Chapter 3

_Nora._ Se olisi häpeällisesti tehty teiltä. _(itkusuulla.)_ Tämä salaisuus, joka on minun iloni ja ylpeyteni, sen saisi hän tietää niin ilkeällä ja kömpelöllä tavalla, -- saisi sen tietää _teiltä_. Te saattaisitte minulle kauheinta mieliharmia --

_Krogstad._ Pelkkää mieliharmiako?

_Nora (kiivaasti.)_ Mutta tehkää se vain; pahinta on se teille itsellenne, sillä silloin saa mieheni selvästi nähdä, mikä kurja mies te olette, ja silloinpa ette suinkaan saa pitää paikkaanne.

_Krogstad._ Minä kysyin, perheellistä mieliharmiako te ainoastaan pelkäättekin?

_Nora._ Jos mieheni saa tietää sen, niin hän tietysti kohta maksaa mitä vielä on maksamatta; ja sitten ei meillä ole mitään teidän kanssanne tekemistä.

_Krogstad (tulee askeleen lähemmä.)_ Kuulkaa, rouva Helmer; -- teillä joko ei ole hyvää muistoa, taikka ei ollenkaan tietoa tämmöisistä asioista. Minun tulee siis selittää teille asia vähän tarkemmin.

_Nora._ Millä tavalla?

_Krogstad._ Miehenne sairaana ollessa tulitte minun luokseni lainataksenne kaksitoistasataa specieriksiä.

_Nora._ En tietänyt ketään toista.

_Krogstad._ Minä lupasin silloin hankkia teille sen summan. --

_Nora._ Te sen hankittenkin.

_Krogstad._ Minä lupasin hankkia teille rahat määrätyillä ehdoilla. Te ette ajatelleet silloin muuta kuin miehenne sairautta, ja olitte niin kärkäs matkarahoja saamaan, että minä luulen teidän ei panneen muistoonne kaikkia sivuseikkoja. Sentähden ei ole liikaa muistuttaa teille niistä. No; minä lupasin hankkia teille rahat velkakirjaa vastaan, jonka minä sepitin.

_Nora._ Niin, ja jonka alle minä panin nimeni.

_Krogstad._ Oikein. Mutta sen alle lisäsin muutamia rivejä, joissa isänne otti vastatakseen velasta. Näitten rivien alle piti isänne kirjoittaa.

_Nora._ Piti --? Kirjoittihan hän.

_Krogstad._ Minä olin jättänyt päivän panematta; se tahtoo sanoa, teidän isänne piti itsen panna päivä jona hän kirjoitti velkakirjan alle. Muistaako rouva sitä?

_Nora._ Niin, luulen kyllä --

_Krogstad._ Minä annoin teille sitten velkakirjan, jotta postilla lähettäisitte sen isällenne. Eikö niin?

_Nora._ Niin.

_Krogstad._ Ja sen tietysti teitte heti; sillä jo viiden -- kuuden päivän perästä toitte minulle kirjan isänne allekirjoituksineen. Ja niin saitte vastaanottaa rahat.

_Nora._ No niin; enkö ole säännöllisesti suorittanut maksoja velastani?

_Krogstad._ Jokseenkin säännöllisesti. Mutta -- palatakseni siihen, josta puhuimme, -- se oli kyllä raskas aika teille silloin, rouva?

_Nora._ Niin se oli.

_Krogstad._ Isänne makasi myös hyvin sairaana, luulenma.

_Nora._ Hän oli viimeisillänsä.

_Krogstad._ Kuoli kohta sen jälkeen?

_Nora._ Niin.

_Krogstad._ Sanokaa minulle, rouva Helmer, voitteko kenties muistaa minä päivänä isänne kuoli? Tarkoitan minä päivänä kuukaudessa.

_Nora._ Isä kuoli Syyskuun 29 p:nä.

_Krogstad._ Aivan oikein; siitä olen hankkinut tiedon. Ja sentähden on tässä jotakin kummallista, _(ottaa esille paperin.)_ jota minä en mitenkään saata käsittää.

_Nora._ Mitä kummallista? Minä en tiedä --

_Krogstad._ Se on se kummallisuus, rouva, että teidän isänne on kirjoittanut tämän velkakirjan alle kolme päivää kuolemansa jälkeen.

_Nora._ Kuinka? Minä en ymmärrä --

_Krogstad._ Isänne kuoli Syyskuun 29 p:nä. Vaan katsokaas tänne: Tähän on isänne kirjoittanut nimensä alle 2 p:nä lokakuuta. Eikös se ole kummallista, rouva?

_Nora (on vaiti.)_

_Krogstad._ Voitteko selittää minulle sitä?

_Nora (on edelleen vaiti)._

_Krogstad._ Silmään pistävätä on sekin, että sanat 2 p:nä lokakuuta ja vuosiluku eivät ole teidän isänne käsialaa, vaan toista käsialaa, joka mielestäni on tuttu. No, sen voipi kyllä selittää; isältänne on saattanut unohtua päivän kirjoittaminen ja niin on joku toinen tehnyt sen umpimähkää täällä, ennenkuin vielä tiedettiin minä päivänä hän oli kuollut. Siinä ei ole mitään pahaa. Nimen allekirjoitus on se asia, josta kaikki riippuu. Ja sehän on oikea, rouva Helmer? Onhan se todellakin teidän isänne, joka on piirustanut nimensä tähän?

_Nora (vähän ajan vaiettua, keikahuttaa päätänsä ja katsoo uhalla häneen.)_ Ei, sitä se ei ole. _Minä_ olen kirjoittanut isäni nimen.

_Krogstad._ Kuulkaa, rouva, -- tiedättekö, että tämä on vaarallinen tunnustus?

_Nora._ Miksi niin? Te saatte kohta rahanne.

_Krogstad._ Saanko kysyä teiltä, miksi ette lähettäneet paperia isällenne?

_Nora._ Se oli mahdotonta. Olihan pappa sairaana. Jos olisin pyytänyt hänen nimeänsä, niin olisi minun myös pitänyt sanoa hänelle, mihin rahat olivat käytettävät. Mutta enhän minä voinut sanoa hänelle, niin sairaana kun hän oli, että mieheni henki oli vaarassa. Mahdotontahan se oli.

_Krogstad._ Niin olisi ollut parempi teille, että olisitte jättäneet ulkomaan matkan tekemättä.

_Nora._ Ei, se oli mahdotonta. Sen matkanhan piti pelastaa mieheni henki. Sitä en voinut jättää tekemättä.

_Krogstad._ Vaan ettekö sitä ajatelleet, että se oli petosta minua vastaan --?

_Nora._ Sitä en mitenkään voinut ottaa lukuun. Minä en ollenkaan huolinut teistä. En voinut kärsiä teitä kaikkien niitten kylmien verukkeitten tähden, joita teitte, vaikka tiesitte missä vaarallisessa tilassa mieheni oli.

_Krogstad._ Rouva Helmer, teillä ei ollenkaan näy olevan selvää käsitystä siitä, mihin te oikeastaan olette tehneet itsenne syypääksi. Vaan minä voin kertoa teille, ettei se ollut enempää eikä pahempaa, se, jonka minä kerran tein ja joka hävitti minun koko yhteiskunnallisen asemani.

_Nora._ Tekö? Tahdottenko saattaa minua uskomaan, että te olisitte tehneet jotain uskaliasta pelastaaksenne vaimonne henkeä?

_Krogstad._ Laki ei kysy mistä syystä rikos tehdään.

_Nora._ Se mahtaa olla joku hyvin typerä laki.

_Krogstad._ Typerä taikka ei, -- jos minä vien tämän paperin oikeuden eteen, niin teidät tuomitaan lain mukaan.

_Nora._ Sitäpä en usko. Tyttärellä eikö olisi oikeutta säästää vanhalta, kuolinvuoteella makaavalta isältään huolia ja tuskia? Eikö vaimolla olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? Minä en tunne lakeja niin tarkoin; mutta siitä olen vakuutettu, siellä jossakin seisovan, että semmoista on luvallista. Ja sitä _te_ ette tiedä, te joka olette asianajaja? Mahdatte olla huono lakimies, herra Krogstad.

_Krogstad._ Saattaa niin olla. Mutta asioita, -- semmoisia asioita kuin meillä kahdella on keskenämme, -- niitähän toki uskonette minun ymmärtäväni? Hyvä. Tehkää nyt mitä tahdotte. Mutta _sen_ sanon teille: jos minua toistamiseen sysätään ulos; niin saatte te tehdä seuraa minulle.

_(Kumartaa ja menee ulos etuhuoneen kautta.)_

_Nora (Vähän aikaa mietiskellen; keikahuttaa päätänsä.)_ Mitä vielä! -- Hän tahtoi peloittaa minua! Niin typerä en kumminkaan ole. _(rupee kokoomaan lasten vaatteita kokoon; herkeää pian.)_ Mutta --? -- -- Ei, vaan se on mahdotonta! Rakkaudestahan minä sen tein.

_Lapset (vasemmalla ovella.)_ Mamma, nyt vieras meni portista ulos.

_Nora._ Niin, niin, minä tiedän sen. Mutta älkää puhuko kellenkään vieraasta herrasta. Kuulitteko sen? Ei papallekaan!

_Lapset._ Ei, mamma; mutta tuletko leikitsemään jälleen?

_Nora._ Ei, ei; nyt ei.

_Lapset._ Mutta mamma, lupasithan tulla.

_Nora._ Niin, mutta minä en voi nyt. Menkää sisään; minulla on niin paljon tekemistä. Menkää sisään, menkää, rakkaat lapsikullat. _(hän vie heidät varovasti kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)_

_(Nora istuu sohvalle, ottaa korko-ompeluksen ja ompelee hiukan, mutta lakkaa kohta.)_ Ei! _(heittää ompeluksen pöydälle, nousee, menee etuhuoneen ovelle ja huutaa:)_ Leena! Tuo joulupuu sisään. _(menee vasemman puoliselle pöydälle ja avaa pöydänlaatikon; seisattuu jälleen.)_ Ei; vaan aivan mahdotontahan se on!

_Sisäpiika (tuoden puuta.)_ Mihinkä minä sen panen, rouva?

_Nora._ Tuohon; keskelle lattiata.

_Sisäpiika._ Onko vielä muuta tuotavana?

_Nora._ Ei, kiitos; minulla on kaikki mitä tarvitsen. _(Piika, joka on pannut puun luotansa, menee ulos.)_

_Nora. (rupee koristelemaan joulupuuta.)_ Tähän kynttilä -- ja tähän kukkasia. -- Tuo inhoittava mies! Lipi lapi! Ei siinä ole mitään tiellä. Joulupuu on tuleva kauniiksi. Tahdon tehdä kaikki, mitä haluat, Torvald; -- minä laulan sinulle, tanssin edessäsi --

_(Helmer, paperitukku kainalossa, tulee ulkoa.)_

_Nora._ Ah, -- tuletko jo takaisin?

_Helmer._ Tulen. Täällä on käynyt joku?

_Nora._ Täälläkö? Ei.

_Helmer._ Sepä oli kummallista. Minä näin Krogstadin menevän portista ulos.

_Nora._ Vai niin? No, se on totta, Krogstad kävi täällä pikimmältään.

_Helmer._ Nora, minä näen silmistäsi, että hän on käynyt täällä pyytämässä sinua puhumaan hänen puolestansa.

_Nora._ Niin.

_Helmer._ Ja se piti sinun tehdä ikäänkuin itsepuolestasi? Sinun piti salata minulta hänen käyneen täällä. Eikö hän sitäkin pyytänyt?

_Nora._ Pyysi, Torvald; mutta --

_Helmer._ Nora, Nora, ja siihen voit sinä suostua? Puhella tuommoisen miehen kanssa ja luvata hänelle jotain! Ja päällepäätteheksi valehdella minulle!

_Nora._ Valehdella --?

_Helmer._ Etkö sanonut, ettei täällä ollut kukaan käynyt? _(uhkaa sormella.)_ Sitä älköön pikku laululintuseni enää tehkö milloinkaan. Laululinnulla tulee olla puhdas kieli millä visertelee; ei milloinkaan väärää nuottia. _(syleilee häntä.)_ Niinhän sen tulee olla, eikö niin? Niin, sen kyllä tiesin. _(laskee häntä.)_ Eikä sen enempää siitä asiasta. _(istuu uunin eteen.)_ Ah, kuinka tässä on rauhallista ja hauskaa! _(selailee papereitansa.)_

_Nora (joulupuun ympärillä häärien; vähän loma-ajan perästä.)_ Torvald!

_Helmer._ No.

_Nora._ Minä iloitsen niin äärettömästi tuosta kostyymibaalista Stenborgin luona ylihuomenna.

_Helmer._ Ja minä olen äärettömän utelias näkemään, millä sinä aiot ällistyttää minua.

_Nora._ Oi, mikä typerä tuuma.

_Helmer._ Noh!

_Nora._ En voi keksiä mitään, joka kelpaisi: kaikki tulee niin typeräksi, niin mitättömäksi.

_Helmer._ Onko pikku Nora tullut siihen päätökseen?

_Nora (hänen tuolinsa takana, käsivarret tuolin selkälaudalla.)_ Onko sinulla hyvin kiire, Torvald.

_Helmer._ A --

_Nora._ Mitä paperia nuo ovat?

_Helmer._ Pankki-asioita.

_Nora._ Nyt jo?

_Helmer._ Olen antanut eroavan toimikunnan antaa minulle täyden vallan ryhtyä tarpeellisiin muutoksiin, sekä virkamiesten että toiminnansuunnitelman suhteen. Siihen aion käyttää jouluviikon. Tahdon saada kaikki reilaan uudeksi vuodeksi.

_Nora._ Oli siis sen vuoksi kuin tuo Krogstad-raukka --

_Helmer._ Hm.

_Nora (nojaten tuolin selkäluutaa vasten, kättelee hänen niskapuolista tukkaansa.)_ Ellei sinulla olisi niin kiire, olisin pyytänyt sinua tekemään minulle sanomattoman suuren palveluksen, Torvald.

_Helmer._ Annas kuulla. Mikä se olisi?

_Nora._ Eihän ole kellään niin hienoa maun-aistia kuin sinulla. Nyt tahtoisin mielelläni olla komeannäköinen kostyymibaalissa. Torvald, etkö voisi ottaa minua huostaasi ja määrätä, mikä minun tulee olla, ja millaiseksi minun pukuni on tehtävä?

_Helmer._ Ahaa, onko pikku visapää ulkona hakemassa pelastajaa?

_Nora._ Niin, Torvald, en tule mihinkään päätökseen ilman sinun avuttasi.

_Helmer._ Hyvä, hyvä; tahdon miettiä asiata; kylläpä neuvo keksitään.

_Nora._ No, se oli kiltisti tehty sinulta. _(menee jälleen joulupuulle; loma-aikaa.)_ Kuinka kauniilta nuo punaiset kukkaiset näyttävät. -- Mutta sano minulle, onko se todellakin niin pahaa, se, johon tuo Krogstad on tehnyt itsensä syypääksi?

_Helmer._ Kirjoittanut väärän nimen. Ymmärrätkös mitä se on?

_Nora._ Eikö hän ole voinut tehdä sitä pakosta?

_Helmer._ Niin, taikka niinkuin niin moni ajattelemattomuudessaan. Minä en ole niin sydämetön, että ehdottomasti hylkäisin miehen semmoisen yksinään olevan teon vuoksi.

_Nora._ Niin, tosiaankin, Torvald!

_Helmer._ Moni voi siveellisesti nousta jälleen, jos hän vilpittömästi tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksen.

_Nora._ Rangaistuksen --?

_Helmer._ Mutta sitä tietä ei Krogstad astunut; hän auttoi itseänsä juonilla ja mutkilla; ja tämä se on joka siveellisesti on sortanut hänen.

_Nora._ Luuletkos, että --?

_Helmer._ Ajatteles vain; kuinka semmoisen viallisen miehen tulee valehdella ja viekastella ja teeskennellä kaikin puolin, käydä naamio silmillään lähimmäistensä, niin, vieläpä vaimonsa ja omain lastensakin edessä. Ja tätä lasten edessä, sehän se kauheinta on, Nora.

_Nora._ Miksi niin?

_Helmer._ Siksi että semmoinen valheen ilmakehä saastuttaa taudinaineellaan koko kodin elämän. Joka hengenveto, jonka lapset tekevät semmoisessa talossa, on täynnänsä ituja johonkin pahaan.

_Nora (lähempänä hänen takanansa.)_ Oletko varma siitä?

_Helmer._ Oh, kultaseni, sitä olen kyllin kokenut asianajajana. Melkein kaikilla aikaisin turmelluilla ihmisillä on ollut valheelliset äidit.

_Nora._ Miksipä juuri -- äidit!

_Helmer._ Se johtuu useimmin äidistä; vaan isät vaikuttavat samaan suuntaan; sen tietää jokainen asianajaja sangen hyvin. Ja kumminkin on tuo Krogstad käynyt kotonaan vuosikausia ja istuttanut omiin lapsihinsa valheen ja teeskentelemisen myrkkyä: näet, sen vuoksi kutsun minä häntä siveellisesti kadonneeksi. _(ojentaa hänelle käsiänsä.)_ Sentähden tulee sulo pikku Noraseni luvata minulle olla hänen asiatansa ajamatta. Anna kätesi sen päälle. No, no, mitä se on? Anna minulle kätesi. Kas niin. Siis päätetty. Minä vakuutan sinulle, minun olisi mahdotonta tehdä työtä yhdessä hänen kanssaan; minä suoraan sanoen tulen ruumiillisesti kipeäksi semmoisten ihmisten läheisyydessä.

_Nora (vetää kätensä pois ja menee toiselle puolelle joulupuuta.)_ Täällä on niin lämmin. Ja minulla on niin paljon tekemistä.

_Helmer (nousee ja kokoo paperinsa kokoon.)_ Niin, minunkin tulee ajatella saada muutamat näistä läpi luetuksi ennen kun ruualle menemme. Sinun pukuasi tahdon myöskin pitää mielessä. Ja jotakin ripustettavaksi kultapaperissa joulupuuhun lienee minulla myöskin varalla. _(panee kätensä hänen päälaelleen.)_ Oi, sinua armasta laululintuistani. _(menee kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)_

_Nora (hiljaan, vähän loma-ajan perästä.)_ Vieläkös! Se ei ole niin. Se on mahdotonta. Olkoon mahdotonta.

_Lapsenpiika (vasemman puolisessa ovessa.)_ Lapset pyytävät niin kauniisti päästäksensä mamman tykö.

_Nora._ Ei, ei, ei; älä laske heitä minun luokseni! Ole sinä heidän luonansa, Anna-Maija.

_Lapsenpiika._ Hyvä, rouva. _(panee oven kiinni.)_

_Nora (vaaleana pelosta.)_ Turmella minun pikku lapsiani --! Myrkyttää kotia? _(vähän loma-aikaa; hän nostaa päätänsä.)_ Sepä ei ole totta. Sepä ei koskaan iki päivinä ole totta.

Toinen Näytös.

_(Sama huone. Nurkassa pianon vieressä seisoo joulupuu, tyhjäksi ryöstettynä, pahoin raastettuna, kynttilät loppuun palaneina. Noran päällystakki on sohvalla.)_

_(*Nora*, yksinään huoneessa, kävelee levottomasti edestakaisin; viimein hän seisahtuu sohvan viereen ja ottaa takkinsa.)_

_Nora. (päästää takin jälleen käsistään.)_ Nyt tuli joku! _(menee oveenpäin, kuuntelee.)_ Ei -- eipä ollut ketään. Tietysti -- kukas se tulisikaan tänään, ensimmäisenä joulupyhänä; -- eikä tule huomennakaan ketään. -- Mutta kenties -- _(aukaisee oven ja katsahtaa ulos.)_ Ei; ei mitään kirjelaatikossa; se on typötyhjä _(astuu poikki lattian.)_ Oh, hullutusta! Hän tietysti ei puhunut täyttä totta. Eihän toki semmoista voi tapahtua. Se on mahdotonta! Onhan minulla kolme pientä lasta.

_(Lapsenpiika, iso pahvi-vakka kädessä, tulee vasemmanpuolisesta kamarista.)_

_Lapsenpiika._ Jopa vihdoinkin löysin tuon vakan, jossa on maskeraativaatteet.

_Nora._ Kiitoksia; pane se pöydälle.

_Lapsenpiika (tekee niin.)_ Mutta ne ovat vielä kovin hajallaan.

_Nora._ Voi, jos minä voisin ne repiä sadaksituhanneksi kappaleeksi!

_Lapsenpiika._ Herra varjelkoon! Voihan ne hyvin laittaa kuntoon jälleen -- hiukan malttia vain!

_Nora._ Niin, lähden pyytämään rouva Lindeä avukseni.

_Lapsenpiika._ Vai ulos jälleen? Tuommoiseen ilkeään ilmaan? Te vilustutte, rouva, -- tulette kipeäksi.

_Nora._ Oh, se ei olisikaan pahin paha. -- Kuinkas lapset voivat?

_Lapsenpiika._ Ne pikku-raukat leikittelevät joululahjoillaan, -- --

_Nora._ Kysyvätkö ne usein minua.

_Lapsenpiika._ Ovathan ne niin tottuneet näkemään mammaa luonansa.

_Nora._ Mutta, Anna-Maija, minä en tästä lähtein voi olla niin paljon heidän kanssansa kuin ennen.

_Lapsenpiika._ No, no, tottuuhan pikkulapset jos mihinkin.

_Nora._ Niinkös luulet? Luuletkos heidän unohtavan äitinsä, jos olisin aivan poissa?

_Lapsenpiika._ Herra varjelkoon! -- aivanko poissa!

_Nora._ Kuules, sanoppas minulle, Anna-Maija -- sitä olen usein ajatellut.-- kuinka sydämesi salli sinun panna lapsesi vieraan hoidettavaksi?

_Lapsenpiika._ Täytyihän minun, koska mun piti tulla pikku-Noran imettäjäksi.

_Nora._ Niin, mutta että sinun teki _mieli_ siihen?

_Lapsenpiika._ Kun oli niin hyvä paikka tarjona! Köyhä, onnettomuuteen joutunut tyttö-parka saattoi kiittää onneaan siitä. Eihän tuo ilkiö pitänyt mitään huolta minusta.

_Nora._ Vaan nyt on tyttäresi varmaan unohtanut sinut.

_Lapsenpiika._ Eipä niinkään. Kirjoittihan hän minulle kirjeen, sekä silloin kun pääsi ripille että silloin kun meni naimisiin.

_Nora (kavahtaa hänelle kaulaan.)_ Vanha Anna-Maija, sinä olit hyvä äiti minulle, kun olin piennä lapsena.

_Lapsenpiika._ Eihän pikku Nora-paralla ollutkaan mitään muuta äitiä, paitsi minua.

_Nora._ Ja jos ei minun pikkuisillani olisi ketään toista, niin tiedän että sinä -- -- Joutavia, joutavia. _(avaa vakan.)_ Mene lasten luokse. Minun nyt täytyy --. Huomenna saat nähdä, kuinka kauniiksi laitan itseni.

_Lapsenpiika._ Niin, eipä koko baalilla tule olemaan ketään niin kaunista kuin meidän Nora-rouva. _(hän menee vasemmanpuoliseen kamariin.)_

_Nora (rupee ottamaan vaatteita ulos vakasta, mutta viskaa pian kaikki pois.)_ Voi, jospa uskaltaisin lähteä ulos! Kunhan vaan ei tulisi ketään. Kunhan vaan ei sillä aikaa tapahtuisi mitään täällä kotona. Hullutusta! eihän nyt tule ketään. Ei huoli vaan ajatella. Annas kun harjaan käsiturvaani. Sieviä sormikkaita, sieviä sormikkaita! Pois se mielestä, pois se mielestä! Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus -- _(huudahtaa:)_ Ah, tuossa he tulevat -- _(rientää ovelle päin, vaan seisahtuu kahdamielin.)_

_Rouva Linde (tulee etuhuoneesta, jossa on riisunut päällys-takkinsa.)_

_Nora._ Ah, sinäkös se olet, Kristiina? Eihän vaan liene ketään muuta tuolla ulkona? -- Voi, kuinka hauska, ettäs tulit.

_Rouva Linde._ Kuulin sinun käyneesi ylhäällä minua kysymässä.

_Nora._ Niin, pistäysinpä sivumennessäni. Minä tarvitsisin hiukan sinun apuasi. Istukaamme tähän sohvalle. Kas niin. Huomis-illalla on näet maskeraati konsuli Stenborg'illa, ja Torvald tahtoo, että minä pukisin itseni neapelilaiseksi kalatytöksi ja tanssisin Tarantellaa, jonka opin tuolla Kaprisaaressa.

_Rouva Linde._ Jopa, jopa! Vai sinun tulee oikein näyttää koko kometia?

_Nora._ Niin, Torvald tahtoo, että sen tekisin. Kas tässä on puku; sen Torvald teetti minulle tuolla Italiassa. Vaan nyt se on kaikki hajallaan, enkä tiedä -- --

_Rouva Linde._ Noh, sen me pian saamme kuntoon; eihän siitä ole muu kuin ripsut sieltä täältä vähän ratkenneet. Onko neulaa ja lankaa? Kas niin, tässähän on kaikki, mitä tarvitsemme.

_Nora._ Voi kuinka sinä olet kiltti.

_Rouva Linde (ompelee.)_ Vai että sinä huomenna puet itsesi maskeraati-pukuun, Nora? Tiedätkös -- sitten pistäyn hetkeksi tänne katsomaan, miltä näytät koristeissasi. Vaan olenpa kokonaan unohtanut sanoa sinulle kiitoksia eilisestä hauskasta illasta.

_Nora (nousee ja astuu poikki lattian.)_ Oh, eilen minusta ei tuntunut niin hauskalta täällä, kuin mitä tavallisesti on ollut. -- Olisitpa tullut vähää aikaisemmin kaupunkiin, Kristiina. -- Niin, Torvald osaa kyllä laittaa kotimme oikein hauskaksi ja sieväksi.

_Rouva Linde._ Et suinkaan sinä ole vähemmin taitava; suottako olisit isäsi tytär. Mutta sanoppas minulle, onko tohtori Rank aina niin alakuloinen kuin eilen?

_Nora._ Ei, eilen se oli kovin silmäänpistävää. Mutta hänessä onkin sangen vaarallinen tauti; hänen raukan selkä-ytimensä näivettyy. Katsoppas, hänen isänsä oli tuommoinen ilettävä ihminen, joka piti jalkavaimoja ja muuta sellaista; ja senvuoksi, näetkös, on hänen poikansa lapsuudestaan asti ollut kivuloinen.

_Rouva Linde (hellittää ompelutyön käsistään.)_ Mutta, armas Nora-kulta, mistäs sinä tuommoisia saat kuulla?

_Nora (kävelee edestakaisin.)_ Pyh -- kun on saanut kolme lasta, niin saa joskus nähdä -- rouvia, jotka ovat puolilääkäreitä; ja ne juttelevat yhtä ja toista.

_Rouva Linde (ompelee taas hetkinen äänettömyyttä.)_ Käypikö tohtori Rank jokapäivä tässä talossa?

_Nora._ Joka ikinen päivä. Hän on Torvaldin paras nuoruuden-ystävä ja myös _minun_ hyvä ystäväni. Tohtori Rank ikään kuin kuuluu meidän taloon.

_Rouva Linde._ Vaan sanoppas minulle: onkos se mies oikein suora? Minä tarkoitan, eikö hän puhu ihmisille mielin kielin?

_Nora._ Ei, päinvastoin. Kuinka se sinulle mieleen sattui?

_Rouva Linde._ Kun sinä eilen esitit minua hänelle, vakuutti hän usein kuulleensa minun nimeäni mainittavan tässä talossa. Mutta sitten huomasin, ettei miehelläsi ollut ollenkaan käsitystä siitä kuka minä oikeastaan olin. Kuinkas siis tohtori Rank saattoi -- --?

_Nora._ Se on aivan oikein, Kristiina. Torvald rakastaa minua niin sanomattomasti, ja siksi hän tahtoo minua aivan yksin-omaisesti omistaa, niinkuin hän sanoo. Ensi-aikoina tuli hän ikään kuin mustasukkaiseksi, jos vaan satuin mainitsemaan jonkun teistä rakkaista tuolla kotona. Sentähden jätin teidät tietysti mainitsematta. Mutta tohtori Rank'in kanssa puhelen usein semmoisista asioista, sillä hän, näetsä, mielellään niitä kuultelee.

_Rouva Linde._ Kuuleppas, Nora; sinä olet monin suhtein vielä aivan lapsi. Minä olen koko joukon vanhempi sinua ja myös vähän enempää kokenut. Minä sanon sinulle jotain: sinun pitäisi laittaa että pääsisit irti tuosta tohtori Rank'in asiasta.

_Nora._ Mistä asiasta minun pitäisi laittaa itseni irti?

_Rouva Linde._ Sekä yhdestä että toisesta, minun mielestäni. Eilen sinä loruelit jotain rikkaasta ihailijasta, jonka kautta toivoit saavasi rahaa -- --

_Nora._ Niin, semmoisesta, jota ei ole olemassa -- paha kyllä. Entäs sitten?

_Rouva Linde._ Onko tohtori Rank varakas?

_Nora._ On.

_Rouva Linde._ Eikö hänellä ole ketään, josta olisi huoli pidettävä?

_Nora._ Ei ketään; mutta --?

_Rouva Linde._ Ja hän käy jokapäivä tässä talossa?

_Nora._ Johan sen kuulit.

_Rouva Linde._ Mutta kuinkas tuo hienosti sivistynyt mies voi olla niin päälletunkevainen?

_Nora._ Minä en ollenkaan käsitä puhettasi.

_Rouva Linde._ Älä nyt teeskele, Nora. Etkös luule minun älyävän, keneltä ne 1,200 riksiä olet lainannut?

_Nora._ Oletkos ihan järjetön? Voikos mieleesi semmoista lentää! Ystävältämme, joka tulee tänne joka ikinen päivä! Sehän vasta olisi hirveän tuskallinen tila!

_Rouva Linde._ Vai todentodella et ole häneltä lainannut?

_Nora._ En, sen vakuutan. Se ei olisi minulle silmänräpäykseksikään päähän pistänyt --. Eikä hänellä silloin ollutkaan rahaa lainaksi antaa; hän sai vasta perästäpäin periä.

_Rouva Linde._ No, se uskonma oli sinulle onneksi, Nora-kultani.

_Nora._ Ei, se toki ei olisi koskaan sattunut mieleeni, että olisin pyytänyt tohtori Rank'ilta --. Muuten olen ihan varma, että jos pyytäisin häneltä --

_Rouva Linde._ Vaan sitä et tietysti tee.

_Nora._ En, tietysti. En voi ajatella että se tulisi tarpeelliseksi. Mutta olenpa ihan varma, että jos puhuisin tohtori Rank'ille --

_Rouva Linde._ Miehesi tietämättäkö?

_Nora._ Täytyyhän minun laittaa itseni irti tuosta toisesta asiasta; onhan _sekin_ tehty mieheni tietämättä. Minun _täytyy_ laittaa itseni irti tästä.

_Rouva Linde._ Niin, oikein, senhän minäkin eilen sanoin; mutta --

_Nora (kävelee edestakaisin.)_ Mies paljon helpommin selvittää semmoiset asiat, kuin vaimonpuoli --

_Rouva Linde._ Niin, oma mies.

_Nora._ Loruja. _(seisahtuu.)_ Kun joku koko velkansa suorittaa, saahan hän sitten velkakirjansa takaisin?

_Rouva Linde._ Se on tietty.

_Nora._ Ja voi repiä sen tuhannen tuhanneksi palaseksi, ja polttaa sen -- tuon ilkeän, inhoittavan paperin!

_Rouva Linde (katsoa tuijottaa häneen, panee pois ompeluksensa ja nousee hitaasti.)_ Nora, sinä salaat minulta jotain.

_Nora._ Näetkös sen silmistäni?

_Rouva Linde._ Sinulle on tapahtunut jotain eilis-aamuisesta. Nora, mitä se on?