Chapter 6

_Helmer._ Siinä kuulette, rouva. Hän tanssii Tarantellaansa, -- saa äärettömästi mieltymyksen osoituksia, -- joka oli hyvin ansaittu, -- vaikka hänen esityksessään kenties oli melkoisesti luonnollisuutta; minä tarkoitan, -- hiukan enemmän kuin, tarkkaan punniten, saattaa soveltua yhteen taiteen vaatimusten kanssa. Mutta olkoon menneeksi! Pää-asia on, -- hän saa mieltymystä; saa äärettömästi mieltymystä. Antaisinko minä nyt hänen jäädä sinne tämän perästä? Heikontamaan vaikutusta? Eipäs; minä otin pikku, kauniin Kaprityttöni -- kaprisisen Kaprityttöseni voisin sanoa -- kainalooni; kiersimme kiireesti salin ympäri; kumarsimme joka haaralle, ja -- niinkuin romaaneissa sanotaan -- tuo kaunis näkö ompi kadonnut. Lopun tulee aina olla vaikuttavainen, rouva Linde; vaan _sitä_ minun on mahdotonta saada Noran käsittämään. Puuh, kun täällä on lämmin. _(heittää dominon tuolille ja avaa oven kamariinsa.)_ Mitä? Pimeähän siellä on. No niin; tietysti. Suokaa anteeksi -- _(hän menee sinne sisään ja sytyttää pari kynttilätä palamaan.)_

_Nora. (kuiskaa ripeästi ja hengästyneenä.)_ No?!

_Rouva Linde. (hiljaa.)_ Olen puhunut hänen kanssaan.

_Nora._ Entäs sitten --?

_Rouva Linde._ Nora, -- sano kaikkityyni miehellesi.

_Nora. (langenneella äänellä.)_ Sen minä arvasin.

_Rouva Linde._ Sinun ei huoli peljätä mitään Krogstadin puolelta; mutta puhua sinun pitää.

_Nora._ Minä en puhu.

_Rouva Linde._ Niin puhuu kirje.

_Nora._ Kiitos, Kristiina; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hist --!

_Helmer. (tulee sisälle jälleen.)_ No, rouva, olettenko ihailleet häntä?

_Rouva Linde._ Olen; ja nyt tahdon sanoa hyvää yötä?

_Helmer._ Oh mitä, nytkö jo? Onko se teidän, tämä neulomustyö?

_Rouva Linde. (ottaa sen.)_ On; kiitos; olinpa unohtaa sen.

_Helmer._ Te neulotten siis?

_Rouva Linde._ Niin teen.

_Helmer._ Tiedättenkö mitä, teidän pitäisi mieluummin harjoittaa korko-ompelusta.

_Rouva Linde._ Vai niin? Miksikä sitä?

_Helmer._ Koska se on paljon kauniimpaa. Tahdottenko nähdä; korko-ommeltava pidetään tällä tavoin vasemmalla kädellä ja sitten käytetään neulaa oikealla kädellä -- tällä tavoin -- ulos keveään pitkään kaareen; eikö niin --?

_Rouva Linde._ Niin, saattaa kyllä olla --

_Helmer._ Kun sitä vastoin neulominen -- se ei milloinkaan voi olla muuta kuin epäkaunista; katsokaas; nuo yhteen likistetyt käsivarret -- neulouspuikot, jotka kulkevat ylös ja alas; -- siinä on jotakin kiinalaista. -- Ah, se oli todellakin mainiota sampanjaa, jota siellä tarjottiin.

_Rouva Linde._ Niin, hyvää yötä, Nora, äläkkä enää ole itsepäinen.

_Helmer._ Hyvin sanottu, rouva Linde!

_Rouva Linde._ Hyvää yötä, herra tirehtöri.

_Helmer. (saattaa häntä ovelle.)_ Hyvää yötä, hyvää yötä; minä toivon teidän pääsevänne hyvin kotiin? Minä niin mielelläni --; vaan eihän se ole mikään pitkä matka, mikä teidän on käytävänä. Hyvää yötä, hyvää yötä. _(Rouva Linde menee; Helmer lukitsee oven hänen jälestänsä ja tulee jälleen sisään.)_ Kas niin; vihdoinkin hän saatiin menemään. Hän on kauhean ikävä, tuo vaimo.

_Nora._ Etkös ole hyvin väsynyt, Torvald?

_Helmer._ En, en ollenkaan.

_Nora._ Eikös sinua nukutakkaan?

_Helmer._ Ei rahtuakaan; päinvastoin tunnen itseni äärettömän virkeäksi. Entäs sinä? No, sinä näytät oikein sekä väsyneeltä että uniselta.

_Nora._ Niin, minä olen hyvin väsynyt. Minä tahdon kohta käydä nukkumaan.

_Helmer._ Näetkös; näetkös! Oli siis kumminkin oikein tehty minulta, ettemme viipyneet kauemmin.

_Nora._ Oh, kaikki on oikein tehty mitä sinä teet.

_Helmer. (suutelee hänen otsaansa.)_ Nyt puhuu leivolintunen niin kuin se olisi ihminen. Vaan huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana?

_Nora._ Vai niin? Oliko hän iloinen? Minä en saanut puhua hänen kanssaan.

_Helmer._ Tuskinpa minäkään; vaan minä en ole moneen aikaan nähnyt häntä niin hyvällä tuulella, _(katselee vähän aikaa Noraa; tulee sitten lähemmäksi.)_ Hm, -- ompa kumminkin ihanata olla omassa kodissaan jälleen; olla aivan kahden kesken sinun kanssasi. -- Oi, sinä viehättävä, kaunis nuori vaimo!

_Nora._ Älä katso minuun tuolla tavoin, Torvald!

_Helmer._ Enkös katselisi kallihinta omaisuuttani? Kaikkea tuota ihanuutta, joka on minun omani, ainoastaan minun, minun kaikkinensa.

_Nora. (menee toiselle puolelle pöytää.)_ Älä puhu minulle tuolla tavoin tänä yönä.

_Helmer. (seuraa jälestä)._ Sinulla on vielä Tarantella suonissasi, huomaan ma. Ja se tekee sinut vieläkin viehättävämmäksi. Kuuleppas! Nyt alkavat vieraat mennä. _(hiljemmin.)_ Nora, -- kohta on hiljaista koko talossa.

_Nora._ Niin, sitä toivon.

_Helmer._ Niin, eikö totta, oma armas Norani? Oi, tiedätkös, -- kun minä tuolla tavoin olen sinun kanssasi ulkona seuroissa, -- tiedätkös, miksi minä puhun sinulle niin vähän, pysyn niin erilläni sinusta, lähetän sinulle vain salaisen silmäyksen toisinaan, -- tiedätkös, miksi minä sitä teen. Se on sentähden, että minä silloin mielessäni kuvailen sinun olevan mun salaisesti rakastettuni, nuoren salaisuudessa kihlattuni, eikä kenenkään aavistavan että meidän välillämme on mitään sidettä.

_Nora._ Niin, niin, niin; kyllähän tiedän, että kaikki sinun ajatuksesi ovat minun luonani.

_Helmer._ Ja kun meidän sitten tulee lähteä pois, ja minä panen shaalin sinun hienoille, nuoruuden noreille hartioillesi, -- tuolle kumman kauniille kaulallesi, -- silloin ajattelen mielessäni, että sinä olet nuori morsiameni, että me juuri tulemme vihiltä, että minä ensikertaa vien sinut asuntooni, -- että minä ensikertaa olen kahden kesken sinun kanssasi, -- aivan kahden kesken kanssasi, sinä nuori, vapiseva kaunotar! Koko tämän illan en ole halannut muuta kuin sinua. Kun minä näin sinun kiitävän ja houkuttelevan tarantellassa, -- kiehui vereni; minä en kärsinyt sitä kauemmin; -- sentähden otin minä sinut niin aikaiseen tänne alas --

_Nora._ Mene nyt, Torvald! Sinun pitää mennä pois minun luotani. Minä en tahdo kaikkea tätä.

_Helmer._ Mitä tämä tietää? Teetkö pilkkaa minusta, Noraseni. Et tahdo; et tahdo? Enkö minä ole sinun aviomiehesi --?

_(ulko-ovella koputetaan.)_

_Nora (säikähtyen.)_ Kuulitkos --?

_Helmer (etuhuoneesen päin.)_ Kuka siellä on?

_Tohtori Rank (ulkoa.)_ Minä se olen. Saanko hetkeksi tulla sisään?

_Helmer (hiljaa, närkästyneenä.)_ Noh, mitäpä hän nyt tahtoo? _(ääneen.)_ Odota vähän. _(menee ja avaa oven.)_ No, ompa siivosti tehty, ettet mene meidän ovemme ohitse.

_Rank._ Minusta oli kuin olisin kuullut sinun ääntäsi, niin tekipä mieleni pistäytyä tänne sisään. _(antaa silmänsä kulkea ympäri huonetta.)_ Niin, niin, nämä rakkaat, tutut paikat. Teillä on rauhallista ja hauskaa kodissanne, teillä kahdella.

_Helmer._ Näyttipä siltä kun olisit viihtynyt sangen hyvin tuolla ylhäälläkin.

_Rank._ Oivallisesti. Miksi en sitä olisi tehnyt? Miksi ei pitäisi kokea kaikkea tässä maailmassa? Ainakin sen verran, minkä voi, ja niin kauan kuin voi. Viinit olivat oivallisia --

_Helmer._ Etenkin sampanja.

_Rank._ Huomasitko sinäkin sen? Onpa miltei uskomatonta, kuinka paljon voin viruttaa kurkustani alas.

_Nora._ Torvald joi myös paljon sampanjaa tänä iltana.

_Rank._ Vai niin?

_Nora._ Niin; ja silloin on hän aina niin iloinen perästäpäin.

_Rank._ No, miksei illalla saisi iloita hyvin käytetyn päivän perästä?

_Helmer._ Hyvin käytetyn; siitä, paha kyllä, minä en saata kerskata.

_Rank (lyö häntä olkapäälle.)_ Mutta sen saatan minä, tiedätkös.

_Nora._ Tohtori Rank, olette varmaankin toimittaneet tieteellisen tutkimuksen tänäpänä.

_Rank._ Niin juuri.

_Helmer._ Kas, kas; pikku Nora puhuu tieteellisistä tutkimuksista!

_Nora._ Ja saanko toivottaa teille onnea johtopäätöksen suhteen?

_Rank._ No, sitä kyllä saatte.

_Nora._ Se oli siis hyvä?

_Rank._ Mahdollisuutta myöten paras sekä lääkärille että hoidettavalle, -- visseyttä.

_Nora (ripeästi ja tarkastellen häntä.)_ Visseyttä?

_Rank._ Täydellinen visseys. Enkö minä siis tekisi iltaa iloiseksi sen perästä?

_Nora._ Siinä teitte oikein, tohtori Rank.

_Helmer._ Sen sanon minäkin; kunhan vain huomenna pääset kohmelosta.

_Rank._ No, eihän mitään saa ilmaiseksi tässä elämässä.

_Nora._ Tohtori Rank, -- te varmaankin pidätte paljon maskeraateista?

_Rank._ Niin, kun on hyvin monta lystillistä valepukua --

_Nora._ Kuulkaapas; miksikä me molemmat pukeumme tulevassa maskeraatissa?

_Helmer._ Pikku hepakko -- joko sinä ajattelet tulevaa maskeraatia?

_Rank._ Mekö molemmat? No, sen sanon teille; teidän tulee olla onnen lapsena --

_Helmer._ Niin, mutta keksipä puku, joka voi sitä osoittaa.

_Rank._ Anna vaimosi tulla semmoisena kuin hän on --

_Helmer._ Se on tosiaankin sattuvasti sanottu. Vaan etkös tiedä, minä itse tahtoisit olla?

_Rank._ Tiedän, velikulta; sen olen saanut aivan selväksi.

_Helmer._ No?

_Rank._ Ensitulevassa maskeraatissa tahdon olla näkymätönnä.

_Helmer._ Sepä oli sukkela mielijohde!

_Rank._ Löytyy iso, musta hattu --; etkös ole kuullut puhuttavan näkymättömyydenhatusta? Sen kun panet päähäsi, niin ei kukaan voi sinua nähdä.

_Helmer (vastahakoisesti hymyillen.)_ Niin, siinä olet oikeassa.

_Rank._ Mutta perätihän minä unhotan, minkä vuoksi tänne tulin. Helmer, anna minulle sikari, yksi noita tummia Havannan.

_Helmer._ Aivan mielelläni. _(tarjoo sikarikotelostaan.)_

_Rank (ottaa yhden ja leikkaa kärjen pois.)_ Kiitoksia.

_Nora (ottaa tulitikulla tulta.)_ Sallikaa minun tarjota teille tulta.

_Rank._ Kiitoksia siitä. _(Nora pitää tikkua; hän sytyttää sikariansa.)_ Ja nyt, jääkää hyvästi!

_Helmer._ Hyvästi, hyvästi, velikulta!

_Nora._ Nukkukaa hyvin, tohtori Rank.

_Rank._ Kiitoksia hyvästä suomastanne.

_Nora._ Toivottakaa minulle sitä samaa.

_Rank._ Teillenkö? No, koska sitä tahdotten --. Nukkukaa hyvin. Ja kiitos tulesta _(hän nyykäyttää päätä heille kumpaisellekin ja menee.)_

_Helmer (painuneella äänellä.)_ Hän oli juonut melkoisesti.

_Nora (muuta ajatellen.)_ Ehkä.

_(Helmer ottaa avaimensa taskusta ja menee etuhuoneesen.)_

_Nora._ Torvald -- mitäs siellä aiot?

_Helmer._ Aion tyhjentää kirjelaatikkoa; se on täpösen täynnänsä; siinä ei ole sijaa sanomalehdille aamulla --

_Nora._ Aiotko tehdä työtä tänä yönä?

_Helmer._ Tiedäthän, etten aio. -- Mitä tämä on? Täällä on joku käynyt lukkoa koittamassa.

_Nora._ Lukkoa --?

_Helmer._ Aivan varmaan. Mikä siinä mahtaa olla? Enpä kumminkaan uskoisi piikojen --? Tässä on katkaistu hiusneula! Nora, se on sinun --

_Nora (ripeästi.)_ Niin lienevät lapset olleet --

_Helmer._ Siitä sinun tosiaankin tulee taivuttaa heitä pois. Hm, hm; -- no, sainpa vihdoinkin sen auki. _(ottaa mitä siinä on ja huutaa kyökkiin.)_ Leena? -- Leena; sammuta lamppu rappuisilla. _(hän tulee jälleen saliin ja lukitsee oven etuhuoneesen.)_

_Helmer (kirjeet kädessä.)_ Kas tässä. Katsoppas, kuinka paljon sinne oli kokoontunut. _(selailee niitä.)_ Mitä tämä on?

_Nora (ikkunalla.)_ Kirje! Ei, ei, Torvald!

_Helmer._ Kaksi käyntikorttia -- Rankilta.

_Nora._ Tohtori Rankiltako?

_Helmer (katselee niitä.)_ Lääketieteen tohtori Rank. Ne olivat päällimmäisinä; hän lienee mennessänsä pistänyt ne laatikkoon.

_Nora._ Onko niissä mitään?

_Helmer._ On musta risti nimen päällä. Kas tässä. Sepä kumminkin on kamoittava juoni. Onpa ikään kuin hän ilmoittaisi omasta kuolemastaan.

_Nora._ Sen hän tekeekin.

_Helmer._ Mitä? Tiedätkö mitään? Onko hän jotakin sanonut?

_Nora._ On. Kun nämä kortit tulevat, niin hän on jättänyt jäähyväiset meille. Hän sulkee itsensä sisään ja kuolee.

_Helmer._ Ystävä-raukkaani. Tiesinhän, etten saisi kauan häntä pitää. Mutta näin aikaiseen --. Ja sitten hän piileksen kuni haavoitettu otus.

_Nora._ Kun sen _täytyy_ tapahtua, niin on parasta, että se tapahtuu ilman sanoitta. Eikös niin, Torvald?

_Helmer (kävelee edes takaisin.)_ Hän oli niin kasvanut yhteen meihin. Minä en voi sitä ajatella, että hän olisi poissa. Hän, intohimoinensa ja yksinäisyydellänsä, oli ikäänkuin pilvinen pohja meidän päivän kirkkaalle onnellemme. No niin, ehkä on parasta näin. Ainakin hänelle. _(seisahtuu.)_ Ja kenties meillekin, Nora. Nyt meidän kummankin tulee turvautua ainoastaan toisihimme. _(ottaa häntä syliinsä.)_ Oi, sinä rakastettu vaimoni; minusta on kuin en voisi lujasti kyllä pitää sinua kiinni. Tiedätkös, Nora, -- usein toivon minä, että joku äkkinäinen vaara uhkaisi sinua, niin että minä voisin uskaltaa henkeni ja vereni ja kaikki, kaikki sinua pelastaakseni.

_Nora (irtautuu hänestä ja sanoo ääneen ja päättäväisesti:)_ Nyt sinun tulee lukea kirjeesi, Torvald.

_Helmer._ Ei, ei; tän'yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas vaimoni.

_Nora._ Ystäväsi kuolemaa muistellen --?

_Helmer._ Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti --. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa.

_Nora (karkaa hänelle kaulaan.)_ Torvald, -- hyvää yötä! Hyvää yötä!

_Helmer (suutelee häntä otsalle.)_ Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni. Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. _(hän menee kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)_

_Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja katkomalla.)_ Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei koskaan. _(heittää shaalinsa päähänsä.)_ Eikä koskaan nähdä lapsiakaan enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. -- Ui, tuota jääkylmää, mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta --; tuota --. Oh, jospa se vain olisi ohitse. -- Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä. Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset --

_(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)_

_Helmer._ Nora!

_Nora (kiljaisee kovasti.)_ Ah --!

_Helmer._ Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo?

_Nora._ Tiedän. Anna minun mennä! Anna minun päästä ulos!

_Helmer (pidättää häntä.)_ Mihinkäs aiot?

_Nora (kokee päästä irti.)_ Sinä et saa pelastaa minua, Torvald!

_Helmer (kellehtää takaisin.)_ Tottako? Onko se totta, mitä hän kirjoittaa? Kauheata! Ei, ei; mahdotontahan se on, että tämä voisi olla totta.

_Nora._ Se _on_ totta. Minä olen rakastanut sinua yli kaiken tässä maailmassa.

_Helmer._ Oh, älä tule turhilla kierrättelyksillä.

_Nora (ottaa askeleen häntä kohti.)_ Torvald --!

_Helmer._ Onnetonta sinua, -- mihinkä vehkeesen olet ruvennut!

_Nora._ Anna minun mennä, sinun ei huoli kantaa sitä minun tähteni. Sinun ei huoli ottaa sitä päällesi.

_Helmer._ Heitä jo ilveilykset. _(lukitsee etuhuoneen oven.)_ Tähän sinun täytyy jäädä ja tehdä tili minulle. Käsitätkös, mitä olet tehnyt? Vastaa minulle! Käsitätkös sitä?

_Nora (katsoo lakkaamatta häneen ja sanoo kangistuneella äänellä.)_ Niin, nyt alan käsittää sitä perijuurin.

_Helmer (kävelee lattialla.)_ Oh, kuinka kauheasti olen herännyt unestani. Kaikkina näinä kahdeksana vuotena, -- hän, joka oli minun iloni ja ylpeyteni, -- oli teeskentelijä, valehtelija, pahempi, pahempikin, -- oli rikoksen tekijä! -- Oh, tuota ääretöntä häijyyttä, joka piilee kaiken tämän alla! Hyi, hyi!

_Nora (on vaiti ja katsoo edelleen lakkaamatta häneen.)_

_Helmer (seisattuu hänen etehensä.)_ Minun olisi pitänyt aavistaa jotakin semmoista tapahtuvan. Minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä. Kaikki sinun isäsi löyhämieliset perusjohteet --. Vaiti! Kaikki isäsi löyhämieliset perusjohteet olet sinä perinyt. Ei uskontoa, ei siveyttä, ei velvollisuuden tuntoa --. Voi, kuinka olen tullut rangaistuksi siitä, että hellittelin häntä. Sinun tähtesi minä sen tein; ja tällä tavoin sinä palkitset minua.

_Nora._ Niin, tällä tavoin.

_Helmer._ Nyt sinä olet hävittänyt kaiken minun onneni. Koko tulevaisuuteni olet sinä hukannut. Oh, sitä on kauheata ajatella. Minä olen joutunut tunnottoman miehen valtaan; hän voi tehdä minun kanssani mitä hän tahtoo, vaatia minulta vaikka mitä, käskeä minua mihin häntä lystää; -- minä en tohdi hiiskahtaakaan. Ja näin kurjallisesti täytyy minun hukkua ja vajota pohjaan kevytmielisen vaimon tähden!

_Nora._ Kun minä olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa.

_Helmer._ Oh, heitä ilveesi! Semmoista puhetta oli isälläsikin aina valmiina. Mitäs se minua hyödyttäisi, että sinä olisit poissa maailmasta, kuten sanot? Se ei vähintäkään minua hyödyttäisi. Hän voi kumminkin saattaa asian julkisuuteen; ja jos hän sen tekee, niin minua ehkä epäillään tietäneeni sinun rikoksestasi. Luullaan ehkä vielä, että minä olen seisonut sinun takanasi, -- että minä olen kehoittanut sinua siihen! Ja kaikesta tästä saan sinua kiittää, sinua, jota olen käsilläni kantanut koko avioelomme ajan. Jokos nyt käsität, mitä olet rikkonut minua vastaan?

_Nora (kylmällä levollisuudella.)_ Jo.

_Helmer._ Tämä on niin uskomatonta, etten voi pitää sitä kiinni mielessäni. Vaan meidän tulee katsoa, että asia saadaan sovitetuksi. Ota shaali päältäsi. Ota se päältäsi, sanon minä! Minun pitää koittaa saada häntä tyydytetyksi tavalla tai toisella. Asia on saatettava painumaan alas mihin hintaan tahansa. -- Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin näyttäköön siltä, kuin kaikki meidän välillämme olisi entisellään. Mutta tietysti ainoastaan ihmisten silmissä. Sinä niin muodoin jäät edelleen tähän taloon; se seuraa itsestänsä. Mutta lapsiamme et saa kasvattaa; niitä en voi uskoa sinulle --. Oh, että minun täytyy sanoa tätä hänelle jota niin palavasti olen rakastanut ja jota minä vieläkin --! No, olkoon se mennyttä! Tästälähin ei enää ole kysymystä onnesta; nyt on vain katsottava, miten saadaan säilytetyksi jäännökset, pätkät, ulkomuoto --

_(etuhuoneen kelloa soitetaan.)_

_Helmer (säikähtyy.)_ Mitä se tietää? Näin myöhään. Jokohan tuo kauhein kauheimmista --! Joko hän --? Kätke itsesi, Nora! Sano ettäs olet sairaana.

_(Nora jää seisomaan liikkumatonna. Helmer menee ja avaa etuhuoneen ovea.)_

_Sisäpiika (puoleksi alastonna etuhuoneessa.)_ Tässä tuli kirje rouvalle.

_Helmer_, Anna se minulle. _(ottaa kirjeen ja lukitsee oven.)_ Niin, se on häneltä. Sinä et saa sitä; minä tahdon itse lukea sen.

_Nora._ Lue sinä.

_Helmer (lampun ääressä.)_ Tuskin minulla on uskallusta siihen. Kenties olemme hukassa, sekä sinä että minä. Ei; minun tulee se tietää. _(avaa kiireesti kirjeen; silmäilee pari riviä; katsoo kirjeessä olevaa paperia; riemunhuuto.)_ Nora.

_Nora. (katsoo kysyväisesti häneen.)_

_Helmer._ Nora! Ei; minun pitää lukea se vielä kerta. -- Niin, niin; asia on niin. Minä olen pelastettu! Nora, minä olen pelastettu!

_Nora._ Entäs minä?

_Helmer._ Sinä, myös, tietysti; me olemme pelastetut kumpikin, sekä sinä että minä. Kas tässä. Hän lähettää sinulle velkakirjasi takaisin. Hän kirjoittaa paheksivansa ja katuvansa --; että onnellinen käänne hänen elämässään --; oh, yhdentekevääpä se lienee mitä hän kirjoittaa. Me olemme pelastetut, Nora! Ei ole ketään, joka voisi tehdä sinulle mitään. Oi, Nora, Nora --; ei, ensin tämä inhoittava paperi pois mailmasta. Annas kun katson -- _(vilkaisee velkakirjaan.)_ En, minä en tahdo nähdä sitä; se älköön olko minulle muuta kuin unelmata kaikkityyni. _(repäisee velkakirjan sekä molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja katselee kuinka ne palavat.)_ Kas niin; nyt ei niitä enää ole olemassa. -- Hän kirjoitti, että sinä jouluaatosta alkaen --. Oh, ne ovat mahtaneet olla kolme kauhean kauheata päivää sinulle, Nora.

_Nora._ Olen taistellut kovaa taistelua näinä kolmena päivänä.

_Helmer._ Ja ollut tuskissasi, etkä löytänyt muuta apua kuin --. Ei; älkäämme muistako kaikkea tätä inhoittavaa. Tahdomme vain riemuita ja kertomalla kertoa: se on ohitse; se on ohitse! Kuulehan toki minua, Nora; sinä et näy käsittävän sitä: se on ohitse. Mitäpä tämä tietää -- nämä kangistuneet kasvosi? Oh, Nora-raukkaseni, minä sen kyllä käsitän; sinä et näy voivan uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi. Mutta sen olen tehnyt, Nora; minä vannon sen sinulle: olen antanut sinulle kaikki anteeksi. Tiedänhän minä että, minkä sinä teit, sen sinä teit rakkaudesta minuun.

_Nora._ Se on totta.

_Helmer._ Olet rakastanut minua niin kuin vaimon tulee rakastaa miestänsä. Ainoastaan keinoista ei sinulla ollut ymmärrystä kyllä päättää. Vaan luuletkos olevasi minulle vähemmin rakas sen vuoksi, ettet ymmärrä toimia omin neuvoin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuhun; minä neuvon sinua; minä johdan sinua. Minä en olisi mies ellei juuri tämä vaimon saamattomuus tekisi sinua kahta viehättävämmäksi minun silmissäni. Älä pidä lukua noista kovista sanoista, jotka minä ensi kauhistuksissani lausuin sinulle, kun minusta kaikki oli päälleni sortumaisillaan. Minä olen antanut sinulle anteeksi, Nora; minä vannon sen sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi.

_Nora._ Minä kiitän sinua anteeksi-antamuksestasi. _(hän menee ulos oikeanpuolisesta ovesta.)_

_Helmer._ Ei, jää tänne --. _(katsoo ovesta.)_ Mitäs siellä alkovissa teet?

_Nora. (huoneesta.)_ Riisun maskeraati-puvun päältäni.

_Helmer (avonaisella ovella.)_ Niin, tee se: koittele saada rauhaa ja viihdyttää mieltäsi tasapainoon taasen, sä pikku säikäytetty laululintuni. Lepää turvallisesti; minulla on leveät siivet suojellakseni sinua. _(kävelee oven edessä.)_ Oh, kuinka kotimme on rauhallinen ja kaunis, Nora. Tässä on suojaa sinulle; tässä tahdon pidellä sinua kuni ajeltua kyhkyistä, jonka olen vahingoittamatonna saanut haukan kynsistä pelastetuksi; minä kyllä saatan sykkivän sydänraukkasi rauhaan. Vähitellen on se tapahtuva, Nora; usko minua. Huomenna on kaikki tämä näyttävä aivan toisenlaiselta sinulle; pian on kaikki oleva entisellään; kauan minun ei huoli kertoa sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi; sinä olet itse järkähtämättömästi vakaantuva siitä, että olen sen tehnyt. Kuinkas voitkaan luulla, että minulle voisi tulla mieleen tahtoa hyljätä sinua tai nuhdellakaan sinua? Oh, sinä et tunne oikean miehen mielenlaatua, Nora. Miehestä on niin sanomattoman suloista ja tyydyttäväistä se, kun hän tietää itsestänsä, että on antanut vaimollensa anteeksi -- antanut täydestä ja vilpittömästä sydämmestä. Onhan vaimo sen kautta ikäänkuin kaksin kerroin tullut hänen omakseen; hän on ikäänkuin asettanut vaimonsa uudestaan maailmaan; vaimo taasen on kerrallaan tullut hänen vaimokseen ja hänen lapsekseen yhtaikaan. Semmoisena olet sinä oleva minulle tästälähin, sä pikku, neuvoton, avuton olento. Älä ole suruissasi mistään, Nora, ole vain avosydämminen minua kohtaan niin minä olen sinulle sekä tahtonas että omana tuntonas. -- Mitä tämä on? Et käynytkään nukkumaan? Oletkos pukeunut toisiin vaatteihin?

_Nora. (arkivaatteissaan.)_ Niin, Torvald, nyt olen ottanut toiset vaatteet päälleni.

_Helmer._ Mutta miksi nyt, näin myöhään --?

_Nora._ Tänä yönä minä en nuku.

_Helmer._ Mutta, Nora kulta --

_Nora. (katsoo kelloansa.)_ Kello ei vielä ole niin paljon. Istu tähän, Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme. _(hän käy pöydän toiselle puolelle istumaan.)_

_Helmer._ Nora, -- mitä tämä tietää? Nuo kangistuneet kasvosi --

_Nora._ Käy istumaan. Sitä on pitkältä. Minulla on paljon sinulle sanottavaa.

_Helmer. (istuu pöydän ääreen häntä vastapäätä.)_ Sinä saatat minua tuskaan, Nora. Ja minä en ymmärrä sinua.

_Nora._ Et, siinäpä se juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua. Enkä minäkään ole koskaan ymmärtänyt sinua -- ennenkuin tän'iltana. Ei, älä keskeytä minua. Kuule vain mitä sinulle sanon. -- Tämä on tilintekoa, Torvald.

_Helmer._ Mitä sillä tarkoitat?

_Nora. (vähän aikaa vaiettuansa.)_ Eikös _yksi_ asia sinua kummastuta meidän näin tässä istuessamme?

_Helmer._ Mikäs se olisi?

_Nora._ Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja vaimo, puhumme vakavasti keskenämme.

_Helmer._ Niin, vakavasti, -- mitä se tietää?

_Nora._ Koko kahdeksan vuotta, -- vieläpä kauemminkin, -- ani meidän aikaisimmasta tuttavuudestamme asti emme ole koskaan vaihtaneet vakavata sanaa vakavista asioista.

_Helmer._ Olisiko minun sitten yhä ja alinomaa pitänyt ilmoittaa sinulle huolista, joita et kumminkaan voinut auttaa minua kantamaan?