korkealta. Kaikkialla on eloa ja liikettä, kaikkialla näkee vaan iloisia, ystävällisiä ihmisiä, eivätkä raa'at puheet tai työt hämmennä tätä hyvää vaikutusta, niinkuin Euroopassa usein tapahtuu.

Kun Nordenskiöld eräänä aamuna seisahtui muutaman ravintolan eteen, tapasi hän kartanolla tusinamäärän nuoria talonpoikaistyttöjä pukeutumistaan lopettamassa. He olivat, niinkuin kaikki jaapanilaiset talonpoikaistytöt, erittäin puhtautta rakastavia ja käytökseltään miellyttäviä ja viehättäviä. Kartanolla olevan vesijohdon luona pesivät he kasvonsa, järjestivät taidokkaasti kammatut hiuksensa, jotka jaapanilaisella tyynyllä hieman vaan olivat pörrööntyneet, ja puhdistivat häikäisevän valkeat hampaansa. Saipuan asemesta käyttivät he listinpussia ja hammasharjana oli heillä puupuikko, jonka toinen pää nakuttelemalla oli tehty notkeaksi kuin pehmeä harja tai suti; hammaspulveriksi oli survottu hienoksi simpsukan kuoria ja koralleja.

Nordenskiöld ja hänen toverinsa ottivat myös käsille matkakapineensa, jaapanilaisten tavan mukaan pestäkseen kasvonsa ja ajellakseen partansa kartanolla. Heti kokoontuivat tytöt heidän ympärilleen, nähdäkseen, miten eurooppalaiset tuossa työssä menettelevät, ja tarjoutuivat auttamaan. Muutamat työnsivät nauraen ja meluten kumoon toveriaan, juostessaan hakemaan vieraille, mitä ne pyysivät; yksi piteli partaharjaa, toinen saipuaa, kolmas peiliä j.n.e. Ympäri seisoi piirissä joukko vanhempia naisia, joiden mustatuista hampaista näkyi, että he olivat naimisissa; jaapanilaisen tavan mukaan mustaavat näet naiset hampaansa, jouduttuaan naimisiin. Syrjempänä seisoi kaiken-ikäisiä miehiä, ja niin oli katsojalla edessään palanen raikasta, iloista maaelämätä. Tuota iloista avomielisyyttä piisasi vielä sittekin, kun Nordenskiöld toverineen rupesi murkinoimaan kaikkien läsnä ollessa, ravintolan portailla. Silloinkin heitä piirittivät nuo avuliaat tytöt, jotka polvillaan lyykistelivät heidän ympärillään, yhtämittaa päät kumarassa, nauraen ja lörpötellen. Vaikka oli niin paljo yksinkertaista talonpoikaiskansaa koolla, ei kuullut ainoatakaan raakaa tai loukkaavata sanaa. Hieno seurustelutapa, joka Jaapanissa vallitsee sekä köyhien että rikkaiden kesken, mutta joka Euroopassa on hyvin harvinainen, tekeekin olon tämän iloisen, avosydämmisen, suoran ja ujostelemattoman kansan keskuudessa erittäin hauskaksi ja miellyttäväksi.

Jaapanin entiseen pääkaupunkiin, Kiotoon, pääsee Jokahamasta rautatietä myöten. Siellä on paljo vanhoja palatsia ja temppeliä sekä eräs kauneudestaan kuulu hautausmaa.

Temppelit ovat aina puusta, runsaasti veistoksilla ja kultauksilla koristetut. Monessa ei ole minkäänlaista jumalankuvaa tai muuta sentapaista koristusta, ja toiset ovat pieniä kuin kyyhkyislakat, jotta niitä tuskin huomaa keskellä leheviä puita, joita aina kasvaa temppelien ympärillä. Oven vastapäisellä seinällä on sellaisessa temppelissä reikäleikkauksilla kaunistettu kaappi, jossa jumalan hengen luullaan asuvan. Toiset temppelit ovat suurempia ja komeampia. Sitä paitse on yksinäisiä suuria pronssisia jumalankuvia, jotka kuvaavat Buddaa, lempeän ja vakavan näköisenä, istuvassa asennossa. Muutamat niistä ovat niin suuria että niiden sisusta on temppelinä, joissa taas on pienempiä jumalankuvia. Eräs sellainen suunnattoman suuri Buddan kuva on yli viidenkymmenen jalan korkuinen ja sen sieramesta voi kontata pään sisään.

Lokakuun 18 päivänä nosti Vega ankkurinsa, jatkaakseen kotimatkaa; marraskuun 2 päivänä saapui se Hongkongiin ja 17 Labuaniin Borneon saarella. Maan asukkaat, malaijit, asuvat rannikoilla, paalujen päälle rakennetuissa majoissa; veden nousuaikana loiskuvat aallot ympäri majoja, mutta luodeaikoina ovat ne kuivillaan. Sisälle mentäessä on kiipeeminen meren puolella olevia sylenpituisia tikapuita myöten. Muodoltaan ovat sellaiset majat jotenkin meidän nuottalatojemme kaltaisia, rakennetut bamburuovoista, jotka ratisevat ja taipuvat joka askeleella, jonka ottaa lattialla. Talouskaluina on ainoastaan ruohomattoja ja keittoastioita; tulta ei koskaan tehdä majoihin, sillä malaijit keittävät ruokansa ulkona. Luultavasti rakentavat malaijit asumuksensa vedelle, ollaksensa siellä paremmin turvatut lukemattomilta myrkyllisiltä matelijoilta, joita luikertelee lämpimissä maissa.

Pienellä höyryveneellään kulkivat matkailijamme erästä jokea ylöspäin sisämaahan. Aivan joen suulla oli kaksi kylää, joiden asukkaat uteliaasti tarkastelivat vieraita. Alastoin lapsiliuta juoksi joen vartta, kilpaa höyrylaivan kanssa, niin kauvan kuin mahdollista katsellakseen tuota tavatointa ilmiötä. Ylempänä oli kasvullisuus joen rannoilla joka paikassa niin rehevä, että oli tuiki mahdotointa nousta maalle; joka taholle levisi aarniometsä jylhänä, läpipääsemättömänä. Puut olivat oikeita jättiläisiä leveine, kiiltävine lehtineen. Muutamat kukoistivat parastaikaa, toisissa oli jo hedelmiä. Likinnä vettä kasvoi enimmästi viikunapuita, joiden taajat, veteen tunkeutuvat ilmajuuret paalutuksen tavoin kokosivat ympärilleen joen mutaa ja siten auttoivat rantoja yhä valloittamaan alaa vedeltä. Syvemmällä metsässä näkyi korkeita vaaleanviheriäisiä palmuja. Puissa kiipeili apinoita ja rannoilla loikoi parin kyynärän pituisia pieniä alligaatoria.

Malaijit elävät köyhästi ja tukalissa oloissa. Kummassakin joen suussa olevassa kylässä, joita myöhemmin käytiin katsomassa, vallitsi suurin kurjuus. Lattiat olivat harvat ja likaiset ja kaikki aterioiden jäännökset viskattiin sen rakoloista veteen. Asukkailla ei näkynyt olevan muuta omaisuutta kuin mitä niin näin päällään kantoivat, s.o. pieni vaatekaikale vyötäröillä riippumassa. Veneinä oli heillä koverrettuja puunrunkoja.

Asukkaista näkivät he likemmin ainoastaan kaksi keski-ikäistä miestä. Naiset ja lapset juoksivat, vieraat nähdessään, suin päin kylän syrjäisimpään majaan, jonne telkeytyivät, silloin tällöin tirkistellen arkoina ja peloissaan eräästä aukosta; lapset parkuivat koko ajan mitä surkeimmalla nuotilla.

Joulukuun 15 päivänä laskettiin ankkuri Point de Gallen luona Ceilonin saarella. Siellä kävivät he katsomassa noita kuuluisia jalokivien huuhtomalaitoksia. Tavallisimmin ovat jalokivet siellä sellaisilla paikoilla joissa virtoja ennen on kulkenut, murtaen ja huuhtoen mukanaan osan hiekkakerrosta. Jalokivien etsijä kaivaa kuopan maahan ja kokoo siihen tuon savella sekoitetun hiekan. Sitä huuhdotaan sitte vasuissa, kunnes savi on eronnut, jonka jälkeen timantit poimitaan. Toisinaan on saalis erittäin runsas, toisinaan aivan mitätöin. Hyvästi ansaittuaan elävät huuhtojat ilossa ja humussa, kunnes kaikki on tuhlattu.

Ceilonin varsinaiset asukkaat ovat singalilaisia, kauniita, melkein mustaihoisia ihmisiä. Lapset, jotka käyvät aivan alasti, kantavat käsivarsissaan metallisia rannerenkaita ja lantioillaan metalliketjua, joista etupuolelle riippuu kulta- tai hopealevy. Täysikasvuisten pukuna on vyötäröille kiedottu vaate, sen lisäksi käyttävät naiset ohutta puuvillaröijyä. Pitkää tukkaansa pitävät sekä miehet että naiset koossa kammalla, joka kiinnitetään poikkipuolin pään päälle.

Työmiesten majat ovat hyvin pieniä, tiilistä kyhättyjä ja olkikattoisia sekä enemmän pidettäviä jonkunlaisina suojina sadetta ja auringonpaistetta vastaan, kuin todellisina huoneina. Varakkaammat singalilaiset asuvat tilavissa, melkein avonaisissa, uutimilla eri osiin jaetuissa verannoissa. Temppelit ovat puisia ja perin mitättömännäköisiä. Papit ja temppelinpalvelijat asuvat likellä temppeliä jotenkin likaisissa ja siivottomissa huoneuksissa. Ilman-ala on lämmin ja kostea, ja öisin näkee loistavia tulikärpäsiä lentelemässä. Kasvullisuus on erittäin rehevä ja komea. Tuuheita palmuja ja ryytikasvia tapaa kaikkialla.

Ceilonin sisäosa on laadultaan vuorimaata. Korkeita vuorenhuippuja kohoo taivasta kohti ja niiden välillä on penikulmittain vuorilaaksoja. Rannikon rikkaat metsät ovat sieltä pois raivatut ja sen sijaan kasvaa joka paikassa kukkuloilla ja laaksoissa kahvipensaita. Vasta ylempänä vuorilla alkavat aarniometsät jälleen.

Joulukuun 22 päivänä läksi Vega Ceilonista ja saapui Aadeniin, Punaisen meren suulle, tammik. 7 päivänä. Indianmerellä vietettiin joulujuhlaa hiljaisesti. Mutta uudenvuoden-iltana aukesi salongin ovi ja sisään astui tschuktschi-joukko nahkapukimissaan ja lausui selvällä Ruotsin kielellä ystävällisen tervehdyksen pohjan jäillä asuvilta ystäviltä, lisäten siihen muutamia vielä muistissa säilyneitä sanoja Pitlekailta. Vegan matruusit olivat keksineet tämän sukkelan huvituksen. Mutta kuuma oli tschuktschi-parkojen nahoissaan päiväntasaajan lämpimässä ilmassa.

Aadenin luona tervehdittiin Vegaa kanuunanlaukauksilla ja eräs siellä oleskeleva itaalialainen sotalaiva nosti mastoonsa ruotsalaisen lipun. Saman laivan upseerit pitivät sitte iloisen juhlan Vegan uroille. Bab-el-Mandebin salmen ja Punaisen meren kautta tultiin sitte Suezin kanavan suulle, jossa ankkuroittiin tammikuun 28 päivänä. Matkaa jatkettiin sitte kanavaa myöten sen Välimeren puoleiselle suulle, Port Saidin luo, ja sieltä Välimeren halki Napoliin, jossa oli tehty suuria valmistuksia matkueen vastaan-ottamiseksi. Messiinan salmessa ankkuroitsi Vega, ja Nordenskiöld meni itse itaalialaisen luutnantin Boven kera maalle, lähettääkseen sähkösanoman Vegan saapumisesta Eurooppaan. Yö tuli ennenkuin he pääsivät maalle, ja pilkkoisen pimeässä saivat he tunkeutua läpi pensaiden ja viidakkojen, kunnes tulivat rautatielle, jota myöten kävelivät läheisimmälle asemalle. Siellä heitä heti ympäröi joukko karsasmielisiä rata- ja rannikkovahtia, jotka pitivät heitä salakuljettajina; onneksi eivät vahdit olleet havainneet heitä, heidän pensastoissa kömpiessään, sillä varmaan olisivat he heti ampuneet. Epäluulot hälvenivät kuitenkin pian ja matkustajia kohdeltiin silloin suurimmalla kunnioituksella. Se oli viimeinen seikkailu matkalla.

Helmikuun 14 päivänä saapui Vega Napoliin ja siitä alkaen oli kotimatka vaan yhtämittaista riemukulkua. Napolissa, Lissabonissa, Lontoossa ja Pariisissa, joissa viimeksimainituissa pääkaupungeissa käytiin Vegan ollessa Falmouthissa, Köpenhavnissa ja viimeksi Tukholmassa oli matkueelle valmistettu sydämmellisiä, suurenmoisia kunnian-osotuksia. Huhtikuun 24 päivänä laski Vega ankkurinsa Tukholman satamassa, ja jättiyritys, laadultaan historiassa ainoa, oli onnistunut.

Mitä lähemmäksi Tukholmaa Vega tuli, matkallansa Ruotsin saariston läpi, sitä enemmän lisääntyi höyrylaivoja, jotka täpötäynnä ihmisiä olivat lähteneet Vegaa vastaan-ottamaan ja sitte seurasivat sitä kahdessa pitkässä rivissä satamaan. Satama lukemattomine aluksineen ja veneineen, kaupunki ja erittäinkin uljas kuninkaallinen linna olivat loistavilla ilotulituksilla mitä komeimmasti kaunistetut ja lukemattomat ihmisjoukot tervehtivät kaikuvilla hurraahuudoilla rauhallisia sankareita, jotka, pitkän matkansa päätettyään, taas ensi kerran laskivat jalkansa ruotsalaiselle mantereelle.