Part 4

Häntä varisti, kun hän ajatteli pimeyttä siltakaarien alla. Ja keskellä kaikkia näitä näkyjä ilmestyi opettajan kasvot ihan hänen viereensä kattolampun alle, pörröisinä ja pelokkaina.

"Oletko kipeä, Maugendre?"

Oppilas Maugendre on kovin kipeä.

Lääkäri pudistaa päätänsä, kun isä parka, joka seuraa häntä koulutalon portille saakka, tuskasta vapisevalla äänellä kysyy:

"Ei kai tässä ole hengenvaaraa, vai kuinka?"

Hyvin huomaa, että lääkäri on huolissaan. Eikä hänen harmaat hapsensakaan ole levollisia. Aivan velttona hän sanoo "ei" ikäänkuin peläten joutuvansa huonoon valoon.

Ei enään puhuta viheriästä univormusta ja kaksireunaisesta hatusta. Nyt on vaan kyseessä saada oppilas Maugendre pysymään hengissä.

Lääkäri on vakavasti määrännyt, että jos poika tointuu, niin hänet on palautettava vapauteen. Jos hän tointuu!

Ajatus, menettää lapsensa, jonka äsken on löytänyt, hävittää kaikki korkealle tähtäävät haaveilut ukossa, vaikka hän onkin niin rikas. Kaikki on lopussa, luopuu unelmastaan.

Hän on valmis omin käsin hautaamaan metsäkoulun oppilaan. Hän tulee itse naulitsemaan ruumis-arkun, jos niin tarvitaan. Hän ei ole siitä murheissaan.

Mutta siinä tapauksessa täytyy pojan suostua elämään. Tämän täytyy puhutella häntä, nousta, kääriä käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa:

"Ole huoleti, isä! Olen jo taas terve!"

Puukauppias kumartui Vihtorin sängyn puoleen.

Kaikki on ohi. Vanha puu on haljennut ytimiänsä myöten. Maugendren sydän on heltynyt.

"Tulen laskemaan sinut vapaaksi, poikaseni. Saat palata toisten luo kulkeaksesi joella heidän seurassaan. Minulla on kylliksi kun saan ohimennen nähdä sinut silloin tällöin."

Nyt ei kello enää soikaan välitunnille, aterialle tai koulutunnille.

Koululla on loma, ja kouluhuoneusto on tyhjä. Ei kuulu muuta ääntä, kuin suihkukaivon suhina linnanpihalla, ja varpusten viserrykset leikkikentällä. Vaunujen kulku on hiljaista ja kumeaa, sillä kadulle on olkia siroteltu.

Tällaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oppilas Maugendre jälleen toipuu.

Hän kummastelee, kun huomaa makaavansa lumivalkosessa sängyssä, edessä komeat uutimet, mitkä muodostavat hämärän, rauhallisen, eristetyn olopaikan. Hän olisi kernaasti noussut ylös pielusta vasten, raottanut vähän uutimia katsoakseen missä oli, mutta vaikka tunteekin itsensä miellyttävän levähtäneeksi, ei voimansa kuitenkaan riitä. Hän jää odottamaan.

Hän kuulee kuiskahduksia läheltä.

Kuuluu kuin astuttaisiin varpaisillaan -- kuuluipa tuttu tömisteleminen: ikäänkuin luudanvarsi astuskelisi lattialla.

Kaiken tämän on Vihtori kuullut ennen. Mutta missä?

Ah, Nivernain Kaunottaren kannella!

Niin on, juuri niin se on!

Sairas kokoaa kaikki voimansa ja huutaa heikolla äänellä, minkä luulee kyllin vahvaksi:

"Hoi, miehistö! Hoi!"

Uutimet vedetään syrjään, ja ikäänkuin valomeressä huomaa hän kaikki rakastetut olennot, joita houreissaan oli ikävöinyt.

Kaikki, todellakin kaikki!

Siellähän he ovat, Clara, Maugendre, Louveau, eukko Louveau, Mimile, pikku sisko ja se vanha kaltattu yksijalkainen kurki, laiha kuin keksinsä, nauraen hiljaa leveällä suullaan.

Kaikki kädet ojennettiin, kaikki päät kumartuivat hänen puoleensa, ja hän suuteli kaikkia, hymyili, puristi käsiä ja kysyi:

"Missä olen? Kuinka te olette täällä?"

Mutta lääkärin käskyt ovat ankarat. Ei ole harmaiden hapsien kanssa leikkimistä. Pojan täytyy pistää kätensä peiton alle, olla hiljaa, ei kiihottua.

Ja estääkseen poikaa puhumasta, puhuu Maugendre koko ajan.

"Katso, kymmenen päivää sitten -- samana päivänä kuin sairastuit -- tulin tänne tapaamaan rehtoria ja puhumaan sinusta. Hän sanoi, että edistyt hyvin, teet työtä, kuin orja. Voit kuvitella, kuinka tulin iloiseksi. Pyysin saada tavata sinua. Sinua lähetettiin noutamaan, mutta samassa syöksyi opettajasi rehtorin työhuoneeseen kovin pelästyneenä. Sinua oli kohdannut hermotauti. Riensin sairashuoneeseen; sinä et enään tuntenut minua. Silmäsi hehkuivat kuin kekäleet, ja mikä houre! Ah, poika-raukkani, kovin kipeä olet ollut! En ole ollut täältä poissa minuuttiakaan. Sinä hourailit, puhuit Nivernain Kaunottaresta, Clarasta, uudesta aluksesta -- ja minkä mitäkin. Silloin johtui mieleeni Claran kirje; se oli sinulla kädessäsi, ja se annettiin minulle. Ja sen olin unhottanut, ymmärrätkö. Otin kirjeen taskustani, luin sen, aloin lyödä otsaani ja sanoin itsekseni: 'Maugendre, et saa oman tuskasi tähden unhottaa toisten huolia.' Kirjotin kaikille näille ystävillemme, että tulisivat tänne. Ei vastausta. Eräänä päivänä, kun olit hiukan parempi, lähdin heidän luokseen, toin heidät tänne kotiini, missä nyt asumme ja missä me tulemme asumaan siksi kun saamme asiat järjestetyiksi. Vai kuinka Louveau?"

Kaikkien silmät ovat vettyneet, ja -- sanokoot harmaat hapset mitä tahansa, -- mutta Vihtorin molemmat kädet tulevat peiton alta esille, ja Maugendre saa suutelon millaista ei hän koskaan ennen ollut saanut, oikein hellän, kiitollisen pojan suutelon.

Kun nyt on mahdotonta viedä Vihtoria kotiin, järjestetään kaikki parhaan ymmärryksen mukaan.

Clara jääpi sairaan luo sulostuttamaan lääkkeitä ja pakinoimaan.

Eukko Louveau lähtee kotiin taloutta hoitamaan; Francois tulee valvomaan rakennustyötä, minkä puukauppias oli alottanut Grand-Ruen luona.

Maugendre puolestaan lähtee Clemencyyn. Hän käy siellä tapaamassa eräitä tuttavia, jotka tekevät suuria puukauppoja. He tulevat varmaan riemulla ottamaan palvelukseensa niin kelpo laivurin kuin Louveaun.

Ei, ei mitään vastaväitteitä! ei mitään vastustusta! Tämä on hyvä kauppa, kuten kaikki muutkin, varsin yksinkertainen asia.

Vihtori puolestaan ei ole se, joka tekee vastaväitteitä.

Hän saa jo olla ylhäällä ja suuri nojatuolinsa vieritetään akkunan luo.

Hän on aivan yksin Claran kanssa suuressa sairashuoneessa.

Ja Vihtori on ylen onnellinen. Hän siunaa tautiansa. Hän siunaa Nivernain Kaunottaren huutokauppaa. Hän siunaa kaikkia tauteja ja huutokauppoja koko maailmassa.

"Muistatko, Clara, kuinka sinä sukankudin kädessä tulit viereeni istumaan, kun minä pidin perää?"

Clara muistaa tämän niin hyvin, että luo silmänsä alas punastuen, -- ja molemmat joutuvat hämilleen.

Sillä hän ei ole enään se pieni poikanaskali punaisessa lakissa, minkä jalat eivät ylettyneet kanteen, kun hän oli kiivennyt ruoritangolle ja istui siinä hajareisin. Ja kun tyttö tulee aamusin, irroittaa huivinsa heittäen sen sängylle, on hän aivan nuoren immen näköinen, niin täyteläiset ovat hänen käsivartensa ja niin hoikka on hän vyötäisiltään.

"Clara, tule varhain ja viivy niin kauvan kuin suinkin on mahdollista!"

On niin hauskaa istua valkoisten varjostimien takana, kahden kesken akkunan vieressä, einettä haukkaamassa. He muistuttivat toisilleen varhaisinta lapsuuttansa, leipälientä, jota söivät sängynreunalla samalla lusikalla. Ah niitä lapsuuden muistoja! Ne lehahtavat kuin häkkilinnut siellä sairas-huoneessa, ja pesivät arvatenkin varjostimien poimuissa, sillä joka aamu ilmestyy uusia poikasia, äsken puhkaistuja ja lentoon valmiita.

Jos joku olisi kuunnellut niiden puhuvan menneistä ajoista, olisi luullut kuulevansa kahdeksankymmen-vuotiasta pariskuntaa, joka on tottunut aina vaan katsomaan entisyyteen.

Mutta eikö löydy myös sellaista tulevaisuutta, joka voi olla yhtä mieluinen?

Kyllä löytyy tulevaisuus, ja sitä kyllä usein ajatellaan, vaikka siitä ei koskaan puhuta.

Mutta eihän ole välttämätöntä puhuessa käyttää sanoja. Löytyy erityinen tapa antaa toiselle kättä ja punastua -- ja se on paljon kaunopuheisempaa kuin sanat.

Vihtori ja Clara käyttävät tätä kieltä pitkin päivää. Sentähden kai he niin usein istuvat mitään puhumatta.

Siksi kai myös päivät kuluvat niin nopeaan, että kenenkään huomaamatta kuukausi on vierinyt loppuun.

Sen takia tuli lääkärikin pörröttäneeksi hapsensa, ja ajaneeksi potilaan pois sairashuoneesta.

Samaan aikaan palaa Maugendre matkaltaan. Hän tapaa koko perheen kokoontuneena. Louveau parka kysyy levottomasti:

"No, huolivatko minusta siellä?"

Maugendre ei voi pidättää nauruansa.

"Jos he huolivat sinusta, kunnon mies? Tarvitsevat laivuria uuteen alukseensa, ja he kiittivät minua tarjoamastani lahjasta."

"Ketkä he?"

Louveau on niin ihastuksissaan, ettei hän enään kysy mitään. Ja he lähtivät kaikki Clemencyyn tietämättä sen enempää.

Mikä ilo, kun he saapuvat kanavalle!

Tuolla laiturilla näkevät upean, ihka uuden aluksen, jonka vernissattu masto kohoaa keskellä vihreyttä, ja jonka kaikki viirit ja liput ovat nostetut.

Viimeinen puhdistus on tekeillä, ja perä, jossa on nimen paikka, on vielä harmaan vaatteen peittämänä.

Kaikki huutavat.

"Ah, mikä kaunis alus!"

Louveau ei tahdo uskoa silmiään. Hän on niin liikutuksen valtaamana, että silmäluomet väräjävät, hän töllistää alusta niin, että suu on mennä sijoiltaan, ja korvarenkaat heiluvat kuin kellon kielet.

"Tämä on _liiaksi_ ihanaa! En tohdi koskaan ruveta sellaisen aluksen ohjaajaksi. Se ei ole rakennettu puutavaran kuljetusta varten. Tämä on säilytettävä lasikuvun alla."

Maugendren täytyi puoleksi väkisin työntää mies kannelle, josta Miehistö viittaa hänelle.

Mutta mikä ihme! Onko Miehistökin uudistettu?

Jaa, kyllä hän on uudistettu, paikattu, tilkitty. Hänellä on aivan uusi keksi, uusi puujalka. Tämä on veneenrakentajan kohteliaisuutta, miehen, joka on ollut mukana maailmassa, ja hyvin suorittanut tehtävänsä.

Katso vaan.

Kansi on tehty vahatuista lankuista ja reunustettu korkealla laiteella. Lastisuoja on niin väljä, että siihen sopii kahdenkertainen lasti. Ja kajuutta! Ah -- kajuutta!

"Kolme hyttiä!"

"Keittiö!"

"Peilejä!"

Louveau vetää Maugendren mukaansa kannelle. Hän on liikutettu, hän tutisee mielenliikutuksesta, kuten korvarenkaansakin.

Hän änkyttää:

"Rakas Maugendre!"

"Mikä on?"

"Olet vaan unhottanut yhden asian!"

"Minkä?"

"Et ole sanonut kenen laskuun alus tulee kulkemaan."

"Jaha, tahdot sen tietää?"

"Tietysti, hiiden nimessä!"

"Tiedä siis -- omaan laskuusi!"

"Mitä? Mutta -- -- alus olisi siis -- --"

"Sinun!"

Mikä yllätys -- hyvät ystävät! Mikä sysäys vasten rintaa!

Hyvä oli, että veneenrakentajan -- joka on ollut monessa kovassa mukana -- mieleen oli juolahtanut asettaa rahi kannelle. Louveau lankee siihen kuin nuijalla lyötynä.

"Ei käy päinsä -- -- en voi ottaa vastaan -- --"

Mutta Maugendrellä on vastaus kaikkiin.

"Mitä? Miksi et? Unhotat vanhan velkani, menosi Vihtorin takia. Ole huoleti, Francois, minä olen sinulle suuremmassa velassa."

Ja ystävykset syleilivät toisiansa kuin veljekset.

Oli kylliksi: kaikkien silmät vettyivät.

Maugendre oli tehnyt parastaan, että yllätys olisi tullut mahdollisimman täydelliseksi, sillä juuri kun he kannella syleilevät toisiaan, marssi metsästä esille kirkkoherra väkijoukon mukana liehuvin lipuin, soittokunta etunenässä.

Mitä tämä merkitsee? Aluksen vihkiäiset tietysti!

Koko Clemency ottaa kulkueeseen osaa ollakseen juhlassa mukana. Lippu liehuu tuulessa, musiikki soittaa -- tam tarara -- kaikkien naamat loistavat ilosta. Kaiken tämän yli ihana auringonpaiste, jonka säteissä hopearisti ja messinkitorvet välkkyvät. Mikä kaunis juhla!

Jo oli poistettu aluksen perään asetettu verho; sen nimi oli maalattu hienoilla kultakirjaimilla sinipohjalle: _Uusi Nivernain Kaunotar_.

Eläköön Uusi Nivernain Kaunotar! Tulkoon se yhtä pitkäikäiseksi kuin vanhakin, ja tulkoon sille hauskemmat vanhuuden päivät!

Kirkkoherra astui aluksen luo. Hänen takanaan olivat kirkkolaulajat ja soittajat asettuneet riviin. Lippu on taustana.

"_Benedicat Deus_" -- --

Vihtori ja Clara ovat kummina.

Kirkkoherra on viitannut heidät luoksensa laiturille. He pitävät toisiaan kädestä, ja vapisevat ujoudesta. He kangertavat sanoja, jotka kuoripoika kuiskahtaa heille, kirkkoherran pirskahtaessa heidän päälleen pyhää vettä.

"_Benedicat Deus_" -- --

Eikö ole juuri kuin nuori morsiuspari alttarin edessä? Kaikille ihmisille tämä johtuu mieleen.

Nähtävästi tuntuu asianomaisista samalta, sillä he eivät uskalla katsoa toisiansa silmiin, ja käyvät vain sitä ujommiksi, mitä kauvemmin toimitus jatkuu.

Se on jo lopussa.

Kansa poistuu ja Uusi Nivernain Kaunotar on vihitty.

Mutta soittajien tulee saada vähän virvokkeita.

Ja sillaikaa kun Louveau täyttää laseja soittajille, iskee Maugendre silmää eukko Louveaulle, tarttuu molempien nuorien käsiin, ja kääntyen kirkkoherra puoleen sanoo:

"Nyt on kaste toimitettu, herra kirkkoherra; koska tulevat häät?"

Vihtori ja Clara käyvät tulipunaisiksi.

Mimile ja pikku sisko taputtavat käsiään.

Ja tämän yleisen iloisuuden vallitessa kumartuu riemastunut Louveau tyttärensä olan yli, hän nauraa, tämä kunnon merimies, että suupielet tavottelevat korviaan, sillä hän nauttii edeltäpäin pilastaan, ja sanoo veitikkamaisesti:

"Kuule, Clara, nyt on oikea aika -- ajatteleppas, jos nyt palauttaisimme hänet poliisikomisariukselle?"