Part 1

NORDENSKIÖLDIN MATKAT JA RETKET NAPAMERILLÄ

Nuorisolle kerrottuina

Kirjoittanut

Rafael Hertzberg

Suomentanut Elias Erkko

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Nordenskiöldin matka Huippuvuorille v. 1864. Vielä matkoja ja tutkimuksia.

Vegan matka Aasian ja Euroopan ympäri. Ruotsista Novaja Semlaan. Novaja Semlan eläinmaailma. Novaja Semlalta Jeniseille. Jeniseiltä Lenan suulle. Lenan suulta talvikortteeriin. Talvenpito. Tschuktschilais-niemellä Jaapaniin. Jaapanista kotia.

ESIPUHE.

Napaseudut vetävät syvällä, salaperäisellä voimalla ihmisen mielikuvitusta puoleensa. Osaksi herättää outous ja tuntemattomuus halun tutkimiseen ja tietämisen janon, osaksi luonnon mahtavuus ja majesteettisuus, jota ihminen ei missään tapaa niin valtaavassa muodossa kuin pohjoisilla leveys-asteilla. Lauhkeain ilman-alain asukkaiden, jotka ovat tottuneet pitämään talvea luonnon jähmettymisen ja kuoleman kuvana, on vaikea ajatteleita maita, jotka eivät koskaan luo kyynäränpaksuista lumivaippaansa, virtoja, joiden aallot ikuisesti ovat jähmettyneinä, ihmisiä, jotka pitävät itsensä onnellisina ja tyytyväisinä taivaan alla, jota ei aurinko kuukausmääriin valaise, joiden ainoana ravintona on valaitten, hylkeitten ja mursujen liha ja jotka juovat näiden eläinten ihraa yhtä mieluisasti, kuin me juomme oltta ja viiniä.

Ja kumminkin on näillä kuoleman jäykkyyteen peittyneillä mailla jotkut sulonsa, jotka vielä täydellisesti vastaavatkin ne hirmukuvat, joita ihminen siellä tapaa melkein joka askeleella. Ei missään maan päällä tapahdu hämmästyttäviä luonnon-ilmiöitä niin usein kuin pohjoisessa maailmassa, joka erittäinkin on merkillinen loistavista valo-ilmiöistään. Ei mikään huvitulitus, kuinka suuri hyvänsä, voisi antaa käsitystä niistä ihmeellisen kauniista revontulista, jotka siellä kohoovat yhtyneinä ilma-aurinkoihin ja monivärisiin ympyröihin ja joista lähtee ratiseva ääni, niinkuin sähkökonetta kiertäessä. Pohjolan taivaalla loistavat tähdet leiskavan hohtavina, ja vahvat valontaittumiset saattavat silmän näkemään korkeita vuoria, missä vaan joku jäälohkare uiskentelee, ja syviä rotkoja, missä maa on tasainen ja sileä. Ja meri sitten, näennäisesti jäätyneenä, kun se on peittynyt äärettömiin jääkenttiin, jotka suuruudessa voivat vetää vertoja kokonaisille Euroopan kuningasvalloille! Sitten vielä nuo mahtavat jäälohkareet, jäätikköjen hyljätyt lapset, jotka vuorilta laskeutuvat alas meren syvyyteen, juuriensa kohdalta aalloissa musertuaksensa kelluviksi jäävuoriksi, jotka sitten uiskentelevat kauvas etelään päin, valkeina kummituksina pohjoisten seutujen pimeästä yöstä.

Niin täyttää napamaailman ihmeet, jotka muilla seuduin ovat tuntemattomia, ja joiden valtaava ja majesteetillinen vaikutus pakoittaa raaimmankin luonnon nöyrällä sydämmellä tunnustamaan Jumalan suuruutta ja kirkkautta.

Tulikuumall' Afrikan hiekalla, Joss' aurinko polttaen hohtaa Ja keidast' uumoen kulkunsa Karavaani uupunut johtaa, Siell' ihmisrinta se uskossaan Rukouksen hartaan, toivokkaan Ylös illan Herralle huokaa.

Ken Jumalaa rannoill' ylistää, Joill' autio on ikitalvi? Ylistystään laulavi myrskyt, jää, Revontulten roihtiva valvi, Ja tähtönen loistavi kunniataan Yli tunturien, ikijäisen maan, Yli kentän valkeavaipan.

Mutta luonnon kauneus ja ihmeellisyys se ei yksin ole kaikkina aikoina houkutellut rohkeita merenkulkijoita uhalla kohtaamaan tylyn napamaailman vaaroja. Kauppa ja tieteet ovat vuosisatoja kokeneet löytää tietä tuon ijäisen jään lävitse, ja monia keksintöjä on sen kautta tehty, vaikka vahingot ja tappiot ovat olleet useat ja suuret nekin.

Mahdollisuus löytää pohjoinen kulkuväylä Atlantin valtamerestä Tyyneesen mereen ajattelutti hamasta Amerikan löytämisestä asti hollantilaisia ja englantilaisia. Sittemmin yhtyivät venäläiset näihin kokeihin, ja viime aikoina ovat saksalaiset ja ruotsalaisetkin alkaneet työskennellä tämän tehtävän suorittamiseksi. Lukemattomia laivoja on varustettu tätä tarkoitusta varten aina 1500-luvun alusta, ja uskaliaimmat, tarmokkaimmat ja asiaan innostuneimmat miehet ovat olleet näiden yritysten etupäässä; mutta vaikka he vitkallisesti, askel askeleelta ovat urkkineet napamaailman salaisuuksia ja rikastuttaneet tiedettä useilla uusilla keksinnöillä ja huomioilla, niin eivät he kuitenkaan ole saavuttaneet aiottua päämaalia, sillä samalla kun he voitollisesti ovat taistelleet kaikkia tuon kuolettavan ilman-alan vaaroja, nälkää, kerpukkia, pakkaista ja raivoisia myrskyjä vastaan, pani kuitenkin jää aina ylipääsemättömän muurin kaikkien heidän vaivojensa ja ponnistuksiensa eteen.

Kolmea tehtävää varsinkin koetettiin ehtimiseen suorittaa, huolimatta kaikista kärsityistä vastoinkäymisistä, nimittäin löytää luoteinen ja koillinen kulkuväylä Tyyneesen mereen, sekä toinen kulkuväylä suoraan pohjoisnavan ylitse samaan mereen. Sittenkuin Hudsonin salmi oli löydetty, ruvettiin toivomaan luoteisen kulkuväylän olevan mahdollisen. Rohkea löytöretkeilijä Henry Hudson joutui väsymättömyytensä uhriksi. Laivaväki, erään kurjan heittiön kiihoittamana, jonka Hudson kerta oli hengenvaarasta pelastanut, teki kapinan häntä vastaan ja pani hänet sekä kahdeksan hänelle uskollisena pysynyttä matruusia ja hänen poikansa avonaiseen veneesen keskellä ajojäiden täyttämää Hudsonin salmea, ilman ruokavaroja ja aseita. Sen jälkeen ei heistä ole mitään kuultu eikä löydetty heidän jälkiänsä. William Baffin, Luke Fox, Ross, Franklin j.m. jatkoivat tutkimuksia ja löytömatkoja samaan suuntaan ja saattoivat Amerikan pohjoispuolen enemmän tunnetuksi, mutta tulivat samalla myös huomaamaan Tyynesen mereen vievän kauppatien mahdottomuuden, vaikka heidän vihdoin onnistuikin tunkeutua länteen päin aina Beringin salmeen asti.

Onnellisemmat eivät olleet nekään tulokset, jotka koskivat koillisen kulkuväylän löytämistä. Hollantilainen Barents joutui v. 1596 Novaja Semlan pohjoisrannikon likellä suljetuksi jäiden sekaan laivoinensa, jonka jäälohkareet pian musertivat, niin että hänen täytyi olla yli talven tuolla tylyllä rannalla suurimmassa puutteessa ja pakkasessa, jota me ilman-alassamme tuskin voimme kuvitellakkaan; hänen talviasuntonsa, joka oli kyhätty hänen laivansa palasista, löysivät Norjalaiset merimiehet kolmesataa vuotta myöhemmin ja se oli säilynyt niin hyvästi, niinkuin se olisi ollut vasta rakennettu. Semmoiset miehet kuin Barents, amiraali Naij ja useat venäläiset, jotka uhrasivat kaikki voimansa Siperian pohjoisrannikon tutkimiseen, panivat terveytensä ja elämänsä kaupalle; ja vaikka Veit Bering, Venäjän palveluksessa oleva tanskalainen, purjehti v. 1742 Aasian koillisen rannikon ympäri, ja Aasian ja Amerikan välinen salmi sen vuoksi nimitettiin hänen mukaansa (vaikk'ei hän itse koskaan saanut tietää löytäneensä semmoista salmea), niin ei kumminkaan kellekkään ollut onnistunut päästä suoraan jostakin eurooppalaisesta satamasta Tyyneesen mereen Beringin salmen kautta. Samaten päättyivät kokeet tunkeutua suoraa pohjoista suuntaa pohjoisnavan yli ikuiseen jäähän.

Mutta vaikka ei siis päämaalia saavutettukkaan, rikastutettiin kumminkin tiedettä melkoisesti näiden tutkimusten kautta. Vähitellen aljettiin ryhtyä näihin matkoihin, jotka ennen pääasiallisesti tarkoittivat uusien kauppateiden löytämistä, yksin-omaan tieteellisessä tarkoituksessa, ja sekä hallitukset että yksityiset henkilöt alkoivat yhä anteliaammin auttaa semmoisia yrityksiä. Siten ovat viime vuosina melkein kaikki kansat varustaneet tieteellisiä tutkimusmatkoja napamerelle, ja semmoisia ovat nekin tutkimusmatkat olleet, joita Nordenskiöld on tehnyt tylyillä napamerillä, vaikka sitten, kun oli kysymys varman meritien löytämisestä suurten siperialaisten virtojen suille ja Beringin salmelle, myös tarkoitus löytää uusia teitä maailman kaupalle sai suuren sijan.

_Niilo Aadolf Eerik Nordenskiöld_ syntyi Helsingissä 18 p. Marrask. v. 1832. Lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti hän enimmäkseen Uudellamaalla isänsä Frugård-nimisellä maatilalla. Hänen useimmat esi-isänsä olivat olleet innokkaita varsinkin luonnontieteitten tutkijoita, josta syystä Frugårdilla jo vanhoista ajoista oli joukko arvokkaita kirjoja ja luonnontieteellisiä kokoelmia, joita hänen isänsä vielä oli lisännyt, varsinkin kivennäisillä, joita hän oli tuonut laveilta matkoiltansa. Siten heräsi pojassa jo aikaiseen halu luonnontutkimiseen, jota vielä enemmän lisäsi se että hän usein sai olla mukana isänsä matkoilla.

Kolmentoistavuotisena tuli Nordenskiöld lukiolaiseksi Porvoosen. Siellä edistyi hän alussa huononlaisesti eikä tullut kevätlukukauden lopulla muutetuksi korkeammalle luokalle, vaan sai päälliseksi melkein kaikissa aineissa todistukseensa arvosanan "vähemmän tyydyttävä". Mutta seuraavana vuonna otti hän aikamiehen tavalla takaisin mitä oli laiminlyönyt ja oli pian lukion paraita poikia. Lukiolaisaikanansa oli hänellä onni saada usein olla Runebergin luona, joka silloin oli rehtorina Porvoon lukiossa.

Ylioppilaaksi tuli Nordenskiöld v. 1849, siis 17 vanhana. Ensimmäiset vuodet kuluivat uutterassa työssä, luonnollisesti etenkin niissä tieteissä, jotka aina olivat olleet hänelle rakkaita, nimittäin luonnontieteissä. Nyt sai hän myöskin ottaa haltuunsa rikkaan luonnontuotteiden kokoelman Frugårdissa, jonka isä uskoi hänen käsiinsä. Hän sai myös lupa-aikoina tehdä matkoja ja retkiä kivennäisrikkaudestansa kuuluisiin seutuihin Pitkärantaan, Tammelaan, Paraisiin j.m.

Otettuansa filosofian kandidaattitutkinnon v. 1853, seurasi hän isäänsä tieteellisellä matkalla Uraaliin. Tultuansa sieltä kotia jatkoi hän tutkimuksiansa yliopistossa ja saavutti filosofian tohtorin arvon. Sittemmin tutki hän ulkomaillakin ja oli osallisena ruotsalaisten tutkimusretkellä Huippuvuorille. V. 1858 nimitettiin Nordenskiöld professoriksi ja Ruotsin valtionmuseon kivennäis-osaston ylijohtajaksi. Hän matkusti joulukuun viimeisinä päivinä Helsingistä yli Ahvenanmaan, ja niin kärsimättömästi halusi hän päästä uuteen ja arvokkaasen virkaansa, että suksilla meni Ahvenanmeren yli niin heikkoa jäätä, että sai kolme kylmää kylpyä aina kaulaan asti. Kelpo mies ei anna minkään vaikeuksien estää itseänsä pääsemästä eteenpäin, kun on kysymyksessä työ ja kunnia.

NORDENSKIÖLDIN MATKA HUIPPUVUORILLE V. 1864.

Oltuansa v. 1858 ja 1861 osallisena kahdessa tutkimusmatkassa Huippuvuorille, teki Nordenskiöld v. 1864 kolmannen matkan tähän pohjanperäiseen saaristoon; nyt oli hän itse matkueen johtaja.

Matkaan osaaottajat kokoontuivat Tromsöhön Norjassa toukokuun lopulla ja ryhtyivät aluksensa kuntoon laittamiseen. Semmoinen oli heillä vanha, mutta lujasti rakennettu kanuunavene, joka 30 vuotta oli ollut maalle vedettynä, jotta sen sodan tullessa voisi lykätä mereen ja käyttää Norjan rantojen puolustamiseen; nyt taklattiin se kuunariksi ja valittiin tutkimusmatkueen palvelukseen, sen rauhallisen toimen suorittamisessa. Se ei ollut juuri kovin suuri, niin, pienempi kuin moni jaala, jolla saaristolaiset halkoja kuljettavat; mutta sitä sopivampi oli se hakemaan tietä ajojään keskellä, ja kylliksi vahva se oli pelotta kohtaamaan sitä ja tätä töyttäystä siltä. Siinä oli neljä venettä, jotka eivät kuitenkaan kuljettaissa voineet riippua reilingin ulkopuolella, vaan jotka täytyi ottaa kannelle, joka sen kautta tuli aivan täyteen, niin että ainoastaan vaivaloisesti voi veneitten ja kansilastin keskellä kävellä aluksen toisesta päästä toiseen. Mukavata se ei juuri ollut. Evästä oli aluksessa viideksi ja puoleksi kuukaudeksi. Miehistönä oli kaksitoista henkeä, rohkeita ja kelpo merimiehiä kaikki tyyni.

Alus oli, niinkuin sanottu, pieni ja niukalta oli sekä tilaa että mukavuutta. Etumaisessa, heti perämaston takana olevassa kajuutassa ei voinut seisoa suorana, joll'ei asettunut katto-ikkunan alle. Varsinainen suuri kajuutta oli vähän korkeampi. Siihen päästiin etumaisesta kajuutasta vaan puolitoista kyynärää korkeasta aukosta, jonka kautta kulkiessa täytyi melkein kömpiä, tahi ainakin syvään kumartua. Etumaista kajuuttaa kutsuivat matkamiehet nimellä "Orcus", s.o. Manala, koska se oli puolipimeä ja aivan sikin sokin täytetty matkakapineilla ja kaikenlaisilla kokoelmilla. Tähän maailman-osaan asettui seuran eläintentutkija asumaan, toiset sitä vastoin ottivat asuntonsa suureen kajuuttaan. Kojut eli makuusijat olivat sisäpuolelta verhotut paksuilla peurannahoilla ja olivat sen vuoksi lämpimät ja kuivat. Muutoin ne olivat hyvin epämukavat, ne kun olivat aivan matalat ja kun kattohirsi vaikeutti jokaisen yrityksen kääntyä kojussa tahi kömpiä sen sisään ja siitä ulos.

Kun kaikki oli järjestyksessä lähtöä varten, astui Nordenskiöld kumppaninensa vaatimattomaan laivaansa, jonka sitten höyrylaiva hinasi ulos merelle Tromsön lavean saariston kautta. Kova pohjatuuli ja lumisade pakoitti heidät kumminkin laskemaan ankkurin saariston viimeisten saarien sisäpuolella, ja onnekseen he niin tekivätkin, sillä yöllä kiihtyi myrsky niin väkeväksi, että he pelkäsivät pienen jaalansa irtautuvan kolmesta ankkuristaan ja viskautuvan maalle. Vasta muutamien päivien kuluttua asettui tuuli niin paljon, että he voivat nostaa ankkurit ja purjehtia edemmä. Päivän risteiltyänsä oli heidän kuitenkin pakko jälleen hakea satamata ja odottaa suotuisampaa tuulta. Tämä viivytys kesti kaikeksi onneksi vaan muutamia tuntia. Aikaiseen seuraavana aamuna puhalsi raikas länsituuli, ankkuri nostettiin ja matka suunnattiin merelle.

Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa, Ja mieli se auvoa uhkuu, Kun vaahtia välkkyvät aallot saa Ja tuulet purjeissa puhkuu.

Eespäin, niin eespäin, outoihin, Ihanuuksia näkemään Herran! Perämies ei uppoa kuohuihin, Jos pelvotta ruoriss' on kerran.

Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan Ja nousee ärjyämällä, Merimiespä se nostaa purjehen vaan, Ja onni on myötänä hällä.

Muutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen rannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja takanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä levottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että jaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja puoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan katto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä säilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja koneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren Eiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.

Matka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli ja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä, enemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat ympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt olivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien peitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka ulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden huippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas ja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova maininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä takaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka vast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma tervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja ihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja hiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen yksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun, jolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja miehistö alkoi aamuvirtensä.

Nyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla syöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin otettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei ollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat pääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä särkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna murtui.

Lukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot mahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten tavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät valtavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta kaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja tyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat pian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä pilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman voimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin olivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu hyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä melkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun hyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan haltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä tuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan. Muutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti musertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat nyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta täytyi soutaa ulos jälleen.

Päästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen siirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja nyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla uiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston lisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että veneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin jahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin. Miehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia munia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset täynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin riisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja täyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki tämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin päivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta saaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo poikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää mereen.

Noustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta. Likellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet olivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut saarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa; ovet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään peitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän presenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha ryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld otti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas jättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken mainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että tulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen, joka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.

Sen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle puolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle menemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin mokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin jyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten kallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen ylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa kokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he toki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine, joka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki miehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi sen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää ylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen, kuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta kallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen. Eräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet pesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen siipiänsä vesiputoukseen.

Sillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka oli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea rannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen valmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja. Mitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän palatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta osaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan liian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa julkeutensa.

Beeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein tasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa, jonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa, toinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana aikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä, joka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa korkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta, joka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana lepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita on hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota täällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa on vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren sisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä hedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova vesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa rantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on sitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa vuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden juurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin toiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla löytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla lannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden. Peuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen jääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta. Kesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina päivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun vaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä, että lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden. Paksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää alituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle vaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla maata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin ilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien jäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä ne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet norsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä, lainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat nyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja hyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.