Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

NORA.

(ET DUKKEHJEM.)

NÄYTELMÄ KOLMESSA NÄYTÖKSESSÄ

Kirjoittanut Henrik Ibsen.

Suomennos.

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1880.

HENKILÖT.

ASIANAJAJA HELMER. NORA, hänen vaimonsa. TOHTORI RANK. ROUVA LINDE. ASIANAJAJA KROGSTAD. HELMERIN KOLME PIENTÄ LASTA. ANNA-MAIJA, Helmerin lapsenpiika. SISÄPIIKA samassa talossa. KANTAJA.

(Tapaus tapahtuu Helmerin asunnossa.)

Ensimäinen Näytös.

_(Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna. Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen. Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä. Seinillä on vaskipiirroksia. Kirjahylly porsliinikaluineen ja muine pikku taideteoksineen; pieni kirjakaappi kauniisti sidottuine kirjoineen. Mattoja lattialla; tulta uunissa. Talvipäivä.)_

_(Etuhuoneesta kuuluu kellonhelinää; vähän ajan takaa kuullaan, että ovi avataan. *Nora* tulee mielissänsä hyräellen huoneesen, hänellä on päällystakki yllänsä ja hän kantelee koko joukon paketteja, jotka hän panee oikealla puolella olevalle pöydälle. Hän jättää oven etuhuoneesen auki ja siellä näkyy *kantaja*, joka kantaa joulukuusta ja koria, minkä hän antaa sisäpiijalle, joka oli avannut oven heille.)_

_Nora._ Kätke joulukuusi hyvin, Leena. Lapset eivät saa nähdä sitä ennenkuin illalla, kun se on koristettu. _(Kantajalle, ottaessaan rahakukkaroa esille.)_ Kuinka paljon --?

_Kantaja._ Viisikymmentä äyriä.

_Nora._ Tuossa on kruunu. Ei, pidä se kokonansa!

_(Kantaja kiittää ja menee. Nora panee oven kiinni. Nora hymyilee iloisella mielellä riisuessaan päällystakkinsa.)_

_Nora (ottaa paperi-pussillisen konfehtiä taskustaan ja syö pari kappaletta; sitten menee hän varovasti ja kuuntelee miehensä kamarin ovella.)_

On, hän on kotona. _(hyräilee taasen mennessään oikealla puolella olevalle pöydälle.)_

_Helmer (huoneestaan.)_ Leivolintunenko se visertelee siellä?

_Nora (avatessan muutamia paketteja.)_ Se se on.

_Helmer._ Pikku oravako se siellä häärii?

_Nora._ Juuri se!

_Helmer._ Milloinka orava tuli kotia?

_Nora._ Vast'ikään. _(panee konfehtipussin taskuun ja pyyhkii suutansa.)_ Tules tänne, Torvald, niin saat nähdä mitä olen ostanut.

_Helmer._ Äläppäs häiritse. _(vähän ajan perästä; avaa oven ja katsoo ulos kynä kädessä.)_ Ostanut, sanot. Noita kaikkia? Onko nyt käpyseni käynyt ulkona taasen hukkaamassa rahoja?

_Nora._ Niin, Torvald, voimmehan tänä vuonna todellakin vähän menettää rahoja. Onhan tämä ensimäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää.

_Helmer._ Oh, tiedätkö mitä, tuhlata emme voi.

_Nora._ Hiukan, Torvald, hiukan voimme kyllä tuhlata nyt. Eikö niin? Pikkuruisen vain. Saathan sinä nyt ison palkan ja tulet ansaitsemaan paljon, paljon rahaa.

_Helmer._ Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta kuluu ennenkuin palkka saadaan.

_Nora._ Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa.

_Helmer._ Nora! _(menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä korvasta.)_ Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa? Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. --

_Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.)_ Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi.

_Helmer._ Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi -- mitäs sitten?

_Nora._ Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei.

_Helmer._ Entäs ne, joilta minä olin lainannut?

_Nora._ Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat.

_Helmer._ Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora; sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan.

_Nora (menee kakluuniinpäin.)_ Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald.

_Helmer (seuraa häntä.)_ No, no; ei pikku laululintunen nyt saa laskea siipiänsä lerpalleen. Mitä? Seisooko pikku oravani siinä ja nyrpistelee? _(ottaa rahakukkaronsa esille.)_ Nora; mitäs luulet minulla tässä olevan?

_Nora (kääntyy ripsaasti.)_ Rahaa!

_Helmer._ He tuossa. _(antaa hänelle muutamia seteleitä.)_ Kyllähän minä tiedän että talossa tarvitaan paljonkin joulu-aikaan.

_Nora (lukee rahoja.)_ Kymmenen -- kaksikymmentä -- kolmekymmentä -- neljäkymmentä! Kiitos, kiitos, Torvald; näillä minä pääsen pitkälle.

_Helmer._ Niin, sen saat todellakin tehdä.

_Nora._ Niin, niin, sen minä kyllä teen. Mutta tules tänne, niin näytän sinulle kaikki mitä olen ostanut. Ja kuinka halvalla hinnalla! Kas, tässä ovat uudet vaatteet Iivarille -- ja sitten sapeli. Tässä on hevonen ja vaskitorvi Bobille. Ja tässä on nukki ja nukensänky Emmylle; ne ovat kyllä halpaa tekoa; mutta hän lyö ne kumminkin kohta pirstaleiksi. Ja tässä on minulla leninkikangasta ja kaulahuiveja piioille; vanhan Anna-Maijan olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän.

_Helmer._ Ja mitä tuossa paketissa on?

_Nora (huutaa.)_ Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana!

_Helmer._ Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet aikonut ostaa itsellesi?

_Nora._ Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään.

_Helmer._ Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota mieluisimmin haluaisit.

_Nora._ En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald --

_Helmer._ Noh?

_Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.)_ Jos tahdot antaa minulle jotakin, niin voisithan --, sinä voisit --

_Helmer._ No, no; sano suoraan.

_Nora (ripsaasti.)_ Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan niillä jotakin.

_Helmer._ No mutta, Nora --

_Nora._ Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta. Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?

_Helmer._ Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?

_Nora._ Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?

_Helmer (hymyillen.)_ On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan minä taasen maksaa ulos.

_Nora._ Mutta, Torvald --

_Helmer._ Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. _(panee käsivartensa hänen ympärillensä.)_ Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun pitäminen!

_Nora._ O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka todellakin säästän minkä suinkin voin.

_Helmer (hymyilee.)_ Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin *voit*. Vaan sinä et ollenkaan voi.

_Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.)_ Hm, jospa vain tietäisit, Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.

_Helmer._ Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen. Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet. Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä, Noraseni.

_Nora._ Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.

_Helmer._ Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin -- niin -- miksi sitä sanoisinkaan? -- niin luulonalaiselta tänään --

_Nora._ Todellako?

_Helmer._ Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin.

_Nora (katsoo häneen.)_ Noh?

_Helmer (uhkaa sormellansa.)_ Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä kaupungilla tänään?

_Nora._ Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi.

_Helmer._ Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona?

_Nora._ En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald --

_Helmer._ Eikä maistellut hiukan marjahilloa?

_Nora._ En, en ollenkaan.

_Helmer._ Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta?

_Nora._ En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta --

_Helmer._ No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta --

_Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.)_ Eihän minulle voisi juolahtaa mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.

_Helmer._ Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle sanasi sen päälle --. _(kääntyen häneen.)_ Noh, pidä sinä pikku joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.

_Nora._ Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?

_Helmer._ En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.

_Nora._ Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!

_Helmer._ Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman, turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä on suloista ajatella?

_Nora._ Oh, se on eriskummaista!

_Helmer._ Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota koskaan olen viettänyt.

_Nora._ Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.

_Helmer (hymyillen.)_ Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki, Nora.

_Nora._ Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi?

_Helmer._ Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni. Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia. Mutta hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse.

_Nora._ Niin, se on oikein eriskummaista.

_Helmer._ Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun ei tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi --

_Nora (taputtaa käsiänsä.)_ Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä _(tarttuu hänen käsivarteensa.)_ Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että asetamme taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse -- _(etuhuoneen kelloa soitetaan.)_ Oh, siellä soittavat. _(siivoaa vähän huonetta.)_ Siellä varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä.

_Helmer._ Visiiteillä kävijöille minä en ole kotona; muista se.

_Sisäpiika (ovessa.)_ Rouva, tässä on vieras rouvasihminen --

_Nora._ Anna hänen tulla sisään.

_Sisäpiika (Helmerille.)_ Ja samassa tuli tohtori.

_Helmer._ Menikö hän suoraan minun kamariini?

_Sisäpiika._ Niin, hän meni sinne.

_(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä kiinni.)_

_Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.)_ Hyvää päivää, Nora.

_Nora (epävarmaan.)_ Jumal'antakoon --

_Rouva Linde._ Sinä et taida tuntea minua enää.

_Nora._ En; minä en tiedä --; kumminkin, kun minä tunnustelen -- _(huutaen.)_ Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet?

_Rouva Linde._ Niin, minä se olen.

_Nora._ Kristiina! Ja minä kun en alussa tuntenut sinua! Vaan miten minä olisin voinutkaan -- Kuinka sinä olet muuttunut, Kristiina!

_Rouva Linde._ Niin, muuttunut olen kyllä. Yhdeksän -- kymmenen pitkää vuotta --

_Nora._ Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty.

_Rouva Linde._ Minä tulin höyrylaivalla juuri tän'aamuna.

_Nora._ Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista! Niin, huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki päältäsi. Eihän sinulla lie kylmä? _(auttaa häntä.)_ Kas niin; nyt istumme hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä keinutuolissa tahdon minä istua. _(tarttuu hänen käsiinsä.)_ Niin, no nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa --. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, -- ja ehkä hiukan laihemmaksikin.

_Rouva Linde._ Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.

_Nora._ Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei ollenkaan paljon. _(keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.)_ No, mutta minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta, voitko antaa minulle anteeksi?

_Rouva Linde._ Mitäs tarkoitat, Nora?

_Nora (hiljaan.)_ Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi.

_Rouva Linde._ Niin, kolme vuotta takaperin.

_Nora._ Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi, Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille jotakin estettä.

_Rouva Linde._ Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin.

_Nora._ Ei, se oli pahasti minulta, Kristiina. Voi, sinua raukkaa, mitä kaikkea oletkin saanut kokea. -- Ja eihän hän jättänyt sinulle mitään, millä elää?

_Rouva Linde._ Ei.

_Nora._ Eikä yhtään lasta?

_Rouva Linde._ Ei.

_Nora._ Ei mitään siis?

_Rouva Linde._ Eipä suruakaan eikä kaipausta, joka mieltä kalvaisi.

_Nora (katsoo uskomattomana häneen.)_ Mutta, Kristiina, kuinka se voi olla mahdollista?

_Rouva Linde. (hymyilee suruisesti ja silittää hänen hiuksiansa.)_ Niin, semmoista tapahtuu toisinaan, Nora.

_Nora._ Niin peräti yksinäsi. Kuinka se mahtaa olla kauhean raskasta sinulle. Minulla on kolme kaunista lasta. Niin, nyt et saa heitä nähdä, sillä he ovat ulkona piijan kanssa. Vaan kerro minulle nyt kaikki --

_Rouva Linde._ Ei, ei, ei, kerro mieluummin sinä.

_Nora._ Ei, alota sinä. Tänään en tahdo olla itsekäs. Tänään tahdon ajatella vain sinun asioitasi. Vaan yhden asian sanon sinulle kumminkin. Tiedätkös, mikä suuri onni on kohdannut meitä näinä päivinä?

_Rouva Linde._ En. Mikä se on?

_Nora._ Ajatteleppas, mieheni on tullut tirehtöriksi osakepankkiin!

_Rouva Linde._ Miehesikö? No, mikä onni --!

_Nora._ Niin, sanomaton! Elää asianajajana, sehän on niin epävarmaa, varsinkin kun et tahdo tietää muista asioista kuin semmoisista, jotka ovat kunnollisia ja kauniita. Ja sitä Torvald tietysti ei ole koskaan tahtonut; ja siinä olen minä aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Oh, ymmärräthän, että me olemme iloiset! Hän alkaa tointansa pankissa jo uudesta vuodesta, ja silloin saa hän suuren palkan ja paljon prosentteja. Tästälähin saatamme elää peräti toisin kuin ennen -- aivan niin kuin tahdomme. Oi, Kristiina, kuinka minä tunnen itseni keveäksi ja onnelliseksi! Niin, ompa kumminkin hauskaa, kun on oikein paljon rahoja eikä ollenkaan huolia. Eikö niin?

_Rouva Linde._ Niin, ainakin mahtaa olla hauskaa, kun saa mikä on tarpeellisinta.

_Nora._ Ei, ei ainoastaan tarpeellisinta, vaan oikein, oikein paljon rahoja!

_Rouva Linde (hymyilee.)_ Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut järkeväksi? Koulussa ollessasi olit aika tuhlari.

_Nora (hymyy hiljaan.)_ Niin, siksi Torvald sanoo minua vieläkin. _(uhkaa sormellaan.)_ Vaan "Nora, Nora" ei ole niin hupsu kuin luulette. -- Oh, me emme todellakaan ole olleet semmoisissa varoissa, että minä olisin voinut tuhlata. Meidän on täytynyt tehdä työtä kumpaisenkin.

_Rouva Linde._ Sinunkin?

_Nora._ Niin, vähäpätöisiä töitä, käsitöitä, virkkaamista ja korko-ompelusta ja muuta semmoista; _(huolimattomasti)_ ja muita töitä myöskin. Tiedäthän, että Torvald otti eron virkakunnasta kun menimme naimisiin? Siinä ei ollut toivoa päästä korkeampaan virkaan hänen virastossaan, ja täytyihän hänen nyt ansaita enemmän rahaa kuin ennen. Vaan ensi vuonna teki hän yli voimiensa työtä aivan kauheasti. Hänen täytyi hakea kaikenlaisia sivutuloja, senhän voit arvata, ja tehdä työtä yöt, päivät. Mutta sitä hän ei kestänyt ja niin tuli hän kuoleman sairaaksi. Silloin sanoivat lääkärit aivan välttämättömäksi, että hänen piti päästä etelämaille.

_Rouva Linde_, Niin, olittehan koko vuosikauden Italiassa?

_Nora._ Olimme. Ei ollut helppoa päästä liikkeelle, sen voit arvata, Iivar oli juuri syntynyt silloin. Mutta lähteä meidän tietysti täytyi. Oh, se oli eriskummaisen kaunis matka. Ja se pelasti Torvaldin hengen. Mutta se maksoi hirveän paljon rahaa, Kristiina.

_Rouva Linde._ Sen saatan kyllä arvata.

_Nora._ Kaksitoista sataa specie-riksiä se maksoi. Neljätuhatta kahdeksan sataa kruunua. Se on iso summa se.

_Rouva Linde._ Niin, vaan semmoisissa tiloissa on ainakin suuri onni, kun rahoja on olemassa.

_Nora._ Niin, tahdon sanoa sen sinulle, me saimme rahat isältä.

_Rouva Linde._ Vai häneltä. Se oli juuri siihen aikaan kun isäsi kuoli, jos oikein muistan.

_Nora._ Niin, Kristiina, se oli juuri siihen aikaan. Ja ajatteles sitä, minä en voinut lähteä hänen luoksensa hoitamaan häntä. Minä kävin täällä joka päivä odotellen pikku Iivarin syntymistä. Ja lisäksi oli minulla kuolemantaudissa oleva Torvald-raukkani hoidettavana. Armas, kiltti isäni! Minä en enää saanut nähdä häntä, Kristiina. Oi, se on raskainta mitä olen kokenut sittepäivin kun naiduksi tulin.

_Rouva Linde._ Tiedän sinun rakastaneesi häntä paljon. Vaan sitten läksitten Italiaan?

_Nora._ Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme. Niin läksimme kuukautta myöhemmin.

_Rouva Linde._ Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin.

_Nora._ Terveenä kuin tervakanto.

_Rouva Linde._ Mutta -- tohtori?

_Nora._ Kuinka?

_Rouva Linde._ Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin.

_Nora._ Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. _(Kavahtaa ylös ja taputtaa käsiänsä.)_ Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! -- -- Oh, mutta ompa kumminkin pahasti minulta tehty; -- minä vain puhun omista asioistani. _(Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee käsivartensa hänen polvillensa.)_ Oi, älä suutu minuun! -- Sano minulle, onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen sitten otit!

_Rouva Linde._ Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana. Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan.

_Nora._ Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen aikaan?

_Rouva Linde._ Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei jäänyt mitään jäljelle.

_Nora._ Entäs sitten --?

_Rouva Linde._ Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona. Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora. Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan. Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä.

_Nora._ Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta --

_Rouva Linde._ Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole enää ketään, jonka vuoksi eläisin. _(Nousee levotonna.)_ Sen tähden en enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että saisin vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä --

_Nora._ Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät jo niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos voisit lähteä johonkin kylpypaikkaan.

_Rouva Linde (menee ikkunalle.)_ Minulla ei ole isää, joka voisi lahjoittaa minulle matkarahat, Nora.

_Nora (nousee ylös.)_ Oh, älä suutu minuun.

_Rouva Linde (kääntyy häneen.)_ Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän tilanne oli parantunut -- voitko uskoa sitä? -- minä en iloinnut siitä niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani.

_Nora._ Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi.

_Rouva Linde._ Niin, sitä minä ajattelin.

_Nora._ Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni; minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, -- keksin jotakin rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna.

_Rouva Linde._ Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin harrastat minun asiatani, -- kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin vähän tunnet elämän tuskaa ja vaivaa.

_Nora._ Minä --? Minäkös niin vähän tuntisin --?

_Rouva Linde (hymyillen.)_ No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja muut semmoiset. -- Sinä olet lapsi, Nora.

_Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.)_ Sitäpä ei sinun pitäisi sanoa noin suurennellen.

_Rouva Linde._ Vai niin?

_Nora._ Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta ole mihinkään oikein vakavaan --

_Rouva Linde._ No, no --

_Nora._ -- etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa.

_Rouva Linde._ Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki vastuksesi.

_Nora._ Pyh, -- noita vähäpätöisiä! _(hiljaan)._ Minä en ole puhunut sinulle siitä suuresta asiasta.

_Rouva Linde._ Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat.

_Nora._ Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei pitäisi tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs niin raskaasti ja kauvan olet tehnyt työtä äitisi puolesta.

_Rouva Linde._ Minä kyllä en ylenkatso ketään. Vaan se on totta: minä olen sekä ylpeä että iloinen, kun ajattelen, että minulle oli suotu tehdä äitini loppuijän senkin verran huolettomaksi.

_Nora._ Ja olet myös ylpeä, kun ajattelet, mitä olet tehnyt veljiesi eduksi.

_Rouva Linde._ Siihen, näyttää minusta, on minulla syytä.

_Nora._ Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristiina. Minullakin on jotain, josta saatan olla ylpeä ja iloinen.

_Rouva Linde._ Sitä en epäile. Vaan mitä sinä tarkoitat?

_Nora._ Puhu hiljaan. Ajatteles, jos Torvald kuulisi sen! Sitä hänen ei pidä saada millään muotoa --; sitä älköön kukaan saako tietää, Kristiina; ei kukaan paitse sinua.

_Rouva Linde._ Mutta mikä se sitten on?

_Nora._ Istu tähän _(vetää hänet luoksensa sohvalle istumaan.)_ Tiedätkös -- minullakin on jotain, josta olen ylpeä ja iloinen. Minä se olen, joka olen pelastanut Torvaldin kuolemasta.

_Rouva Linde._ Pelastanut --? Millä tavoin pelastanut?

_Nora._ Kerroinhan minä sinulle matkastamme Italiaan. Torvald ei olisi voinut jäädä eloon, jos hän ei olisi päässyt sinne --

_Rouva Linde._ No niin; isäsi antoi teille rahat, jotka siihen tarvittiin --

_Nora (hymyilee.)_ Niin, -- sitä luulevat sekä Torvald että kaikki muut; mutta --

_Rouva Linde._ Mutta --?