Chapter 7

_Nora._ Minä en puhu huolista. Minä sanon, emme ole ikänämme istuneet vakaisina yhdessä, koettaaksemme saada yhtäkään asiaa selville.

_Helmer._ Mutta, Nora-kultani, olisiko se ollut mieliksi sinulle?

_Nora._ Siinä juuri tulemme asiaan. Sinä et ole koskaan ymmärtänyt minua. -- Paljon vääryyttä on minua vastaan tehty, Torvald. Ensin isältäni ja sitten sinulta.

_Helmer._ Mitä? Me kaksi, -- me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua enemmän kuin kaikki muut ihmiset?

_Nora. (pudistaa päätänsä.)_ Te ette ole koskaan minua rakastaneet. Teistä on vain ollut hupaista, olla rakastuneina minuun.

_Helmer._ Mutta, Nora, mitä puhetta tämä on?

_Nora._ Niin, niinpä asia nyt on, Torvald. Kotona, isäni luona ollessani, kertoi hän minulle kaikki mielipiteensä, ja niin oli minullakin samat mielipiteet; ja jos minulla olikin toinen mieli, niin minä peitin sen, sillä sitä hän ei olisi kärsinyt. Hän kutsui minua nukkilapsekseen ja leikitteli minun kanssani niinkuin minä leikittelin minun nukkieni kanssa. Tulinpa sitten tähän taloon sinun luoksesi --

_Helmer._ Mitä sanoja sinä käytät meidän avioliitostamme?

_Nora. (häiriytymättä.)_ Minä tarkoitan, että sitten jouduin isäni käsistä sinun käsiisi. Sinä laitoit kaikki oman makusi mukaan, ja niin sain minä saman maun kuin sinäkin, taikka minä luulin ainoastaan niin, en tiedä oikein --; arvelenpa olleen kumpaakin; milloin yhtä ja milloin toista. Kun nyt katselen sitä, olen mielestäni elänyt täällä kuin köyhä ihminen; -- ainoastaan kädestä suuhun. Olen elänyt konsteja tekemällä sinun edessäsi, Torvald. Vaan sitähän sinä tahdoitkin. Sinä ja isä oletten tehneet suurta syntiä minua vastaan. Te olette syypäät siihen, ettei minusta ole tullut mitään.

_Helmer._ Nora, kuinka luonnoton ja kiittämätön sinä oletkin! Etkös ole ollut onnellinen täällä?

_Nora._ En, sitä en ole ikänäni ollut. Luulin sitä; mutta en ole ikänäni ollut sitä.

_Helmer._ Etkös -- etkös onnellinen!

_Nora._ En, ainoastaan iloinen. Ja sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Mutta meidän asuntomme ei ole ollut muuta kuin leikkitupa. Tässä olen minä ollut sinun nukkivaimonasi, niinkuin minä kotona olin isän nukkilapsena. Ja lapset, ne ovat taasen olleet minun nukkeinani. Minusta oli hupaista kun sinä otit leikitelläksesi minun kanssani, niinkuin lasten oli hupaista kun minä rupesin leikittelemään heidän kanssaan. Se on ollut meidän avioelämämme, Torvald.

_Helmer._ Tuossa on vähän totuutta noissa sanoissasi, -- niin liialliset ja ylenpaltiset kuin ne ovatkin. Mutta tästälähin on elämämme tuleva toisenlaiseksi. Leikin aika on lakkaava; nyt tulee kasvatuksen aika.

_Nora._ Kenenkä kasvatus? Minunko vai lasten?

_Helmer._ Sekä sinun että lasten, armas Noraseni.

_Nora._ Ah, Torvald, sinussa ei ole miestä kasvattamaan minua oikeaksi vaimoksi sinulle.

_Helmer._ Ja sen sinä sanot?

_Nora._ Entäs minä, -- kuinka minä olen valmistettu kasvattamaan lapsiamme?

_Helmer._ Nora!

_Nora._ Etkös itse sanonut sitä vast'ikään, -- ettet sitä tointa voinut minulle uskoa.

_Helmer._ Kiivastuksissani! Kuinkas voit pitää lukua siitä?

_Nora._ Niin; se oli sinulta aivan oikein sanottu. Se tehtävä on minulle mahdoton. Toinen tehtävä on ensin suoritettava. Minun tulee koittaa kasvattaa itseäni. Sinussa ei ole miestä auttamaan minua siinä. Se tulee minun tehdä yksinäni. Ja sentähden matkustan minä nyt pois luotasi.

_Helmer. (kavahtaa ylös.)_ Mitäs sanoitkaan?

_Nora._ Minun tulee elää aivan omin neuvoin, jos mielin saada selvää itsestäni ja kaikesta, mikä on ympärilläni. Sentähden en voi jäädä sinun luoksesi kauemmin.

_Helmer._ Nora, Nora!

_Nora._ Sentähden aion mennä täältä nyt heti. Kristiina ottaa minut kyllä luoksensa täksi yöksi --

_Helmer._ Sinä olet mieletön! Sinä et saa lupaa! Minä kiellän sen sinulta!

_Nora._ Ei auta kieltää minulta mitään tästälähin. Minä otan mukaani mikä itselleni kuuluu. Sinulta en tahdo mitään, en nyt enkä myöhemminkään.

_Helmer._ Hulluuttahan tämä on!

_Nora._ Huomenna matkustan minä kotia, -- tarkoitan, vanhalle kotipaikalleni. Siellä minun lienee helpointa löytää jotakin tointa.

_Helmer._ Voi sinua soaistua, kokematonta olentoa!

_Nora._ Minun tulee koittaa saada kokemusta, Torvald.

_Helmer._ Heität kotisi, miehesi sekä lapsesi! Etkä ajattele sitä, mitä ihmiset tulevat sanomaan.

_Nora._ Sitä en voi ollenkaan ottaa lukuun. Sen vain tiedän, että tämä tulee minulle välttämättömäksi.

_Helmer._ Oh, se on kauhistavaa. Näin voit sinä laiminlyödä pyhimmät velvollisuutesi.

_Nora._ Mitä sinä siis luet minun pyhimpiin velvollisuuksiini?

_Helmer._ Ja sitä minun on tarvis sanoa sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuudet miestäsi ja lapsiasi kohtaan?

_Nora._ Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.

_Helmer._ Niitä sinulla ei ole. Mitä velvollisuuksia _ne_ olisi.

_Nora._ Velvollisuudet itseäni kohtaan.

_Helmer._ Sinä olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.

_Nora._ Sitä en enää usko. Uskonpa olevani ennen kaikkea ihminen minä yhtähyvin kuin sinäkin, -- taikka ainakin, että minun tulee koittaa siksi tulla. Tiedän kyllä, että useimmat sanovat sinun olevan oikeassa, Torvald ja että jotakin senmoista löytyy kirjoissa. Mutta minä en kauemmin voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa luetaan. Minun tulee itsen ajatella näitä asioita, ja kokea saada niistä selvää.

_Helmer._ Etkö tietäisi asemaasi omassa kodissasi? Eikös sinulla semmoisissa kysymyksissä ole luotettavaa ohjajaa? Eikös sinulla ole uskontoa?

_Nora._ Ah, Torvald, enhän minä oikein tiedä mitä uskonto onkaan.

_Helmer._ Mitä sinä sanot!

_Nora._ Enhän muuta tiedä, kuin minkä pappi Hansen sanoi silloin kuin kävin rippikoulua. Hän sanoi uskonnon olevan _sitä_ ja _sitä_. Kun minä joudun pois tästä kaikesta ja pääsen yksinäisyyteen, niin tahdon ottaa senkin asian tutkiakseni. Tahdon nähdä, oliko oikein, mitä pappi Hansen sanoi, tahi ainakin, onko se oikein _minulle_.

_Helmer._ Oh, semmoistapa ei ole kuultu niin nuorelta vaimolta! Vaan ellei uskonto voi saattaa sinua oikealle tielle, niin anna minun toki herättää sinun omaa tuntoasi. Sillä siveyden tuntoa sinulla kumminkin on? Taikka, vastaa minulle, -- eikö sinulla sitäkään liene?

_Nora._ Niin, Torvald, siihen en osaa vastata. Enhän minä ollenkaan sitä tiedä. Minä olen aivan hämilläni semmoisissa asioissa. Sen vain tiedän, että minulla on peräti toisenlainen käsitys moisista asioista kuin sinulla. Nyt kuulen myös että lait ovat toisenlaiset kuin miksi minä ne luulin; vaan että ne lait olisivat oikeat, sitä en mitenkään voi saada päähäni. Vaimolla niin muodoin ei olisi oikeutta säästää vanhaa, kuoleman kielissä olevaa isäänsä tahi pelastaa miehensä henkeä! Sitä minä en usko.

_Helmer._ Sinä puhut kuin lapsi. Sinä et ymmärrä sitä yhteiskuntaa, missä sinä elät.

_Nora._ En, en sitä ymmärrä. Vaan nyt tahdon sitä tutkia. Minun tulee koittaa saada selvää siitä kumpi on oikeassa, yhteiskuntako vai minä.

_Helmer._ Sinä olet sairas, Nora; sinulla on kuume; luulenpa melkein ettäs olet kadottanut järkesi.

_Nora._ En ole koskaan ennen tuntenut olevani niin selvä-järkisen ja asiastani vissin kuin tänä yönä.

_Helmer._ Ja selväjärkisenä ja asiastasi vissinä hylkäät sinä miehesi sekä lapsesi?

_Nora._ Niin; sen teen.

_Helmer._ Niin on ainoastaan _yksi_ selitys mahdollinen.

_Nora._ Mikä?

_Helmer._ Sinä et enää rakasta minua.

_Nora._ En, siinäpä se juuri onkin.

_Helmer._ Nora! -- Ja sen sinä sanot!

_Nora._ Oh, se niin kirvelee mieltäni, Torvald; sillä sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Vaan minä en voi sille mitään. Minä en enää rakasta sinua.

_Helmer (väkinäisellä malttamuksella.)_ Onko tämäkin selvä ja vissi vakuutus?

_Nora._ On, aivan selvä ja vissi. Juuri sen vuoksi minä en kauemmin tahdo olla täällä.

_Helmer._ Ja voitko myös tehdä minulle selvää siitä, millä tavoin minä olen menettänyt sinun rakkautesi?

_Nora._ Niin, sen voin kyllä. Se oli tänä iltana, kun se kumma ei tullut; sillä silloin huomasin minä ettei sinussa ole sitä miestä, jota olin mielessäni kuvaillut.

_Helmer._ Selitä se tarkemmin; minä en ymmärrä sinua.

_Nora._ Olen niin kärsivällisesti nyt odottanut kahdeksan vuotta; sillä, Herra nähköön, tiesinhän minä, ettei se kumma tule joka päivä. Niin tuli tämä asia sortuen minun päälleni; ja silloin olin minä niin varma siitä, että nyt se kumma tulee. Kun Krogstadin kirje oli tuolla kirjelaatikossa, ei minulle hetkeksikään pistänyt päähän, että sinä voisit tahtoa antautua tuon miehen vaatimusten alle. Minä olin niin lujasti varma siitä, että sinä sanoisit hänelle: tehkää asia kuuluksi koko maailmalle. Ja kun se oli tapahtunut --

_Helmer._ Niin mitä sitten? Kun olisin antanut oman vaimoni altiiksi häpeälle ja häväistykselle --!

_Nora._ Kun se oli tapahtunut, silloin luotin minä niin lujan lujasti siihen, että sinä astuisit esille ja ottaisit kaikki päällesi sanoen: minä olen syyllinen.

_Helmer._ Nora --!

_Nora._ Sinä arvelet, etten minä koskaan olisi ottanut vastaan semmoista uhrausta sinulta? En, se on tietty. Vaan mikä arvo minun vakaamuksillani olisi ollut sinun vakaamuksiesi rinnalla? -- Siinä se kumma, jota minä peloissani toivoin. Ja _sitä_ estääkseni, aioin minä tehdä lopun elämästäni.

_Helmer._ Ilolla tekisin minä yöt päivät työtä sinun puolestasi, Nora, -- kantaisin surua ja murhetta sinun tähtesi. Vaan ei ole ketään joka antaisi _kunniansa_ altiiksi rakastettunsa edestä.

_Nora._ Sen ovat tuhannen tuhannet vaimot tehneet...

_Helmer._ Oh, sinä sekä ajattelet että puhut niinkuin ymmärtämätön lapsi.

_Nora._ Olkoon. Vaan sinä -- et ajattele etkä puhu niinkuin se mies, jonka kanssa minä voisin yhdistyä. Kun sinun pelkosi oli haihtunut, -- ei siitä mikä minua uhkasi, vaan siitä, johon itse olit joutua, ja kun koko vaara oli ohitse, silloin oli sinusta niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Minä olin aivan niinkuin ennenkin sinun pikku laululeivosesi, sinun nukkesi, jota sinä tästälähin aioit kahta varovammin kantaa käsilläsi koska se oli niin hauras ja hapero. _(nousee ylös.)_ Torvald, -- sinä hetkenä nousi mieleheni se miete, että minä kahdeksan vuoden kuluessa olen elänyt tässä yhdessä vieraan miehen kanssa ja että olen saanut kolme lasta --. Oh, minä en kärsi ajatella sitä! Voisin repiä itseni palasiksi.

_Helmer (raskaasti.)_ Minä näen sen; minä näen sen. Siinä on todellakin avautunut pohjaton aukko meidän välillemme. -- Mutta, Nora, eikö sitä voisi täyttää?

_Nora._ Semmoisena, kuin nyt olen, ei minusta ole sinun vaimoksesi.

_Helmer._ Minulla on voimaa muuttua toisenlaiseksi.

_Nora._ Kenties, -- jos -- nukki otetaan sinulta pois.

_Helmer._ Erota -- erota sinusta! Ei, ei, Nora, minä en voi käsittää sitä ajatusta.

_Nora (menee oikeanpuoliseen huoneesen.)_ Sitä varmemmin on se tapahtuva. _(hän tulee takaisin päällystakkinensa ja pienellä matkasäkillä, jonka hän panee pöydän viereiselle tuolille.)_

_Helmer._ Nora, Nora, älä nyt! Odota huomiseksi.

_Nora (ottaa takin päällensä.)_ Minä en voi jäädä yöksi vieraan miehen huoneihin.

_Helmer._ Vaan emmekö voi asua täällä niinkuin veli ja sisar --?

_Nora (köyttää hattuansa.)_ Tiedäthän aivan hyvin ettei sitä kauan kestäisi --. _(panee shaalin päällensä.)_ Hyvästi, Torvald. En tahdo nähdä noita pienokaisia. Minä tiedän heidän olevan paremmissa käsissä kuin minun. Semmoisena, kuin nyt olen, en voi olla heille miksikään avuksi.

_Helmer._ Mutta kerran, Nora, -- kerran --?

_Nora._ Kuinka minä voisin sitä tietää? Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä minusta tullee.

_Helmer._ Vaan sinä olet minun vaimoni, sekä semmoisena kuin olet, että semmoisena, joksi tulet.

_Nora._ Kuules, Torvald; -- kun vaimo jättää miehensä talon sillä tavoin kuin minä nyt sitä teen, niin olen kuullut, että mies lain mukaan on vapaa kaikista velvollisuuksista häntä kohtaan. Minä kaikissa tapauksissa päästän sinut kaikista velvollisuuksista. Älä pidä itseäsi sidottuna mihinkään, yhtä vähän kuin minäkään sitä teen. Olkoon täysi vapaus molemmin puolin. Kas, tässä saat sormuksesi takaisin. Anna minulle omani.

_Helmer._ Vieläkös sitäkin?

_Nora._ Sitäkin myös.

_Helmer._ Tässä se on.

_Nora._ Kas niin. Nyt se siis on ohitse. Tähän panen minä avaimet. Kaikista talouden asioista tietävät piijat -- paremmin kuin minä. Huomenna, minun matkustettuani pois, tulee Kristiina tänne panemaan kokoon ne kapineet, jotka kotoani toin mukaani. Ne pyydän saada lähetetyiksi jälkeeni.

_Helmer._ Mennyttä; mennyttä! Nora, etkös koskaan enää muista minua?

_Nora._ Tulen varmaankin useasti muistamaan sinua ja lapsia ja tätä taloa.

_Helmer._ Saanko kirjoittaa sinulle, Nora?

_Nora._ Et, -- et koskaan. Siihen et saa lupaa.

_Helmer._ Oh, mutta saanhan kumminkin lähettää sinulle --

_Nora._ Ei mitään; ei mitään.

_Helmer._ -- auttaa sinua, jos sitä tarvitsisit.

_Nora._ Et, sanon minä. Minä en ota vieraalta mitään vastaan.

_Helmer._ Nora, enkö koskaan voi tulla muuksi kuin vieraaksi sinulle?

_Nora (ottaa matkasäkkinsä.)_ Ah, Torvald, silloin täytyy kummista kummallisimman tapahtua. --

_Helmer_ Nimitä minulle tämä kummista kummallisin!

_Nora._ Silloin täytyy sekä sinun että minun muuttua niin, että --. Oh, Torvald, minä en enää usko kummia tapahtuvan.

_Helmer._ Mutta minä tahdon uskoa sitä. Nimitä se! Meidän tulee muuttua niin että --?

_Nora._ Että yhdis-elämä meidän kahden kesken voisi tulla avio-elämäksi. Jää hyvästi. _(hän menee ulos etuhuoneen kautta.)_

_Helmer (vaipuu tuolille lähellä ovea ja peittää kasvojansa.)_ Nora, Nora! _(katselee ympärillensä ja nousee ylös.)_ Tyhjää. Häntä ei enää ole täällä. _(toivo herää hänen mielessään.)_ Kummista kummallisinta --?

_(alhaalta kuuluu pauke kun portti lyödään lukkoon.)_