Part 7

Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista viikkoa kiveliöitä hiihtänyt...

Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi jotakin... niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi...

Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa takaisin, jos hänet murhaatkin!

Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä, jonka toinen on tehnyt... Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta...

Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan: kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!

Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut...

Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa perille pääsemässä?

Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.

Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.

Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään... Äkkiä lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.

Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.

* * * * *

Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut. Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.

Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle. Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.

Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä vielä oleskelee.

Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan, venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet: Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen apurina.

Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket Sakarin perässä.

Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.

"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö vielä sitä kuullutkaan?"

"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.

"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin... Nyt se kyllä pysyy ja ikitielle joutuu... Pääsivät nyt ihmiset sitä pelkäämästä... Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja muita kolttosia siihen..."

Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.

"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan..."

"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja senvuoksi ehti aina edellä..."

Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina, joina on täällä Lapin rajoilla ollut.

"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on kiinni saatu.

Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa...

Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat pirtissä.

Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.

"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua. "Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.

"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.

"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön... Siitä tuli Selma semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria takaa ajamaan, -- niinkuin sitten lähditkin, -- ja aivan uskoi, että jos kohtaat, niin... Semmoisia uskoi ja pelkäsi... Ei uskallettu Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka siitäkin kyllä tietoja meille tuli... Oli se niin levotonta aikaa... Ja minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan... Ei rauhoittunut sittenkään... Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet..."

Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, -- hiillos on jo alkanut mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.

"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän vapisten.

"Puhui... Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan niistä irti päästä... Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu..."

Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!...

"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat nyt Utuniemestä kaikota... Niin kummia se uskoi... Pelättiin jo, että kuinka käy, kun vielä on raskaana..."

"Entäs nyt... Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo rohkeammin.

"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän Rantamaulassa... Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen... Lehmiään ja lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa poissa on..."

Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi, muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt... ja Selmaa, joka kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada? Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?

Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat voineet olla onnettomuuteen johtamassa...

Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?

Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen, selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?

Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton. Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan papin puheille ja kertoa kaikki...

Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi sitäkin suurempi...

Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.

Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä läjässä olleetkin.

Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.

XII

Kesä on taaskin tullut.

Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa noutamaan.

Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola kertoneet.

Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.

"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset tuoneet.

Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka pohjoinen, peräntakainen puhaltaa... saisi laskea selkävesiä koko välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.

Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä... Hänen kuvansa ovat iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin...

Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui, että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi, kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi. Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.

Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat, ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta...

"Terve ja vankka poika."

Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin... Sen vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että ehtisi ristiäisiin, -- semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.

Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita kiitää kuin lentävä lintu...

Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.

Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?

Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä, jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti...

Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.

Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen nauhalakin ympäröiminä...

Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä rivi... Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.

Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin mielin, veneen perässä.

Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut Simoa ja kotia.

"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa on miellyttävä hämärä.

Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.

Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.

"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen päältä.

Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja silmää sitten Selmaan.

Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!

Simo tarttuu Selman käteen.

"Selma! Selma... Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!..."

"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma tyynin äänin ja liikkein.

Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.

"Ja vartalo pitkä!... Katsos tänne!"

Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.

Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.

"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"

Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja katselee sinisin silmin eteensä...

Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman silmiin katsoen sanoo:

"Olkoon Aaprami."

Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:

"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"