Chapter 5

_Krogstad._ Se olisikin aivan hupsun työtä. Kun vaan ensimmäinen kotimyrskyn puuska on ohitse --. Minulla on taskussani tässä kirje teidän miehellenne --

_Nora._ Ja siinä olette kaikki kertoneet?

_Krogstad._ Niin helpoittavilla sanoilla kuin mahdollista.

_Nora (ripeästi.)_ Se kirje ei saa tulla hänen käsiinsä. Reväiskää se palasiksi. Kyllä minä kuitenkin jollakin lailla hankin rahat.

_Krogstad._ Älkää pahaksi panko, hyvä rouva, vaan sanoinhan teille äsken, luullakseni --

_Nora._ Oih, minä en puhu niistä rahoista, jotka olen teille velkaa. Sanokaa minulle kuinka suuren summan aiotte vaatia mieheltäni, niin minä hankin teille ne rahat.

_Krogstad._ En aio vaatia mitään rahoja teidän mieheltänne.

_Nora._ No, mitä sitten aiotte vaatia?

_Krogstad._ Sen voin teille sanoa. Minä tahdon jälleen päästä jaloilleni, rouva; minä tahdon päästä lentoon; ja siihen pitää teidän miehenne olla minulle avullisna. Puoleentoista vuoteen en ole mitään epäkunniallista tehnyt; olen koko sen ajan ponnistellut ahtaimmissa oloissa; olin jo iloinen kun askel askelelta pääsin ylöspäin. Nyt on minut pois-ajettu, enkä tyydy ainoasti siihen, että minut jälleen armoihin otetaan. Minä tahdon päästä lentoon, sanon ma. Minä tahdon taas saada paikan pankissa, -- mutta korkeamman; teidän miehenne pitää laittaa joku virka minua varten --

_Nora._ Sitä hän ei tee ikinään!

_Krogstad._ Tekeepä, kun tekeekin; minä hänet tunnen; hän ei uskalla hiiskahtaakaan. Ja kunhan minulla vain taas on paikka siellä yhdessä hänen kanssansa, saattepa sitten nähdä! Ennen vuoden kuluttua olen pankinjohtajan oikea käsi. Niilo Krogstad'in pitää hallita Osakepankkia, eikä Torvald Helmer'in.

_Nora._ Sitä ette koskaan ole elävin silmin näkevä!

_Krogstad._ Aiotteko te kenties --?

_Nora._ Nyt minulla on uskallusta siihen.

_Krogstad._ Oh, ettepä minua saa säikähtymään. Hieno, hemmoiteltu rouva, kuin te --

_Nora._ Saattepa nähdä, saattepa nähdä!

_Krogstad._ Aventoonko kenties? Tuohon kylmään, sysimustaan veteen? Ja sitten keväällä tulisitte tuuli-ajona rantaan, inhottavana, tuntemattomana, poiskarissein hiuksin --

_Nora._ Ette saa minua säikähtymään.

_Krogstad._ Ettekä tekään minua. Semmoista te ette tee, rouva Helmer. Ja paitsi sitä, mitä apua siitä olisi? Onhan Helmer niin kuin näinkin minun taskussani.

_Nora._ Vielä senkin jälkeen? Vaikka en minä enää --?

_Krogstad._ Unohdatteko sitten, että silloin on teidän jälkimaineenne _minun_ käsissäni?

_Nora (seisoo, saamatta ääntä suustansa, ja katsoo häneen.)_

_Krogstad._ No niin, nyt tiedätte kaikki. Älkää siis tehkö mitään tuhmuutta. Kun Helmer on saanut kirjeeni, odotan vastausta häneltä. Ja muistakaa hyvin: teidän miehenne itse se on pakoittanut minut taas noille teille poikkeemaan. Sitä en hänelle koskaan anna anteeksi. Hyvästi, rouva Helmer. _(menee ulos etuhuoneen kautta.)_

_Nora (rientää etuhuoneen ovelle, avaa sen raolleen ja kuultelee.)_ Menee. Ei pane kirjettä laatikkoon. Ei, ei, se olisikin ollut mahdotonta! _(avaa ovea yhä enemmän.)_ Mitä se on? Hän seisoo tuolla ulkona. Ei mene alas rappusilta. Onko hän kahdamielin? Aikoisiko hän --?

_(Kirje pudota ropsahtaa kirjelaattkkoon, sitten kuuluu Krogstad'in askeleet yhä kauempaa portailta.)_

_Nora (puolihillityllä parahduksella, juoksee poikki lattian sohvapöydälle asti; on vähän aikaa ääneti.)_ Kirjelaatikkoon. _(hiivii arkana etuhuoneen ovelle.)_ Tuossa laatikossa se on. -- Torvald, Torvald -- nyt olemme hukassa!

_Rouva Linde (tuopi puvun vasemmasta kamarista.)_ Kas niin, nyt en enää löydä parsittavaa paikkaa. Koetammeko sitä nyt päälle --?

_Nora (langenneella äänellä ja hiljaa.)_ Kristiina, tule tänne.

_Rouva Linde (heittää puvun sohvalle.)_ Mikäs sun on? Näytäthän aivan kuin olis loppusi käsissä?

_Nora._ Tule tänne. Näetkö tuota kirjettä tuossa? _Tuossa_ katsahda -- lasin kautta kirjelaatikkoon.

_Rouva Linde._ Kyllä, kyllä; minä näen sen.

_Nora._ Se kirje on Krogstad'ilta --

_Rouva Linde._ Nora, -- Krogstad se on antanut sinulle rahat lainaksi!

_Nora._ Niin; ja nyt saa Torvald tietää kaikki.

_Rouva Linde._ Usko minua, Nora, se on parasta teille kummallekin.

_Nora._ Siinä on pahempaa, kuin mitä sinä tiedät. Olen kirjoittanut väärän nimen --

_Rouva Linde._ Mutta Herran tähden --?

_Nora._ Sen vaan tahdon nyt sanoa sinulle, Kristiina, että sinun pitää olla minun todistajani.

_Rouva Linde._ Kuinka todistajana? Mitä minun pitää --?

_Nora._ Jos minä tulisin hulluksi -- ja olisihan se hyvinkin mahdollista --

_Rouva Linde._ Nora!

_Nora._ Taikka jos minulle jotain muuta tapahtuisi -- jotain semmoista, joka tekisi, etten voisi olla täällä läsnä --

_Rouva Linde._ Nora, Nora, ethän ole täydessä järjessä!

_Nora._ Ja jos sitten joku toinen tahtoisi ottaa päällensä kaikki, koko syyn, ymmärrätkö --?

_Rouva Linde._ Kyllä, kyllä; mutta kuinka voit uskoa --?

_Nora._ Silloin todista sinä, että se ei ole totta, Kristiina. Minä en ole ollenkaan hullu; minä olen aivan täydessä järjessä; ja minä sanon sinulle: asiasta ei ole kukaan muu tietänytkään; minä yksin olen kaikki tehnyt. Muista se.

_Rouva Linde._ Kyllä muistan. Vaan enpä käsitä tätä kaikkea.

_Nora._ Oh, kuinka sitä voisitkaan käsittää? Se kummahan tuo onkin, joka nyt on tapahtuva.

_Rouva Linde._ Se kummako?

_Nora._ Niin, se kumma. Mutta se on niin kauheata, Kristiina; -- se ei saa tapahtua, ei millään muotoa ikinä.

_Rouva Linde._ Minä menen paikalla Krogstad'in puheille.

_Nora._ Älä mene; hän voisi tehdä sinulle pahaa.

_Rouva Linde._ Oli aika, jolloin hän mielellään olisi tehnyt mitä ikänsä minun mielikseni.

_Nora._ Hänkö?

_Rouva Linde._ Missä hän asuu?

_Nora._ Oih, mistäs minä tiedän --? Maltas _(pistää käden taskuunsa.)_ tässä on hänen käyntikorttinsa. Mutta kirje, kirje --!

_Helmer (kamarissaan koputtaa oveen.)_ Nora!

_Nora (kiljahtaa tuskissaan.)_ Oh, mitä nyt? Mitäs tahdot?

_Helmer._ No, no, älähän toki niin säikähdy. Emmehän tulekaan sisään; olethan pannut oven lukkoon; koetatko pukuas?

_Nora._ Niin, niin, minä koetan. Minä tulen niin sieväksi, Torvald.

_Rouva Linde (on katsahtanut käyntikorttiin.)_ Asuuhan hän aivan tässä likellä, kolkan takana.

_Nora._ Niin; mutta eihän se auta. Me olemme hukassa. Onhan kirje tuossa laatikossa.

_Rouva Linde._ Ja avain on miehelläsi?

_Nora._ Niin on, aina.

_Rouva Linde._ Krogstad saa vaatia kirjettänsä takaisin lukematonna; hän saa keksiä jonkun tekosyyn --

_Nora._ Mutta juuri tähän aikaan on Torvald'in tapana --

_Rouva Linde._ Viivytä häntä; mene sisään hänen luokseen siksi. Minä tulen takaisin, niin pian kuin mahdollista. _(menee nopeasti ulos etuhuoneen oven kautta.)_

_Nora (menee Helmer'in ovelle, avaa sen ja tirkistää sisään.)_ Torvald!

_Helmer (sisäkamarista.)_ No, joko nyt vihdoin on lupa tulla omaan saliinsa. Tule, Rank, nytpä saamme nähdä -- _(ovessa.)_ Mutta, mitäs se on?

_Nora._ Mikä, Torvald kulta?

_Helmer._ Rank sanoi minulle että tässä tulisi komea maskeraati nähtäväksi.

_Rank (ovessa.)_ Niin olin käsittänyt, mutta olen siis erehtynyt.

_Nora._ Ei kukaan saa minua koko komeudessani nähdä ennen kuin huomenna.

_Helmer._ Mutta, Nora-kulta, sinä näytät niin rauenneelta. Oletko liian ahkerasti harjoittanut?

_Nora._ En, en ole vielä kertaakaan harjoittanut.

_Helmer._ Olispa se kuitenkin tarpeellista --

_Nora._ Niin, se on aivan tarpeellista, Torvald. Vaan en tule millään lailla toimeen ilman sinun avuttasi; olen peräti unhottanut kaikkityyni.

_Helmer._ Oh, kylläpä me sen pian taas saamme päähäsi.

_Nora._ Niin, ota minut vihdoinkin huomaasi, Torvald. Lupaatkos sen? Voi, minua niin peloittaa. Tuo suuri ihmisjoukko --. Sinun pitää antaa itsesi aivan yksin-omakseni tänä iltana. Ei saa nyt olla hiukkaakaan asioita; ei pännääkään kädessä. Mitä? Eikö niin, Torvald kulta?

_Helmer._ Sen lupaan sulle; tänä iltana olen kokonaan sinun käskyläisesi, -- sä pikku turvaton raukka. -- Hm, se on tosi, yhtä tahdon kuitenkin ensin -- _(menee etuhuoneen ovea kohti.)_

_Nora._ Mitäs aiot tuolla ulkona?

_Helmer._ Vaan katsoa, onko tullut kirjeitä.

_Nora._ Ei, ei, älä sitä tee, Torvald!

_Helmer._ Mitä se on?

_Nora._ Torvald, tee minulle mieliksi; ei siellä ole mitään.

_Helmer._ Annas kun katsahdan yhtähyvin. _(alkaa mennä.)_

_Nora (istuu pianon eteen ja soittaa ensitahdit Tarantellasta.)_

_Helmer (seisahtuu oveen.)_ Ahhaa!

_Nora._ En voi tanssia huomenna, jos en nyt saa harjoittaa avullas.

_Helmer (menee hänen luokseen.)_ Oletkos todella semmoinen pelkuri, Nora-kulta?

_Nora._ Niin, minua niin kauheasti peloittaa. Harjoitetaanpas heti kohta; onhan vielä aikaa, ennen kuin menemme ruualle. Käy nyt istumaan tähän ja soita minulle, Torvald-kulta; neuvo minua, ojenna minua, niinkuin sinulla on tapana.

_Helmer._ Mielelläni, aivan mielelläni, koska niin tahdot. _(istahtaa pianon ääreen.)_

_Nora (ottaa tamburinon vakasta, niin myös pitkän, kirjavan shaalin, jonka hän kiireesti panee ympärilleen; sitten hypähtää hän keskilattialle ja huutaa:)_ Soita nyt minulle! Nyt tahdon tanssia!

_(Helmer soittaa ja Nora tanssii; tohtori Rank seisoo pianon kohdalla Helmer'in takana, ja katselee.)_

_Helmer (soitellen.)_ Hitaammin -- hitaammin.

_Nora._ En voi toisin.

_Helmer._ Ei noin hurjasti, Nora!

_Nora._ Juuri niin pitää olla.

_Helmer (lakkaa soittamasta.)_ Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.

_Nora (hymyilee ja heiluttaa tamburinoa.)_ Sanoinhan minä sen.

_Rank._ Annas minun soittaa hänelle.

_Helmer._ Tee se, niin minä voin paremmin neuvoa häntä.

_(Rank istahtaa pianon ääreen ja soittaa; Nora tanssii yhä hurjemmin. Helmer seisoo uunin vieressä ja oikaisee häntä aina välistä hänen tanssiessaan. Nora ei näy kuulevan miehensä neuvoja; hänen tukkansa hajoo ja valahtaa alas olkapäille; Nora ei sitä huomaa, vaan yhä tanssii. Rouva Linde astuu sisään.)_

_Rouva Linde (seisahtuu oveen, ikään kuin äänensä olisi sulkeunut.)_ Aa --!

_Nora (tanssien.)_ Tässä näet iloa, Kristiina.

_Helmer._ Mutta, armas Nora-kulta, tanssithan, ikäänkuin henki olisi vaarassa.

_Nora._ Niin se onkin.

_Helmer._ Rank, lakkaa soittamasta; onhan tää selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä.

_(Rank lakkaa soittamasta ja Nora seisahtuu äkkiä.)_

_Helmer (Noralle.)_ Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin.

_Nora (viskaa pois tamburinon.)_ Näetkös sen nyt itsekin!

_Helmer._ Tässä tarvitaan oikein johdatusta.

_Nora._ Niin, näethän kuinka tarpeellinen se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti. Lupaatkos sen, Torvald?

_Helmer._ Siihen voit täydesti luottaa.

_Nora._ Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä, paitsi minua -- et saa aukaista mitään kirjettä -- et kirjelaatikkoakaan.

_Helmer._ Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä --

_Nora._ Pelkään, pelkään sitäkin.

_Helmer._ Nora, sen näen käytöksestäs, joku kirje häneltä on tuossa kirjelaatikossa.

_Nora._ En tiedä, vaan kyllä luulen; mutta sinä et saa nyt lukea mitään sellaista; ei saa tulla mitään ilkeää välillemme, ennenkuin kaikki on loppunut.

_Rank (hiljaa Helmerille.)_ Älä häntä vastusta.

_Helmer (syleilee vaimoansa.)_ Täytyyhän tehdä lapselle mieliksi. Mutta huomenna yöllä, tanssisi jälkeen --

_Nora._ Silloin olet vapaa lupauksestas.

_Sisäpiika (oikeanpuolisessa ovessa.)_ Rouva, ruoka on pöydällä.

_Nora._ Tuo sampanjaa sisään, Leena.

_Sisäpiika._ Hyvä on, rouva. _(menee ulos.)_

_Helmer._ Hei, hei -- suuret kemut siis!

_Nora._ Sampanja-pidot aamun valkenemiseen asti. _(huutaa.)_ Ja vähän konfehtia, Leena, paljon --, täksi kerraksi vain.

_Helmer (tarttuu Noran käsiin.)_ Kas niin, kas niin; ei tuommoista hurjaa pelkoa. Ole nyt taas pieni leivolintuseni, niinkuin tapasi on.

_Nora._ Hyvä, hyvä, siksi kyllä tulen. Mutta meneppäs sisään ennalta; ja te myös, tohtori Rank. Kristiina, auta sinä minua, että taas saan tukkani laitokseen.

_Rank (hiljaa, mennessään.)_ Eihän toki liene jotain -- jotain tuommoista tulossa?

_Helmer._ Vielä vai, veikkonen. Ei siinä ole muuta, paitsi tuota lapsimaista pelkoa, josta sinulle puhuin. _(Menevät oikealle pois.)_

_Nora._ No!?

_Rouva Linde._ Lähtenyt maalle.

_Nora._ Sen näin jo silmistäsi.

_Rouva Linde._ Hän tulee kotiin huomenna illalla. Minä jätin hänelle pienen kirjeen.

_Nora._ Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Älä estä mitään tapahtumasta. Onpa kuitenkin aika riemullista kävellä tässä ja odottaa tuon kumman tapahtumista.

_Rouva Linde._ Mitä sinä sitten odotat?

_Nora._ Oh, sitä et sinä voi ymmärtää. Mene sisään herrojen luokse; minäkin tulen paikalla jäljestä.

_(Rouva Linde menee ruokakamariin.)_

_Nora (seisoo hetkisen, ikäänkuin asettaakseen levottomuuttansa: katsoo sitten kelloansa.)_ Viis. Seitsemän tuntia sydän-yöhön. Sitten kaksikymmentäneljä tuntia seuraavaan sydän-yöhön. Silloin Tarantella-tanssini loppuu. Kaksikymmentäneljä ja seitsemän kolmekymmentä-yksi tuntia enää elettävää.

_Helmer (oikeanpuolisessa ovessa.)_ Vaan, mihinkäs sitten pikku leivolintuseni jäi?

_Nora (juoksee hänelle vastaan, syli avoinna.)_ Tässä on leivolintusesi!

Kolmas Näytös.

_(Sama huone. Sohvanpöytä sen ympärillä olevine tuolineen on muutettu keskelle lattiata. Palava lamppu pöydällä. Ovi etuhuoneesen on avoinna. Tanssisoittoa kuuluu yläkerrasta.)_

_(*Rouva Linde* istuu pöydän ääressä ja selailee hajamielin jotakin kirjaa, koittelee lukea, vaan ei näy voivan pitää ajatuksiansa koossa; kuultelee pari kertaa tarkkaan ulko-ovea kohti)._

_Rouva Linde (katselee kelloansa.)_ Ei vieläkään. Ja nyt olisi kumminkin jo aika. Ellei hän vain -- _(kuultelee jälleen.)_ Ah, siinä hän on. _(menee hiljaan etuhuoneesen ja avaa varovasti ulko-oven; kuuluu hiljaisia askeleita rappusilla; hän kuiskasee:)_ Tulkaa sisään. Tääll' ei ole ketään.

_Asianajaja Krogstad (ovessa.)_ Löysin kotonani kirjeen teiltä. Mitä tämä tietää?

_Rouva Linde._ Minun täytyy välttämättömästi puhua teidän kanssanne.

_Krogstad._ Vai niin? Ja pitääkö sen välttämättömästi tapahtuman tässä talossa?

_Rouva Linde._ Minun kotonani se oli mahdotonta; minun huoneellani ei ole omaa sisäänkäytävää. Tulkaa sisään; me olemme aivan kahden kesken; piika nukkuu ja Helmerit ovat paalissa yläkerrassa.

_Krogstad (astuu sisään.)_ Vai niin, vai Helmerit tanssivat tän'iltana? Oikein tottako?

_Rouva Linde._ Niin, miks' eivät sitä tekisi?

_Krogstad._ No niin, miks'ei.

_Rouva Linde._ Niin, Krogstad, puhukaamme nyt keskenämme.

_Krogstad._ Onko meillä kahdella vielä mitään puhuteltavaa keskenämme?

_Rouva Linde._ Meillä on keskenämme paljon puhumista.

_Krogstad._ Sitä en olisi uskonut.

_Rouva Linde._ Ette, sillä te ette ole milloinkaan ymmärtäneet minua oikein.

_Krogstad._ Oliko siinä mitään muuta ymmärtämistä, kuin se, mikä on niin tavallista maailmassa? Sydämmetön nainen antaa miehelle rukkaset kun hänelle tarjoutuu jotakin edullisempaa.

_Rouva Linde._ Luuletteko, että minä olen niin aivan ilman sydämmettä? Ja luuletteko, että minä helpolla sydämmellä rikoin välimme?

_Krogstad._ Ettekö sitä?

_Rouva Linde._ Krogstad, oletteko todellakin uskoneet sitä?

_Krogstad._ Jos ei asia ollut niin, miksipä silloin kirjoititte minulle semmoista kuin te teitte?

_Rouva Linde._ Enhän muuta voinut. Kun minun tuli rikkoa välimme, niin olihan se minun velvollisuuteni juurinensa hävittää teissä kaikki, mitä te tunsitte minua kohtaan.

_Krogstad (vääntää käsiänsä.)_ Vai sillä tavoin. Ja tätä -- tätä ainoastaan rahojen tähden!

_Rouva Linde._ Älkää unohtako, että minulla oli apua tarvitseva äiti ja kaksi pientä veljeä. Me emme voineet odottaa teitä, Krogstad; siihen aikaan tulevaisuutenne vielä hämärti kaukana.

_Krogstad._ Olkoon niin; vaan teillä ei ollut oikeutta hyljätä minua toisen miehen tähden.

_Rouva Linde._ Niin, en tiedä. Useasti olen kysynyt itseltäni, oliko minulla oikeutta siihen.

_Krogstad (hiljemmin.)_ Teidät kadottaessani oli minusta ikäänkuin kaikki vahva pohja olisi vierinyt pois jalkojeni alta. Katsokaa minuun, nyt olen minä niinkuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.

_Rouva Linde._ Apu lienee lähellä.

_Krogstad._ Se oli lähellä; mutta silloin tulitte te ja astuitte väliin.

_Rouva Linde._ Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänäpänä sain sen tietää, että minä tulen teidän sijaanne Pankkiin.

_Krogstad._ Minä uskon teitä, kun sen sanotte. Mutta nyt, kun sen tiedätte, ettekö sittenkään peräy?

_Rouva Linde._ Ei; sillä se ei kumminkaan hyödyttäisi teitä ollenkaan.

_Krogstad._ Oh, hyödyttäis, hyödyttäis --; minä sen tekisin kumminkin.

_Rouva Linde._ Olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja kova, katkera täytymys ovat sitä opettaneet minulle.

_Krogstad._ Ja elämä on opettanut minua ei luottamaan puhetapoihin.

_Rouva Linde._ Niin on elämä opettanut teille sangen järkevän asian. Mutta tekoihin kumminkin luottanette?

_Krogstad._ Mitä sillä tarkoitatte?

_Rouva Linde._ Sanoitte olevanne kuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.

_Krogstad._ Sitäpä minulla oli syytä kyllä sanoa.

_Rouva Linde._ Minä istun myös niinkuin haaksirikkoon joutunut vaimo laivahylyllä. Ei ketään, jota surisin, eikä ketään, josta huolta pitäisin.

_Krogstad._ Itse sen olette valinneet.

_Rouva Linde._ Ei ollut muuta valittavana silloin.

_Krogstad._ No, entäs sitten?

_Rouva Linde._ Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta voisimme tulla toinen toisensa luokse.

_Krogstad._ Mitäs sanottekaan?

_Rouva Linde._ Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan.

_Krogstad._ Kristiina.

_Rouva Linde._ Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin?

_Krogstad._ Olisitteko muistaneet minua?

_Rouva Linde._ Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni, niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa, niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten eduksi tekisin työtä.

_Krogstad._ Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi.

_Rouva Linde._ Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta mieltä?

_Krogstad._ Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa -- tunnettenko täydellisesti minun entisyyteni?

_Rouva Linde._ Tunnen.

_Krogstad._ Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään?

_Rouva Linde._ Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi.

_Krogstad._ Sen tiedän aivan varmaan.

_Rouva Linde._ Eikö se voisi vieläkin tapahtua?

_Krogstad._ Kristiina; -- tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin, sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin uskallusta --?

_Rouva Linde._ Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme. Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; -- minä uskallan kaikki yhdessä teidän kanssanne.

_Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.)_ Kiitos, kiitos, Kristiina; -- nyt tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. -- Ah, vaan minulta unohtui --

_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää!

_Krogstad._ Minkä tähden? Mitä se on?

_Rouva Linde._ Kuulettenko tuota tanssia tuolla ylähällä? Kun se on loppunut voimme odottaa heitä tulevaksi.

_Krogstad._ Hyvä, minä lähden. Onhan se kaikki turhaan. Te ette tietysti tiedä mihinkä toimeen olen ryhtynyt Helmeriä vastaan.

_Rouva Linde._ Tiedän, Krogstad, minä tiedän sen.

_Krogstad._ Ja kumminkin olisi teillä uskallusta --?

_Rouva Linde._ Minä tiedän hyvin, mihin epätoivo voi saattaa semmoisen miehen kuin te olette.

_Krogstad._ Ah, jospa voisin tehtyä saada tekemättömäksi!

_Rouva Linde._ Sen kyllä voisitte, sillä teidän kirjeenne on vielä kirjelaatikossa.

_Krogstad._ Olettenko varma siitä?

_Rouva Linde._ Aivan varma; mutta --

_Krogstad. (katselee tarkastellen häntä.)_ Olisiko asia niin ymmärrettävä? Te tahdotten pelastaa ystävätänne mihin hintaan tahansa. Sanokaa se yhtä hyvin suoraan. Onko asia niin?

_Rouva Linde._ Krogstad; joka kerran on myönyt itsensä toisten tähden, hän ei tee sitä enää toistamiseen.

_Krogstad._ Tahdon pyytää kirjettäni takaisin.

_Rouva Linde._ Ei, älkää.

_Krogstad._ No tietysti; minä odotan täällä kunnes Helmer tulee alas; minä sanon hänelle, että hänen tulee antaa minulle kirjeeni takaisin, -- että se koskee ainoastaan minun ylössanomistani, -- että hänen ei pidä lukea sitä --

_Rouva Linde._ Ei, Krogstad! älkää vaatiko kirjettänne takaisin.

_Krogstad._ Mutta sanokaa minulle, ettekö juuri sen vuoksi minua tänne kutsuneet?

_Rouva Linde._ Sen tein ensi hädässä; mutta nyt on koko vuorokausi kulunut ja sillä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä talossa. Helmer saakoon tietää kaikki; tuo onneton salaisuus tulkoon ilmi; asia tulkoon täydellisesti selville heidän kahden välillä; mahdotonta on jatkaa elämätä kaikkine noine peittelemisineen ja verukkeineen.

_Krogstad._ No hyvä; jos siis uskallatten sitä --. Mutta _yhden_ asian voin kaikissa tapauksissa tehdä, ja se on paikalla tehtävä --

_Rouva Linde. (kuultelee.)_ Joutukaa! Pois, pois! Tanssi on loppunut; me emme voi olla turvallisina hetkeäkään enää.

_Krogstad._ Minä odotan teitä tuolla alhaalla.

_Rouva Linde._ Niin, tehkää se; saattakaa minua portilleni asti.

_Krogstad._ Näin sanomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut. _(menee ulos ulko-oven kautta; ovi etuhuoneen ja salin välillä jää edelleen avoimeksi.)_

_Rouva Linde. (siivoaa hiukan huonetta ja panee päällysnuttunsa reilaan.)_ Mikä käänne! Niin, mikä käänne! Ihmisiä, joita varten on työtä tekeminen, -- joita varten on eläminen; koti, johon saatan tuottaa iloa ja hauskuutta. No, siitä on tietysti kiinni pidettävä --. Voi, jos tulisivat kohta -- Ahaa, siinä ne ovatkin. Takki päälle. _(Ottaa hatun ja takin.)_

_(Helmerin ja Noran äänet kuuluvat ulkoa; avain väännetään ja Helmer tuo Noran melkein väkisin etuhuoneesen. Nora on puettu italialaiseen pukuun suuri musta shaali päällänsä; Helmer on juhla-vaatteissa, avonainen musta domino päällä.)_

_Nora. (vielä ovella, vastustellen.)_ Ei, ei, ei tänne sisään! Tahdon ylös jälleen. En tahdo mennä pois niin aikaiseen.

_Helmer._ Mutta Nora-kulta --

_Nora._ Oi, minä rukoilemalla pyydän sinua Torvald; minä pyydän sinua niin sydämmellisen hartaasti, -- ainoastaan yhden tunnin vielä!

_Helmer._ Ei minuutiakaan, armas Norani. Sinä tiedät, mikä välipuhe meillä oli. Kas niin; käy sisään; sinä seisot tässä ja vilustut. _(hän vie Noran, huolimatta hänen vastustelemisestaan, mukavasti huoneesen.)_

_Rouva Linde._ Hyv'iltaa.

_Nora._ Kristiina!

_Helmer._ Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään?

_Rouva Linde._ Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä Noraa hänen hempuvaatteissaan.

_Nora._ Oletkos istunut täällä minua odotellen?

_Rouva Linde._ Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä; sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt.

_Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.)_ Niin, katsokaa tarkkaan häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole kaunis, rouva Linde?

_Rouva Linde._ Niin, se täytyy myöntää --

_Helmer._ Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, -- tuo armas, pikku lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein väkisin tuoda hänet sieltä pois.

_Nora._ Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi.