Part 1

NOIDAN KIROT

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

I

Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.

Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.

Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen. Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon, Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta...

"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.

Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina sieltä näkyi usvaa...

Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi" pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin, että asuinrakennus oli kuin tulessa...

Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna metsänlaidassa kyyröttäen...

He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät. Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin, kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:

"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"

Simo heräsi mietteistään ja vastasi:

"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä... Kun katsot suoraan tuota Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen nenä..."

"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.

"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata... ja kielsi minuakin hakkaamasta..."

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.

Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea, että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään, karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat... Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti...

"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.

"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.

Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää ajokastaan nopeampaan vauhtiin.

Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren, saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan siitä samanlaisena.

He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen, jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut. Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.

Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:

"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta tukkia..."

"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän kautta kulki?" kysyi Selma.

"Siinä se on... se on kruunun metsää..."

Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja, jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille. Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.

Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä, käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan...

"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti..."

"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi Selma.

"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"

"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä ja oli olevinaan muita mahtavampi..."

"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, -- se on sama mies..."

"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.

"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla... siivosti ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään..."

Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin haihduttaakseen äskeisiä muistoja.

Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.

"Näetkö savua?"

"Näen toki... Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."

"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa..."

"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä..."

"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita..."

Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan...

Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään, jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä...

Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:

"Ne näyttivät tulevan talosta päin."

"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa pitävät..."

"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä..."

"Tukkilaisia ne ovat... Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi..."

Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta pystyssä...

Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.

Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.

He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa kohti...

Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi, hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin silmässä riemukkaan ilmeen...

"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle...

"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno koskaan hakata..."

"Niin minunkin mielestäni..."

Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.

"Kohta ollaan perillä!"

Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.

Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään...

Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä...

Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:

"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa... Terve tulemaan, Selma!"

Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä...

Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen kasvot voivat olla niin miellyttävät...

Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.

II

Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.

Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.

Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.

Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan, kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä toiseen tuoda.

Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän työnsi kolmilaidan vesille.

Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.

"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.

"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla... kaikkea on yllin kyllin eikä ikävä haittaa..."

Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit valkoiset hampaansa välkkyivät.

Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia koivunvesoja varavitsoiksi.

Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.

"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin uudestaan laskea, niin tuo maalle... Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras lahnain kutuaika."

"Kyllähän minä... vanha kalanpyytäjä... Kuinka lienevät saaneet kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.

"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat kalamiehet ovatkin... Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi..."

Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene. Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti veneensä suuntaa pitäen.

Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti muutamia kertoja voimansa takaa.

Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin, jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä, kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.

Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen, sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta, Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.

Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille, Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen, sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven lahdet...

Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan...

Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset istuivat. Yksi hoiti perämelaa...

Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen, ohjata venettään etelää kohden.

"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme..."

Simo hellitti soutamisen ja vastasi:

"En ole kalan pyyntiretkellä!"

Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan rokonarpinen, pitkä mies huusi:

"Valehtelet!"

He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat...

Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.

Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä, kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset... Samat olivat vedenväriset silmätkin...

"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia miehiä.

Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja veti nyt täysin ottein.

-- Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, -- ajatteli hän, mutta omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen... Äänikin sillä oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut niskaan ja heittänyt ulos... Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa painanut...

Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan peittyivät...

Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.

Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä väleen katoaisivat myötävirroille... ja sinne jäisi paksu Sakarikin... Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille, kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät... mihin lienevätkin kadonneet... ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan...

Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä palaamassa.

Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.

Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.

Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:

"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"

"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan orasta.

"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin..."

Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa kodissaan viihtymään.

Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman terveiset moneen kertaan mainitsi.

"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja työnsä joka päivä pyrkii tekemään... Rantamailta olen itse kotoisin, virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut, vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin..."

"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista... Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa... nyt tähän maailman aikaan..."

Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä...

"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä", virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:

"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä -- nyt kun Selman sain toveriksi..."

Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.

Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle, ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.

Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.

Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.

"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.

"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi..."

"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin Lapin noidan kiroja?"

Esa hymähti.

"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin", sanoi hän.

"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja hullutusta kaikki..."

Esa rykäisi.

"Niin tuo lienee. -- Tiennetkö sinä -- kertoiko isävainaja -- mitä huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon tekoon?"

"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan... mitä huhuja ne olivat?"

"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään... eivätkö ne liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa..."

Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.

"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.

Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen...

Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.

Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:

"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy nousevan?"

Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.

"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.