Part 12

»Isäni oli väärässä. Hän väitti, että elämä muka olisi seikkailua — komeata teatteria. Hän sanoi, että ihminen on sitä rikkaampi, kuta enemmän hänelle tapahtuu, vaikka kohtalo ei häntä lempeästi heittelisikään. Se on elämää. On samantekevää, mitä sinulle tapahtuu, hyvääkö vai pahaa, kunhan vain elät. Mutta se ei ole totta. Hän oli älykäs, miellyttävä ja tietorikas, ja kuitenkin hän kuoli pelisalissa katsellessaan jotakin toista miestä, jolle hänen surmaluotinsa oli tarkoitettu... Nyt olemme jo mukulakivillä. Herääköhän Dirk — pikku Noinsuureni?... Ei, hän nukkuu. Nukkuu perunasäkkikasalla vain sentähden, että hänen äitinsä luuli elämän todellakin olevan vain seikkailua — teatteria, ja otti nurkumatta vastaan sen antimet. Valhetta! Minä olen ottanut vastaan sen antimet ja käyttänyt ne parhaani mukaan hyväkseni. Se ei ollut viisasta. On otettava vain parasta ja tehtävä siitä parasta ... Tässä oli jo kolmaskymmenesviides katu. Vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsemme Heinätorille... Minäpä en pelkää. Minähän aion vain myydä vihannekseni niin hyvään hintaan kuin vain saan niistä... Hän, hän on astuva toista tietä. Minun ei pitäisi nimittää häntä enää Noinsuureksi. Hän ei pidä siitä, Dirk. Se on kaunis nimi. Dirk DeJong... Hän ei saa joutua tuuliajolle. Hänen on elettävä suunnitelman mukaan. Minä pidän huolta siitä, että hän heti alun pitäen laatii suunnitelman ja seuraa sitä. Hänelle on tarjoutuva kaikki mahdollisuudet. Kaikki mahdollisuudet. Minulle on jo liian myöhäistä, mutta hän kuuluu eri luokkaan... Kahdeskymmenestoinen katu... Kahdestoista... Onpa täällä väkeä!... Tämä on hauskaa. En yritäkään kieltää. Tämä on hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ajaminen Klaas Poolin rinnalla tuona iltana tuhat vuotta sitten. Pelottavaa, mutta hauskaa. Oikeastaan minun ei pitäisi ajatella näin — mutta minä en voi olla tekopyhä ja pikkumainen. Ja minkä minä taidan sille, että minä todellakin nautin tästä. Enköhän vain herätä häntäkin... Dirk! Dirk, me olemme melkein perillä jo. Katso noita ihmisiä ja valoja. Me olemme kohta perillä.»

Poika heräsi, nousi säkkikasaltaan, katsahti ympärilleen, räpytti silmiään, vaipui takaisin ja kyyristyi taas keräksi. »En minä välitä valoista... enkä ihmisistä...»

Hän nukkui taas. Selina ohjasi hevoset taitavasti alakaupungin katuja pitkin. Hän katseli sivuilleen suurin, vilkkain silmin. Muita vankkureita ajoi hänen ohitsensa, ja hänen edessään kulki pitkä jono. Miehet katselivat häntä uteliaasti. He huutelivat toisilleen jotakin ja osoittelivat häntä peukalollaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän päätti kuitenkin ottaa Dirkin viereensä istuimelle päästyään kahden korttelin päähän, Heinätorilta Randolph Streetille.

»Dirk! Tule nyt! Tule tänne äidin luokse.» Nuristen poika kiipesi ylös, haukotteli, maiskautti huuliaan ja hieroi nyrkeillään silmiään.

»Miksi me olemme tulleet tänne?»

»Myymään vihanneksiamme ja ansaitsemaan rahaa.»

»Miksi?»

»Että sinä voisit käydä koulua ja oppia jotakin.»

»Sepä metkaa. Minähän käyn jo koulua.»

»Toisenlaista koulua — suurta koulua.»

Poika oli nyt valveilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. He kääntyivät Heinätorille. Siellä oli hevosia, ajopelejä ja miehiä sikinsokin. Sinne virtasi yhtämittaa vankkureita sekä Chicagon pohjoispuolella olevilta saksalaisilta farmeilta että lounaisilta hollantilaisfarmeilta Selinan saapuessa. Hedelmiä ja vihanneksia — tonneittain — acreittain — lepäsi vaunuissa, jotka täyttivät tämän historiallisen torin. Aseeton armeija muonitti suurta kaupunkia. Tämän hankalan käytävän ja idässä kuljettavan South Water Streetin kautta kulkivat kaikki ne vihannekset, joilla Chicagon miljoonat ravittiin. Tällaisia ajatuksia harhaili Selinan päässä hänen ohjatessaan vankkureitaan tungoksessa. Hän tunsi oman tärkeytensä ja merkityksensä, ja se viehätti häntä. Hän pyrki määrätylle paikalle torilla. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt torilla avioliittonsa alkuaikoina Pervuksen kanssa ja myöhemmin ehkä tusinan kertaa, mutta hän oli näillä matkoilla nähnyt, kuullut ja huomannut sitä enemmän. Hän tiesi erään, hyvän paikan lähellä Des Plainesin kulmaa, ei käytävän vieressä, vaan siinä kaksinkertaisessa vankkuririvissä, joka seisoi keskellä tietä. Siellä pääsivät kauppiaat ja tukkuostajat helposti vaunujen luokse, ja siellä voisi Selina asettaa vihanneksensa edullisesti näytteille. Tämä paikka oli suoraan Chris Spanknoebelin majataloa ja kapakkaa vastapäätä. Chris tunsi hänet. Hän oli tuntenut Pervuksenkin ja Pervuksen isän, ja hän auttaisi varmaankin heitä tarpeen tullen.

Dirk oli nyt ylen virkeä, innostunut ja kiihtynyt. Valot, miehet, hevoset, puheen sorina, naurunrähäkkä ja lasien kilinä ruokapaikoista tien varrella väikkyi oudon hämmentävästi hänen silmissään ja korvissaan. Hän huuteli hevosille ja nousi seisomaan vankkureissa, mutta painautui samalla lähemmäksi äitiään, kun he joutuivat keskelle tätä metakkaa.

Kadunkulmissa, missä valaistus oli kirkkain, oli pöytiä, joiden ääressä miehet möivät suklaata, sikareja, kaulusnappeja, housunkannattimia, kengännauhoja ja kaikenlaisia ihmeellisiä patenttiesineitä. Se oli kuin markkinaa. Etäämpänä kadulla miesten kasvot häämöttivät salaperäisinä huonossa valossa. Siellä näyttivät ilmeettömät, päivänpaahtamat kasvot tummilta ja pelottavilta, silmänvalkuaiset tavallista valkoisemmilta, viikset hyvin mustilta ja hartiat suunnattomilta. Lyhdyn alla pelattiin noppapeliä, ja tuolla naureskeli ja jutteli kaksi tyttöä tirskuen poliisin kanssa.

»Tässä on hyvä paikka, äiti. Tässä juuri! Tuossa vaunussa on samanlainen koira kuin Pom.»

Pom kohosi jaloilleen kuullessaan nimensä, katsahti pojan kasvoihin, värähti, heilutti hermostuneesti häntäänsä ja haukahti. Heinätorin yöllinen elämä oli vanhaa ja tuttua, mutta se kiihotti sitä kuitenkin. Pom oli useasti vartioinut vaunua Pervuksen ollessa poissa. Se seisoi silloin istuimella valmiina murahtamaan jokaiselle, joka uskalsi koskea retiisiinkään Pervuksen poissaollessa.

»Alas, Pom! Hiljaa, Pom!» Selina ei halunnut kiinnittää ihmisten huomiota heidän vankkureihinsa. Oli varhaista vielä. Hän oli suoriutunut loistavasti matkastaan. Pervus oli usein torkahtanut torimatkallaan, ja hevoset olivat seuranneet esimerkkiä, mutta Selina oli tänä iltana hätistänyt niitä koko ajan. He olivat voittaneet ainakin puoli tuntia tavallisesta määrästä. Korttelin puolivälissä Selina koetti tähystellä haluamaansa paikkaa. Vastakkaiselta puolelta lähenivät toiset vihannesvankkurit pyrkien ilmeisesti samaan päämäärään. Ensi kerran tänä iltana Selina veti piiskan esille kotelostaan ja läjäytti terävästi hämmästyneitä elukoita. Nykäisten ne tölmähtivät surkeaan hölkkään. Kymmenen sekuntia liian myöhään saksalainen farmari äkkäsi hänen aikeensa, piiskasi omat väsyneet hevosensa juoksuun ja saapui paikalle juuri, kun Selina täyttäen tien valmistui peräytymään tyhjälle paikalle.

»Hei, pois tieltä, te siellä —» hän karjui, sitten vasta hän huomasi lyhdyn himmeässä valossa, että hänen kilpailijansa olikin nainen. Hän rupesi änkkäämään, tuijotti suu auki Selinaan ja keksi sitten uuden keinon. »Ette te pääse sinne, rouva.»

»Pääsenpähän.» Selina ohjasi näppärästi hevosiaan taaksepäin.

»Pääsemmepä!» kiljaisi Dirkkin taistelunhimoisesti.

Päitä pisti esille kummallakin puolella olevista vaunuista.

»Missä teidän miehenne on?» kysyi voitettu kilpailija ällistyneenä.

»Tässä», vastasi Selina koskettaen kädellään Dirkin päätä.

Mies, joka oli jo nykäissyt hevosensa liikkeelle, ei uskonut häntä. Hän otaksui miehen vetelehtivän jossakin läheisyydessä — luultavasti Chris Spanknoebelin ravintolassa juttelemassa hinnoista jonkun ystävän kanssa laiminlyöden omat tehtävänsä. Koska siis Selinan luonnollinen suojelija oli poissa, uskalsi hän purkaa kiukkunsa sanoiksi kootessaan ohjaksiaan. »Heinätori ei ole mikään akkaväen paikka. Pysykööt he kotona keittiössään, minne, he kuuluvatkin.»

Tämä kehotus, joka oli pujahtanut niin liukkaasti kaikkien ihmisten huulilta viime aikoina, oli pisara, joka pani maljan vuotamaan yli reunan. Selinan hermot laukesivat. Ällistyneen saksalaisen puutarhurin kimppuun kävi raivoisa, kielevä, kuluneeseen, mustaan hattuun puettu nainen vihannesvankkurien korkealta istuimelta.

»Suu kiinni, pölkkypää! Pitäisikö minun pysyä keittiössäni ja kuolla nälkään ja tappaa poikani nälkään? Keittiössä pysyminen ei tuota minulle penniäkään. Minä tulen tänne myymään vihanneksia, jotka minä itse olen viljellytkin, ja aion myydä ne myöskin. Pois tieltä, mies! Hoitakaa omat asianne, muuten minä valitan Mikelle, vahtipoliisille.»

Sitten Selina kiipesi alas pyörän ylitse riisumaan väsyneitä hevosia valjaista. Pökertynyt saksalainen tulkitsi ilmeisesti väärin hänen liikkeensä. Eihän tuo palavasilmäinen, pikku olento voinut häntä syödäkään, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kokosi ohjansa kauhistuneen näköisenä.

»Teufel! Jopa on nainen!» Vankkurit etääntyivät kavioiden kalahdellessa ja pyörien keikkuessa mukulakivillä.

Selina riisui hevoset nopeasti. »Jää sinä tänne Poniin kanssa, Dirk. Äiti palaa heti.» Hän ajoi hevoset katua pitkin talliin, missä kahdellakymmenelläviidellä sentillä hevoset saivat paremman yösijan kuin niiden omistajat. Palatessaan hän tapasi Dirkin syventyneenä keskustelemaan kahden punaisiin puseroihin, maataviistäviin ruudukkaisiin hameisiin ja veikeästi kallistettuihin merimieshattuihin puetun nuoren naisen kanssa.

»Mahdotonta ymmärtää, vai ymmärrätkö sinä, Elsie? Korvani sanovat, Dirt, mutta kuka nyt sellaisen nimen antaisi lapselleen? Mahdotonta.»

»Osh, tule nyt jo. Oma nimesi on mitä vain, ennen kuin ehdit huomatakaan. Kello on jo yli yhdeksän eikä vielä ainoatakaan — —» hän kääntyi ja näki Selinan kalpeat kasvot edessään.

»Siinä on äiti», huudahti Dirk riemuissaan. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa. Kaksi näki säälittävän hatun ja nukkavierut vaatteet ja ymmärsi. Kolmas näki punaiset puserot ja maalatut, veltot huulet ja ymmärsi myöskin.

»Me juttelimme vähän tämän penikan kanssa», sanoi tyttö, joka oli ihmetellyt, Dirkin nimeä. Hänen äänensä sävy oli selittävä. »Me vain kysyimme hänen nimeään ja sen sellaista.»

»Hänen nimensä on Dirk», virkkoi Selina lempeästi. »Se on hollantilainen nimi — tiedättehän. Me olemme High Prairiestä, etelästä. Dirk DeJong. Minä olen rouva DeJong.»

»Niinkö?» sanoi toinen tyttö. »Minä olen Elsie. Chelsean Elsie, minä olen... Tule jo Mabel, äläkä töllötä koko yötä siinä.» Hän oli vaalea ja kimeä-ääninen. Toinen oli vanhempi ja tummatukkainen, ja hän näytti niin uskomattoman reilulta.

Mabel, tuo vanhempi tyttö, katsoi terävästi Selinaan. Naapurivaunusta kuului äänekästä kuorsausta istuimen takaa. Etäämpää jonosta, eräistä vankkureista riippuvan lyhdyn alta, kuului pelikuutioiden kalinaa. »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

»Olen tullut myymään tavaroitani huomisaamuna. Vihanneksia — farmiltani.»

Mabel katsahti ympärilleen. Hänen ajatuksensa toimi varsin hitaasti. »Missä teidän miehenne on?»

»Mieheni kuoli viikko sitten.» Selina laitteli makuupaikkoja yökuntoon. Hän otti istuimen alta kovaksi sullotun heinäsäkin, pudisti sen sisällön tasaisesti vankkurien pohjalle niiden etuosaan, irrotti istuimen ja asetti sen jonkinlaiseksi päänaluseksi. Heinien päälle hän levitti tyhjiä säkkejä ja avasi huivinsa peitteeksi. Mabel seurasi silmillään näitä valmistuksia ja hänen tylsissä silmissään väikkyi harrastus, joka vähitellen vaihtui kauhistukseksi.

»Jestas, aiotteko te todellakin nukkua täällä ulkona?

Lapsen kanssa — ja tuossa!»

»Aion.»

»Totta vieköön — —.» Tyttö ällisteli, kääntyi mennäkseen, mutta palasi takaisin. Hänen muodikkaasta, nipukkaisesta vyöstään riippui metallinen tarvikekokoelma — kukkaro, kynä, peili, kampa — sellaista nimitettiin _chatelaineksi_. Hän avasi kukkaronsa ja otti siitä esille hopeadollarin, jonka hän ojensi töykeästi Selinalle. »Toss' on. Vie pentu siivoon paikkaan yöksi — ja mene itsekkin.»

Selina tuijotti kiiltävään, pyöreään rahaan ja sitten Mabelin kasvoihin. Kyyneleet nousivat äkkiä hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään hymyillen. »Me nukumme mielellämme täällä ulkoisalla. Kiitos kuitenkin — Mabel!»

Tyttö työnsi heti dollarinsa takaisin kukkaroonsa. »Ihmisiä on joka sorttia, sen olen aina sanonut. Luulinpa itse olevani aika kiipelissä, mutta teihin verraten on minulla helkkarin mukavaa. Ainakin saan yösijan, vaikka — niin, hyvää yötä vain. Siellä Elsie minua jo hoilaa. Tulenhan minä! Suu kiinni!» Heidän naurunsa kuului kadulta, kun he laapustivat pois käsikoukussa.

»Tule, Dirk.»

»Nukummeko me tässä!» Poika oli ihastunut.

»Juuri tässä, heinissä, aivan kuin huvimatkalla.»

Poika heittäytyi heinille, käänteli ruumistaan ja nauroi.

»Aivan kuin mustalaiset, eiks niin, äiti?»

»Eikö, Dirk — eikä 'eiks'.» Siinä puhui entinen opettaja.

Selina paneutui hänen viereensä. Poika tuntui pelottavan virkeältä. »Minä pidin enin Mabelista. Etkö sinäkin pitänyt hänestä? Hän oli hurjan kiva, olihan hän?»

»Oli, oli», virkkoi Selina, kietoi kätensä pojan ympärille ja veti hänet lähemmäksi. Ja äkkiä nukahtikin poika syvään uneen. Katu hiljeni vähitellen. Puhe ja nauru vaikenivat. Chris Spanknoebelin valotkin himmenivät. Silloin tällöin kertoi hevosten kavioiden kapse ja pyörien ratina jonkun vastatulleen etsivän paikkaa, mutta ääni kuului sangen etäältä, sillä sekä tämä että itäinen ja läntinen kortteli olivat jo täynnä vankkureita.

Yö oli viileä, vaikkakaan ei kylmä. Pään päällä hohti leveä kaistale taivasta kadun kummallakin puolella seisovan talorivin välissä. Kaksi miestä hoilasi tullessaan. »Suu kiinni!» karjasi ääni joistakin vankkureista. Laulajat vaikenivat. Kello oli vasta kymmenen, arvaili Selina. Hänellä oli mukanaan Pervuksen nikkelikello, mutta hän ei voinut pimeässä nähdä sen taulua eikä uskaltanut sytyttää tulitikkua. Tahdikkaat askeleet kulkivat edestakaisin säännöllisin väliajoin. Siinä valvoi yöpoliisi.

Selina makasi seljällään katsellen taivasta. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä — hän oli jo päässyt kyynelkauden ohitse. Hän ajatteli: »Tässä minä, Selina Peake, nyt makaan vankkurien oljilla kuin narttu, penikka vierelläni. Minustahan piti tulla Louisa Alcottin Jon kaltainen tyttö. Jaloissani on saappaat ja ylläni värjätty puku. Kuinka hirveän kauan kestääkään, ennen kuin aamu valkenee... Minun täytyy koettaa nukahtaa... Minun täytyy...»

Hän nukkuikin ihmeellisen hyvästi. Syyskuun tähdet välkkyivät kirkkaasti heidän yläpuolellaan. Hänen maatessaan tuossa lapsi käsivarrellaan lankesi rauha hänen jännittyneille kasvoilleen ja vapautti hänen väsyneet jäsenensä. Hän muistutti erästä toista äitiä, joka myöskin oli maannut oljilla kerran noin kaksituhatta vuotta takaperin.

XI.

Hirveän mielelläni minä nyt kertoisin, että Selina seuraavana päivänä olisi saavuttanut suuren voiton, myynyt huolellisesti niputetut vihanneksensa mitä edullisimmin ja lopuksi ajanut muhkeasti Halstedin tietä pitkin High Prairietä kohden kelpo rahat kuluneessa nahkakukkarossaan. Mutta totuus oli se, että tämä päivä oli niin onneton, niin musertava, että se olisi masentanut useimmat miehet ja luultavasti joka-ainoan naisen, joka ei olisi ollut niin epätoivoisen jäykkäniskainen ja päättäväinen kuin Selina.

Hän oli herännyt — ei aamunkoitteessa, vaan kello kolmen pimeydessä. Katu oli jo liikkeellä. Selina harjasi hameestaan enimmät heinänruvat ja siivoutui muutenkin parhaansa mukaan. Jättäen Dirkin vielä nukkumaan hän kutsui Pomin esille vankkurien alta ja komensi hänet vartiotoimeen pyörän viereen sekä meni itse kadun poikki Chris Spanknoebelin taloon. Hän tunsi Chrisin ja Chris tunsi hänet. Hän sallisi varmaankin Selinan peseytyä vesitynnyrin luona talon takana ja Selina ostaisi sieltä kuumaa kahvia itselleen ja Dirkille. Sitten he söisivät edellisestä illasta jääneet voileivät.

Chris itse, vaalea, hyväntahtoinen, möhömahainen itävaltalainen, seisoi tarjoilupöydän takana puhdistaen sitä suurella, kostealla rievulla. Toisella kädellään hän hankasi sitä vielä päreenkokoisella, kumipäisellä puunkappaleella. Tämä vehje kokosi viimeisetkin pisarat, jotka riepu oli jättänyt pöydälle. Pari vetoa lakaisi levyn kuivaksi ja kiiltäväksi. Myöhemmin Chris salli Dirkin käytellä tätä kumipäistä kojetta — se oli mitä hauskinta työtä, sillä se tuotti tekijälleen perinpohjaisen tuloksen suoman tyydytyksen.

Spanknoebel ei näyttänyt koskaan nukkuvan ja kuitenkin oli hänen värinsä aina helakka ja hänen siniset silmänsä kirkkaat. Chris tervehti aina valkoesiliinaisena, punaposkisena ja virkeänä viimeistä farmaria, joka tuli illalla taloon tilaamaan olutta taikka kupillista kahvia, ja hankasi innokkaasti tarjoilupöytänsä kiiltävää pintaa pehmeällä rievullaan ja kumipäisellä puhdistajallaan. »Noo, mitä kuuluu?» kysyi Chris. Ensimmäinen farmari aamulla tapasi taas samalla paikalla Chrisin, jolla oli edessään tärkkelystä ja kiiltoa ratiseva esiliina. Ja taas hän hankasi pöytäänsä tervehtien: »Noo, mitä kuuluu?»

Kun Selina astui tuohon pitkään saliin, vaikuttivat Chrisin puhdas, valkoinen esiliina, punaiset posket, vieläpä hänen paitahihainen, hankaava käsivartensakin häneen kummallisen rauhoittavasti. Keittiöstä taustalta kuului paistamisen sihinää, ja sieltä tunkeutui kahvin ja kärisevien perunain ja silavan suloinen tuoksu. Torimyyjät istuivat jo pöytien ääressä syöden nopeasti runsasta aamiaistaan: kinkkuvuoria, paistettuja munia, suuria perunaviipaleita, höyryäviä kahvikuppeja ja sananmukaisesti voilla rapattuja leipämöhkäleitä.

Selina lähestyi Chrisiä, jonka pyöreät kasvot loistivat savun lävitse kuin aurinko sumussa. »Noo, mitä kuuluu?» Sitten hän tunsikin Selinan. »Um Gottes! — Rouva DeJong!» Hän pyyhki suuren kätensä sopivaan pyyhkeeseen ja ojensi sen ystävällisesti leskelle. »Olen kuullut», hän sanoi, »olen kuullut.» Murteellinen ääntäminen vain lisäsi sanojen liikuttavaa sävyä.

»Olen tullut tänne myymään vihanneksiani, herra Spanknoebel. Poika on mukanani. Hän nukkuu vielä vankkureissa. Saanko tuoda hänet tänne siistiytymään ennen aamiaista?»

»Saatte! Saatte toki!» Äkkiä heräsi hirveä epäilys. »Ettehän te toki ole nukkunut vankkureissa, rouva DeJong? Um Gottes! — —»

»Nukuin juuri siellä. Ei hullumpaa. Poika nukkui koko yön, ja minäkin nukuin vähäisen.»

»Miksi te ette tullut tänne! Miksi — —» Hän luki vastauksen Selinan kasvoista. »Te ja poika olisitte saaneet maata täällä ilmaiseksi.»

»Tiesin sen. Siksi en tullutkaan.»

»Älkää puhuko pötyä, rouva DeJong. Huoneita on aina tyhjinä. Te, ja poika tietysti mukaan laskettuna — sanotaan, vaikkapa vain kaksikymmentä senttiä, ja sen saatte maksaa, jahka jaksatte. Mutta ette kai te sentään aio säännöllisesti käydä torilla? Se ei ole naisten hommaa.»

»Kukaan muu ei voi tulla — Jan on pahempi kuin ei-kukaan. Vain syys- ja lokakuun ajan. Sen jälkeen — —»

Selinan ääni katkesi. On vaikeaa olla toivorikas kello kolme aamulla ennen aamiaista.

Selina meni pieneen pesuhuoneeseen salin perällä ja tunsi heti olevansa virkeämpi pestyään perinpohjin kasvonsa ja kätensä ja suittuaan tukkansa. Hän palasi vankkureiden luokse ja löysi niistä kauhistuneen Dirkin, joka luuli äitinsä jo hyljänneen hänet. Viidentoista minuutin kuluttua he istuivat pöydän ääressä, jolle Chris Spanknoebel oli kattanut sopivan aamiaisen. Päivä alkoi hauskasti — pettävän hauskasti.

Heinätorin jälleenmyyjät eivät halunneet ostaa vihanneksiaan Selina DeJongilta. He eivät olleet tottuneet ostamaan naisilta, he olivat tottuneet myymään heille. Katumyyjät ja pienemmät kauppiaat pölähtivät torille kello neljä — kreikkalaiset, italialaiset ja juutalaiset. He hieroivat kauppaa taitavasti, pontevasti ja usein epärehellisestikin. He myivät tavaransa sitten emännille. Heillä oli paljon kujeita. He saattoivat vaihtaa tomaattilaatikon selkäsi takana tai nappasivat kukkakaalin. He muodostivat jonkinlaisen järjestön.

Katsokaapa esimerkiksi Luigia. Luigi myi vihanneksia pohjoisessa. Hän huuteli kauppatavaraansa pitkin Chicagon kujia ja syrjäkatuja lisäten käheällä äänellään kasvavan kaupungin hälinää. Luigin kasvot olivat tummat, hymy nopea ja loistava ja silmä viekas. Heinätori nimitti häntä Loogyksi. Jos hinnat eivät miellyttäneet Luigia, ei hän ollut ymmärtävinään, jolloin koko Heinätori määkyi käsittäen kujeen: »Hei, Loogy, mitäs ny möllötät! Puhu engliskaa!» He tunsivat hänet.

Selina oli irrottanut peitteet vihannestensa päältä. Ne olivat tuoreet, raikkaat ja kirkasväriset, mutta Selina tiesi, että ne oli myytävä heti, nopeasti. Niin pian kuin lehdet rupesivat kuihtumaan, kukkakaalien päät vähänkään käpristymään, ruskettumaan ja pehmenemään, väheni niiden arvo puoleen entisestään, vaikkakin itse päät olisivat olleet valkoiset ja kovat.

Katua pitkin tuli jo ostajia — pieniä, mustasilmäisiä, mustapintaisia miehiä; tanakoita, paitahihaisia, likaisia miehiä; viekkaita, mällisuisia, overalls-pukuisia miehiä. Ilmeettömiä, punakoita hollantilaisia kasvoja, sileitä tummia ulkomaalaisia kasvoja vilahteli kadulla. Kuului huudahduksia, kopinaa, hälinää.

»Hoi! Pois tieltä! Helkkarin hevonen!»

»Mitä maksaa tynnyri?»

»Papuja? Viekää hiiteen kukkakaalinne. Eikö ole papuja!»

»Ne ovat sitkeitä.»

»Pitäkää, pitäkää hiidessä. En minä huoli niistä.»

»Neljännes koko säkistä.»

»Nuo ei ikinä ole viiden naulan päitä. Uskokaa minua, ne eivät paina neljääkään.»

»Kuka sen, sanoo?»

»Antakaa viisi bushelia.»

Ruokaa Chicagon miljoonille vierii vankkureista — vierii hevosten jalkoihinkin — mistä paljasjalkaiset lapset poimivat niitä koreihinsa. Katu-Annie huivi ristiin solmittuna riippuvilla rinnoillaan sieppaa perunan sieltä, kadulle pudonneen sipulin täältä ja hedelmä- ja vihannespalasia katuojasta. Iso-Kate ostaa kuivettuneita ja halpoja porkkanoita, persiljaa, turnipseja, punajuuria, sitoo ne nippuihin nauhanpätkällä ja myy ne siirtomaatavarakauppiaille soppajuurina.

Päivä koitti lämpimänä. Aurinko nousi punaisena. Tuli näillä seuduilla niin ylen tavallinen kostea syyskuinen päivä. Puutarhatuotteiden piti vaihtaa nopeasti omistajaa tällaisena aamuna. Iltapäivällä ne olivat jo arvottomat.

Selina asettui seisomaan vankkuriensa viereen. Hän näki puolisen tusinaa tuttuja high-prairieläisiä kasvoja. Nämä tervehtivät häntä taikka pistäytyivät hänen vankkureittensa luokse arvioiden hänen tavaraansa tottunein silmäyksin. »Kuinka sujuu, rouva DeJong? Teillä on aika kuormallinen. Myykää nopeasti tänä aamuna. Lyönpä veikkaa, että tulee kuuma päivä.» Heidän äänensä olivat ystävälliset, mutta samalla hieman moittivat. Heidän katseensa lausuivat: »Tämä ei sovi naiselle — ei sovi naiselle.»

Katukauppiaat katsahtivat hänen sidottuihin nippuihinsa, katsahtivat häneen ja kulkivat ohitse. He eivät olleet ilkeitä, he olivat vain arkoja ja tottumattomia. He näkivät hänen kalpeat, hienot kasvonsa suurine, tummine silmineen, siistiin, mustaan pukuun verhotun, hennon vartalon, pienet, ruskeat, tuskallisesti ristityt kädet. Hänen vihanneksensa olivat houkuttelevia, mutta ostajat kulkivat ohitse sen vaiston ohjaamina, joka aina karkottaa tavalliset ihmiset kaiken tavattoman luota pois.

Kello yhdeksän rupesi kaupanteko laimenemaan. Kauhistuen Selina totesi, että hänen ansionsa kohosi ainoastaan kahteen dollariin. Jos hän jäisi tänne kahteentoista saakka, voisi hän kenties saada saman verran lisää, mutta ei missään tapauksessa enempää. Epätoivoissaan hän valjasti hevoset, tunkeutui ulos kadun hyörinästä ja suuntasi kulkunsa kauemmaksi itään South Water Streetille. Täällä asuivat välittäjät. Paikka oli kukkuroillaan kuormitettuja vankkureita ja rattaita aivan kuin Heinätorikin, mutta kaupankäynti oli erilaista. Hän muisti, että Pervus oli joskus jättänyt koko kuormansa muutamalle vakinaiselle välittäjälle, joka myi sen hänen laskuunsa. Hän muisti nimenkin — Talcott — vaikkakaan hän ei muistanut täsmällistä osoitetta.