Chapter 2

_Nora._ Pappa ei antanut meille äyriäkään. Minä se olin, joka rahat hankin.

_Rouva Linde._ Sinäkö? koko tuon ison summan?

_Nora._ Kaksitoista sataa specieriksiä. Neljä tuhatta kahdeksan sataa kruunua. Mitäs siihen sanot?

_Rouva Linde._ Mutta, Nora, kuinka se oli mahdollista? Olitko voittanut arpajaisissa?

_Nora (halveksien.)_ Arpajaisissa? _(puhaltaa.)_ Mitäs vaikeata siinä silloin olisi ollutkaan?

_Rouva Linde._ Mutta mistä sinä sitten otit ne?

_Nora (hyräilee ja hymyilee salakähmää.)_ Hm; tra la, la, la!

_Rouva Linde._ Sillä lainatahan et niitä voinut.

_Nora._ Vai niin? Miksikä ei sitä?

_Rouva Linde._ Ei, eihän vaimo voi lainata ilman miehensä suostumusta.

_Nora (keikahuttaa päätänsä.)_ Oh, kun on semmoinen vaimo, jolla on hiukan kykyä toimeliaisuuteen, -- vaimo, joka ymmärtää menetellä hiukan älykkäästi, niin --

_Rouva Linde._ Mutta, Nora, minä en ollenkaan ymmärrä --

_Nora._ Sitä sinun ei tarvitsekkaan. Kuka on sanonut minun _lainanneeni_ rahat. Olenhan minä voinut saada ne toisella tavoin _(heittäytyy nojautumaan sohvaan.)_ Olenhan voinut saada ne toiselta tai toiselta ihailijoistani. Kun on sen verran viehättävät kasvot kuin minulla --

_Rouva Linde._ Sinä olet hupakko.

_Nora._ Nyt olet varmaankin sanomattoman utelias, Kristiina.

_Rouva Linde._ Kuuleppas nyt, Nora-kulta, -- etköhän siinä asiassa lie toiminut ajattelemattomasti.

_Nora (käy jälleen suoraan istumaan.)_ Onko ajattelematonta pelastaa miehensä henkeä?

_Rouva Linde._ Minusta nähden se on ajattelematonta, että sinä hänen tietämättänsä --

_Nora._ Vaan eihän hänen sopinut saada mitään tietää! Herra Jumala, etkös sitä voi käsittää? Hänen ei sopinut edes saada tietää, kuinka vaarallinen hänen laitansa olikaan. Minun tykö lääkärit tulivat ja sanoivat, että hänen henkensä oli vaarassa; ett'ei mikään muu voinut auttaa häntä kuin olo etelämailla. Luuletkos, etten minä alussa kokenut maanittelemalla päästä aikeeni perille? Minä sanoin hänelle, kuinka hauskaa olisi minulle päästä matkustamaan ulkomaille niinkuin muut nuoret vaimot; minä sekä itkin että rukoilin; minä pyysin häntä johtamaan mieleensä missä tilassa minä olin, ja että hänen tulisi olla kiltti ja suostua pyyntööni; ja sitten ehdottelin minä, että hän voisi ottaa lainan. Mutta silloin oli hän vähällä suuttua, Kristiina. Hän sanoi minua kevytmieliseksi, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä oli vastustella minun elkiäni ja oikkujani -- joksi hän muistaakseni nimitti sitä. Niin, niin, ajattelin minä, pelastettava sinä kumminkin olet; ja silloin ryhdyin minä toimiin --

_Rouva Linde._ Ja eikö miehesi saanut isältäsi tietää, ett'eivät rahat tulleetkaan häneltä?

_Nora._ Ei, ei koskaan. Pappa kuoli juuri niinä päivinä. Olin aikonut saada häntä osalliseksi salaisuuteeni ja pyytää häntä olla mitään ilmoittamatta. Vaan kun hän makasi niin sairaana --. Sen parempi, sitä ei ollutkaan tarpeen.

_Rouva Linde._ Ja etkös sittemmin koskaan ole uskonut asiata miehellesi?

_Nora._ Ei, Jumala varjelkoon, kuinka sinä voit semmoista ajatella? Hän, joka on niin ankara siinä asiassa. Ja sitä paitsi -- Torvald, miehen itsetunnollaan, -- kuinka tuskallista ja nöyryttävää hänen olisi tietää, että hänen on jostakin kiittäminen minua. Se rikkoisi peräti meidän välimme; meidän kaunis, onnellinen kotimme muuttuisi toisenlaiseksi kuin se nyt on.

_Rouva Linde._ Etkös milloinkaan aio sanoa sitä hänelle?

_Nora (mietiskellen, puoleksi hymyillen)._ Niin -- joskus kenties; -- monen vuoden perästä, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura sille! Minä tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää huoli minusta niin paljon kuin nyt; kun häntä ei enää huvita, että minä tanssin hänen edessään ja pukeun valepukuun ja deklamoitsen. Silloin voisi olla hyvä, että on jotakin takavarana -- _(keskeyttäen)_ Lipi lapi! Se aika ei tule koskaan. -- Noh, mitäs nyt sanot minun suuresta salaisuudestani, Kristiina? Enkö minäkin kelpaa johonkin? -- Muutoin voit uskoa, että se asia on saattanut minulle murhetta. Ei ole todellakaan, ollut helppoa minulle täyttää sitoumuksiani oikeaan aikaan. Tahdon sanoa sinulle, että asioimismaailmassa on jotakin, jota sanotaan kvarttalikoroksi, ja jotakin, jota kutsutaan maksunsuoritukseksi; ja niitä on aina niin kauhean vaikeaa saada suoritetuksi. Siis on minun näet täytynyt säästellä siellä sekä täällä, missä olen voinut. Taloudenrahoista en voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset, armaat pienokaiseni!

_Rouva Linde._ Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi, Noraraukka?

_Nora._ Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen, käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta, Kristiina, sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö niin?

_Rouva Linde._ On mar kyllä.

_Nora._ No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime talvena oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin suljin minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti. Ah, minä olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein kuin olisin ollut mies.

_Rouva Linde._ Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut suorittaa velastasi?

_Nora._ Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista on, näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut kaikki, mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en ole tietänyt mikä neuvoksi. _(hymyilee)._ Silloin istuin tässä ja luulettelihen, että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun.

_Rouva Linde._ Mitä! Mikä herra?

_Nora._ Oi, loruja! -- että hän nyt oli kuollut ja kun hänen testamenttinsa avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: "Kaikki minun rahani ovat heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora Helmerille".

_Rouva Linde._ Mutta armas Nora, -- mikä herra se oli?

_Nora._ Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. _(kavahtaa ylös)._ Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla onnellisena!

_(Etuhuoneen kello soi.)_

_Rouva Linde (nousee ylös)._ Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä menen.

_Nora._ Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille --

_Sisäpiika (etuhuoneen ovessa)._ Pyydän anteeksi, rouva, -- täällä on herra, joka tahtoo puhutella asianajajata.

_Nora._ Pankkitirehtöriä kai tarkoitat.

_Sisäpiika._ Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt -- kun tohtori on siellä sisällä.

_Nora._ Kuka se herra on?

_Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa)._ Minä se olen, rouva.

_Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin)._

_Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen)_ Tekö? Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa?

_Krogstad._ Pankkiasioista -- tavallansa. Minulla on vähäinen paikka Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin ma --

_Nora._ Se on siis --

_Krogstad._ Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta.

_Nora._ No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta.

_(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa)._

_Rouva Linde._ Nora, -- kuka se mies oli?

_Nora._ Oli eräs asianajaja Krogstad.

_Rouva Linde._ Se oli siis todellakin hän.

_Nora._ Tunnetko häntä?

_Rouva Linde._ Olen tuntenut häntä -- vuosikausia sitten. Hän oli yhteen aikaan asianajajana meidän seuduilla.

_Nora._ Niin, se on totta se.

_Rouva Linde._ Kuinka hän oli muuttunut.

_Nora._ Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä.

_Rouva Linde._ Onhan hän nyt leski?

_Nora._ Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. _(panee uunin oven kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään)._

_Rouva Linde._ Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena?

_Nora._ Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä --. Mutta älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä.

_(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista)._

_Tohtori Rank (vielä ovessa.)_ Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. _(sulkee oven ja huomaa Linde-rouvan)._ Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin.

_Nora._ Ei, ei suinkaan. _(esittää.)_ Tohtori Rank. Rouva Linde.

_Rank._ No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma menin rouvan ohitse rappusilla tullessani.

_Rouva Linde._ Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en oikein kärsi sitä.

_Rank._ Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki.

_Rouva Linde._ Oikeastaan liika työn vaivaus.

_Rank._ Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne kaikissa noissa pidoissa?

_Rouva Linde._ Olen tullut tänne työtä hakeakseni.

_Rank._ Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan?

_Rouva Linde._ Täytyy elää, herra tohtori.

_Rank._ Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä.

_Nora._ Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, -- tekin tahdotte mielellänne elää.

_Rank._ Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki minun hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja sama on laita niittenkin, jotka siveyden puolesta ovat sairaita. Juuri tällä hetkellä on semmoinen siveyden puolesta sairastava hospitaalin jäsen tuolla Helmerin luona.

_Rouva Linde (hilliten tuntoansa)._ Ah!

_Nora._ Ketä te tarkoitatte?

_Rank._ Oh, onhan muuan asianajaja Krogstad mies, jota te ette ollenkaan tunne. Hän on turmeltunut sydämmensä juurista, rouva. Mutta itse rupesi hän lavertelemaan, kuni jostakin tärkeän tähdellisestä asiasta, että hänen pitää _elää_.

_Nora._ Vai niin? Mitä asiaa hänellä oli Torvaldille?

_Rank._ En todellakaan tiedä; kuulin vain, että oli jotain Osakepankista.

_Nora._ En tietänyt että Krog--, että tuolla asianajaja Krogstadilla oli mitään tekemistä Osakepankin kanssa.

_Rank._ Niin, hän on saanut jonku paikan siellä. _(Linde-rouvalle.)_ En tiedä, onko teidänkin paikkakunnalla semmoisia ihmisiä, jotka juoksevat läähättäen ympäri päästäksensä siveellisen mätäisyyden perille ja sitten saadaksensa asianomaisen asetetuksi tarkastusta varten toiseen tai toiseen edulliseen asemaan. Terveet tyytykööt kauniisti siihen, että saavat seisoa ulkopuolella.

_Rouva Linde._ Sairaatpa ne kumminkin enimmin tarvitsevat tulla sisäänsuljetuiksi.

_Rank. (kohottaen olkapäitään.)_ Niin, siinä se temppu onkin. Se katsantotapa se tekee yhteiskunnan sairashuoneeksi.

_Nora. (Omissa ajatuksissaan, purskahtaa nauruun ja taputtelee käsiänsä.)_

_Rank._ Miksi nauratte sille? Tiedättekö oikein, mitä yhteiskunta on?

_Nora._ Mitä huolin minä tuosta ikävästä yhteiskunnasta? Minä nauroin peräti toiselle asialle -- sanomattoman hauskalle. -- Sanokaa minulle, tohtori Rank -- kaikki, joilla on virkoja osakepankissa, tulevat siis nyt Torvaldin käskyn-alaisiksi?

_Rank._ _Sekö_ se mielestänne on niin sanomattoman hauskaa?

_Nora (hymyilee ja hyräilee.)_ Olkoon se minun asiani! Olkoon se minun asiani! _(kävelee lattialla.)_ Niin, onpa oikein sanomattoman hauska ajatella, että me -- että Torvald on saanut niin paljon vaikutusvoimaaniin moneen mieheen. _(ottaa pussin taskusta.)_ Tohtori Rank, suvaitsetteko pikku konfehdin?

_Rank._ Kas, kas konfehteja. Minä luulin sitä kielletyksi tavaraksi täällä.

_Nora._ Niin, mutta nämä on Kristiina antanut minulle.

_Rouva Linde._ Kuinka? Minä --?

_Nora._ No, no, no; älä hämmästy. Ethän sinä voinut tietää Torvaldin kieltäneen niitä. Tahdon sanoa sinulle, että hän pelkää minun hampaitteni turmeltuvan niiden kautta. Mutta pyh, -- olkoon menneeksi tällä kertaa --! Eikö niin, tohtori Rank? Olkaa niin hyvä! _(pistää konfehdin hänen suuhunsa.)_ Ja sinä myös, Kristiina. Ja minun tulee myös saada yksi; pikkarainen vain -- tai korkeintaan kaksi. _(kävelee taasen.)_ No, nyt olen minä oikein sanomattoman onnellinen. Nyt löytyy yksi ainoa asia maailmassa, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni.

_Rank._ No? Ja mikä se on?

_Nora._ Onpa jotain, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni sanoa niin että Torvald sen kuulisi.

_Rank._ Ja miksi ette siis voi sanoa sitä?

_Nora._ En, minä en uskalla sanoa sitä, sillä se on niin häijyä.

_Rouva Linde._ Häijyä?

_Rank._ No, silloin se ei ole sopivata. Mutta meille voitte kyllä. -- Mikä se on, jota mielenne niin tekee sanomaan Helmerin kuullen?

_Nora._ Minulla on niin sanomaton halu lausua: tuhat tulimaista!

_Rank._ Oletteko hullu!

_Rouva Linde._ Mutta, Herran tähden, Nora --!

_Rank._ Sanokaa se. Tuossa hän on.

_Nora (kätkee konfehtipussin.)_ Hys, hys, hys!

_(Helmer, päällystakki käsivarrella ja hattu kädessä, tulee kamaristaan.)_

_Nora (menee hänelle vastaan.)_ No, Torvald kulta, pääsitkö hänestä?

_Helmer._ Niin, nyt hän läksi.

_Nora._ Saanko esittää sinulle -- se on Kristiina, joka on tullut kaupunkiin.

_Helmer._ Kristiina --? Suokaa anteeksi, mutta minä en tiedä --

_Nora._ Rouva Linde, Torvald-kulta; rouva Kristiina Linde.

_Helmer._ Vai niin. Varmaankin joku vaimoni lapsuudenystävistä?

_Rouva Linde._ Niin, me olemme tuttavia lapsuuden ajoista.

_Nora._ Ja voitkos ajatella sitä, nyt on hän tehnyt tuon pitkän matkan tänne saadaksensa puhutella sinua.

_Helmer._ Mitä se tietää?

_Rouva Linde._ Niin, eipä oikeastaan --

_Nora._ Kristiina on nimittäin niin erinomaisen pystyvä konttoritöihin, ja sitten on hänellä niin hirmuisen suuri halu päästä oivan miehen johdon alle, oppiaksensa enemmän kuin mitä hän nyt osaa --

_Helmer._ Sangen järkevästi, rouva.

_Nora._ Ja kun hän nyt kuuli sinun tulleen pankkitirehtöriksi -- oli tullut sähkösanoma siitä -- niin läksi hän niin pian kuin hän taisi matkalle tänne ja --. Eikö niin, Torvald, voithan sinä minun tähteni tehdä hiukan Kristiinan eduksi? Mitä?

_Helmer._ Hyvin mahdollista. Rouva on luultavasti leski?

_Rouva Linde._ Olen.

_Helmer._ Ja olette tottuneet konttorintoimiin?

_Rouva Linde._ Niin, jokseenkin.

_Helmer._ No, silloin on hyvin mahdollista että minä voin hankkia teille paikan --

_Nora (taputtaa käsiänsä.)_ Näetkös; näetkös!

_Helmer._ Te olette tulleet onnelliseen hetkeen, rouva --

_Rouva Linde._ Oi; kuinka saatan minä kiittää teitä --

_Helmer._ Sitä ei ole tarvis. _(ottaa päällystakin päällensä.)_ Mutta tänäpänä suonette minulle anteeksi --

_Rank._ Odota; minä tulen sinun kanssasi. _(noutaa turkkinsa etuhuoneesta ja lämmittää sitä uunin edessä.)_

_Nora._ Älä viivy kauan ulkona, armas Torvald.

_Helmer._ Tunnin aikaa; ei enempää.

_Nora._ Menetkö sinäkin, Kristiina?

_Rouva Linde (ottaa päällystakin päällensä.)_ Niin, nyt minun täytyy mennä hankkimaan itselleni asuntoa.

_Helmer._ Niin menemme ehkä yhdessä kadun poikki.

_Nora (auttaa häntä.)_ Kuinka ikävää, että me asumme näin ahtaasti; mutta meidän on mahdotonta --

_Rouva Linde._ Oh, mitäs sinä ajatteletkaan! Hyvästi, armas Nora, ja kiitoksia kaikesta.

_Nora._ Hyvästi siksi aikaa. Niin, tän'iltana tietysti tulet jälleen. Ja tekin, tohtori Rank. Mitä? Jos jaksatte? Oh, sen kyllä teette; ottakaa, vain hyvästi päällenne.

_(menevät puhellen keskenänsä etuhuoneesen. Sieltä kuuluu lasten-ääniä ulkoa rappusilta)_

_Nora._ Siinä ne ovat! Siinä ne ovat!

_(Hän juoksee sinne ja avaa oven. Lapsenpiika Anna-Maija tulee lasten kanssa.)_

_Nora._ Tulkaa sisään; tulkaa sisään! _(kyyristyy heitä suudellaksensa.)_ Voi, te herttaiset, sulo --! Katsos niitä, Kristiina. Eivätkö ole kauniita!

_Rank._ Ei loruella tässä missä vetotuuli käy!

_Helmer._ Tulkaa, rouva Linde; nyt ei tässä kärsi olla muut kuin äidit.

_(Tohtori Rank, Helmer ja rouva Linde menevät alas rappusista. Lapsenpiika menee lasten kanssa saliin. Nora samoin ja panee kiinni oven etuhuoneesen.)_

_Nora._ Kuinka riskiltä ja uljailta te näytätte. No, mitkä punaposket teillä on! Niinkuin omenat ja ruusut. _(lapset puhuvat hänelle suuhun seuraavan puheen alla.)_ Oletteko huvitelleet hyvästi? Sepä oli hauskaa. Vai niin; sinä olet vetänyt sekä Emmyn että Bobin kelkalla? No, ja molemmat yhtaikaan! Niin, sinä olet reipas poika, Iivari. Oi, anna minun pitää häntä hiukan, Anna-Maija. Niin, niin, mun sulo, pikku nukki-lapseni! _(ottaa pienimmän lapsen lapsenpiijalta ja tanssii sen kanssa.)_ Niin, niin, mamma tanssii Bobin kanssa myös. Mitä? Oletteko olleet lumisilla? No, siinä olisi minunkin pitänyt olla mukana! Ei, annas olla; tahdon itse riisua heidän päältänsä, Anna-Maija. Niin, niin; salli minun se tehdä; se on niin hupaista. Mene sisään niin kauaksi; sinä näytät niin vilustuneelta. Siellä on lämmintä kahvia sinulle uunin päällä.

_(Lapsenpiika menee vasemmalla olevaan kamariin. Nora riisuu lasten päällys-vaatteet ja heittää ne sinne tänne, sallien lasten puhua toisilleen suuhun sikinsokin.)_

_Nora._ Vai niin? Vai oli iso koira, joka juoksi teidän perästänne? Mutta se ei purrut? Ei, koirat ei pure pikku, kauniita nukkilapsia. Älä katsele paketteja, Iivari. Mitä niissä on? Kunpa vain tietäisitte. Ei, ei; siinä on jotakin ilkeätä. Noh! Käymmekö leikitsemään? Mitä leikkiä? Olla piiloisilla. No, olkaamme piiloisilla. Bob menee ensin piiloon. Pitääkö minun? Hyvä, minä menen ensin piiloon.

_(Hän ja lapset leikitsevät nauraen ja riemuiten salissa ja kamarissa, joka on oikealla puolella. Lopuksi piilee Nora pöydän alle; lapset tulevat riehuten sisään, hakevat, vaan eivät löydä häntä, kuulevat hänen nauruansa, juoksevat pöydän luo, nostavat pöytäliinan ja näkevät hänen. Riemu on ylimmillään. Hän ryömii esiin ikäänkuin peloittaaksensa heitä. Uutta riemua. Sillä välin on koputettu ovelle, vaikkei kukaan ole huomannut sitä. Nyt avataan ovi puoleksi ja asianajaja Krogstad tulee näkyviin; hän odottaa vähän; leikkiä jatketaan.)_

_Krogstad._ Pyydän anteeksi, rouva Helmer --

_Nora (huudahtaa painuneella äänellä, kääntyy ja hypähtää ylös.)_ Ah! Mitäs te tahdotten?

_Krogstad._ Suokaa anteeksi; ulko-ovi oli longallansa; joku lie unohtanut panna sen kiinni --

_Nora (nousee ylös.)_ Mieheni ei ole kotona, herra Krogstad.

_Krogstad._ Sen tiedän.

_Nora._ No, -- mitäs sitten tahdotten täältä?

_Krogstad._ Puhua pari sanaa teidän kanssanne.

_Nora._ Minun --? _(lapsille hiljaa)._ Menkää Anna-Maijan luokse. Mitä? Ei, vieras herra ei tahdo tehdä mammalle mitään pahaa. Kun hän on mennyt leikitsemme jälleen. _(hän vie lapset vasemmalla puolella olevaan kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)_

_Nora (levotonna, jännityksissään.)_ Tahdotte puhua minun kanssani.

_Krogstad._ Niin, sitä tahdon.

_Nora._ Tänään --? Vaan eihän meillä vielä ole kuukauden ensimäinen päivä --

_Krogstad._ Ei, meillä on jouluaatto. Teistä itsestänne tulee riippumaan, mitä jouluiloa te saatte.

_Nora._ Mitäs tahdottekaan? Minä en mitenkään voi tänäpänä --

_Krogstad._ Siitä älkäämme toistaiseksi puhuko mitään. Onpa aivan toista. Onhan teillä hetkinen aikaa?

_Nora._ On; tietysti, onhan sitä minulla, vaikka --

_Krogstad._ Hyvä. Minä istuin Olsenin ravintolassa ja näin teidän miehenne kulkevan kadun poikki --

_Nora._ No niin.

_Krogstad._ -- rouvasihmisen seurassa.

_Nora._ Entäs sitten?

_Krogstad._ Saanko luvan kysyä: eikö se rouvasihminen ollut eräs rouva Linde?

_Nora._ Oli.

_Krogstad._ Vasta tullut kaupunkiin.

_Nora._ Niin, tänään.

_Krogstad._ Onhan hän hyvä ystävä teille?

_Nora._ Niin, hän on. Mutta minä en ymmärrä --

_Krogstad._ Olen minäkin tuntenut häntä kerran.

_Nora._ Sen tiedän.

_Krogstad._ Vai niin? Te tunnette sen asian. Sitä kyllä luulinkin. No, niin tahdon kysyä teiltä suoraan: saako rouva Linde jonku paikan Osakepankissa?

_Nora._ Kuinka te uskallatte urkkia sitä _minulta_, herra Krogstad, _te_, joka olette minun mieheni käskyn-alaisia? Vaan koska kysytte, niin voitte saada sen tietää: Niin, rouva Linde saa paikan. Ja minä se olin, joka puhuin hänen puolestaan, herra Krogstad. Nyt sen tiedätte.

_Krogstad._ Olin siis aprikoinnut oikein.

_Nora (astuu edes takaisin pitkin lattiata.)_ Oh, onpa mar kumminkin hiukan vaikutusvoimaa, luulisin. Vaikka nainen olenkin, ei sen vuoksi ole sanottu, että --. Kun olette toisen vallan alainen, herra Krogstad, niin teidän todellakin pitäisi varoa, ettette loukkaa sitä, jolla -- hm --

_Krogstad._ -- on vaikutusvoimaa?

_Nora._ Juuri niin.

_Krogstad (muuttaa ääntä)._ Rouva Helmer, tahdotteko olla niin hyvä ja käyttää vaikutusvoimaanne minun edukseni.

_Nora._ Mitä nyt? Mitä tarkoitatte?

_Krogstad._ Tahdotteko olla niin hyvä ja pitää huolta siitä, että minä pysyn alhaisessa virassani pankissa.

_Nora._ Mitä tämä tietää? Kuka aikoo ottaa virkaanne teiltä?

_Krogstad._ Oh, älkää minun edessäni teeskennelkö niinkuin ette mitään tietäisi. Minä huomaan kyllä, ettei teidän ystävällenne saata olla suotuista joutua semmoiseen tilaan, jossa hän voi töytäistä yhteen minun kanssa; ja minä huomaan nyt myös, ketä minun tulee kiittää siitä, että minua ajetaan pois.

_Nora._ Vaan minä vakuutan teille. --

_Krogstad._ Niin, niin, niin, lyhykäisesti: vielä on aikaa ja minä neuvon teitä käyttämään vaikutusvoimaanne estääksenne sitä.

_Nora._ Mutta, herra Krogstad, minulla _ei ole_ mitään vaikutusvoimaa.

_Krogstad._ Eikö? Minusta on kuin vastikään itse olisitte sanoneet --

_Nora._ Se tietysti ei ollut sillä tavoin ymmärrettävä. Minäkö! Kuinka voitte uskoa, että minulla olisi semmoista vaikutusvoimaa mieheeni?

_Krogstad._ Oh, minä tunnen miehenne ylioppilasajoista asti. Luullakseni ei herra pankkitirehtöri ole lujempi kuin muutkaan aviomiehet.

_Nora._ Jos puhutte halveksivalla tavalla miehestäni, niin osoitan teille ovea.

_Krogstad._ Rouva on rohkea.

_Nora._ Minä en pelkää teitä enää. Kun uuden vuoden päivä on tullut, olen kohta oleva irti koko asiasta.

_Krogstad (maltillisemmin.)_ Kuulkaa nyt minua, rouva. Jos tulee välttämättömäksi, niin minä taistelen niinkuin hengen puolesta pitääkseni pientä paikkaani pankissa.

_Nora._ Siltä todellakin näyttää.

_Krogstad._ Sitä en tee ainoastaan tulon vuoksi; siitäpä minä vähimmin huolin. Vaan siinä on jotakin muuta --. No niin, sanon sen suoraan! Asia on näettenkös tämä. Tietysti tiedätten tekin, yhtä hyvin kuin muut, että minä kerran muutamia vuosia takaperin tein itseni syypääksi ajattelemattomaan tekoon.

_Nora._ Luulenpa kuulleeni jotain semmoista.

_Krogstad._ Asia ei tullut oikeuden eteen, mutta kaikki tiet ikäänkuin suljettiin minulta samalla. Niin ryhdyin minä niihin toimiin, jotka te kyllä tiedätte. Täytyihän minun johonkin ryhtyä; ja minä voin sanoa, etten ole ollut niitä pahimpia. Mutta nyt tahtoisin ulos kaikesta tästä. Poikani varttuvat varttumistaan; heidän tähden tahdon hankkia itselleni niin paljon kansalais-arvoa kuin mahdollista. Tämä paikka pankissa oli ikäänkuin ensimäinen porras minulle. Ja nyt tahtoo miehenne potkaista minua portailta alas, niin että minä tulen seisomaan loassa jälleen.

_Nora._ Mutta, Herran tähden, herra Krogstad, ei minun vallassani ole ollenkaan auttaa teitä.

_Krogstad._ Sen vuoksi, ettei teillä ole tahtoa siihen; mutta minulla on keinoja pakottaakseni teitä siihen.

_Nora._ Ettehän kumminkaan aikone kertoa miehelleni, että olen teille velkaa?

_Krogstad._ Hm; mitäpäs, jos kertoisin hänelle siitä?