Part 3

Nivernain Kaunotar syöksyi kovaa vauhtia ja suurella jyminällä sillan alle, mutta nopeudesta huolimatta näki Austerlix-sillalle kokoontunut väkijoukko, kuinka puujalkainen mies keksillä iski harhaan ja romahti kumoon, ja kuuli pojan ruorissa huutavan:

"Hara! Hara!"

Nivernain Kaunotar oli sillan alla. Siltaholvin hämärässä erotti Vihtori selvästi pilari-jalustaan kiinnitetyt mahtavat rautarenkaat, holvin janat ylhäällä, ja taustana palasen taivasta, jolle seuraavat sillat muodostivat kehykset.

Sittemmin näköpiiri ikäänkuin laajeni, muodostui häikäiseväksi valomereksi, samaan tapaan kuin tullessa kellarista päivänvaloon, raikuva hurraa-huuto kuului ylhäältäpäin, ja katedraali tuli näkyviin, kuin olisi nähnyt joella ankkuroidun rekatin.

Äkkiä laiva pysähtyi. Siltavartijan oli onnistunut heittää hara niin että se sattui laivan raiteeseen.

Vihtori kiiruhti keulaan, ja kiinnitti köyden lujasti haranuoraan.

Nivernain Kaunottaren nähtiin kääntyvän, nytkivän köyttä, mutta alistuen tottelemaan uutta voimaa, mikä sitä ohjasi, verkkaan laskevan de la Tournelle rantalaituriin, mukanaan miehistönä pikkulapsia ja viidentoistavuotias laivuri.

Ah, mikä ilo, kun ei ketään kaivattu illalla höyryävän lihakulhon ääressä, nyttemmin kunnolleen ankkuroidun ja kiinnitetyn laivan kajuutassa.

Pikku urho kunniasijalle -- laivurin paikalle.

Tosin aamupäivän mielenliikutukset melkoisesti vähensivät ruokahalua, mutta jokainen tunsi kaiken kauhun jälkeen itsensä kuin huolista vapaaksi. Painajainen oli hävinnyt. Voi vapaasti hengittää. Yli pöydän iskivät he silmää toisilleen sanoen:

"Ajatteleppas, jos olisimme palauttaneet hänet komisariukselle?"

Ja Louveau nauroi, että suupielet tavottelivat korvia ja loi lapsijoukkoon lempeän katseen.

Näytti kuin olisi sattunut onnellinen tapahtuma, ikäänkuin Nivernain Kaunottarella ei olisi ollut ainoatakaan reikää pohjassaan, taikka kuin olisivat sen omistajat voittaneet suurimman voiton arpajaisissa.

Laivuri mätki nyrkillään Vihtoria selkään, -- se oli hänen tapansa osoittaa lempeyttään.

"Mikä reipas poika tuo Vihtori! Kuinka hän tarttui ruoriin! Näitkö! Miehistö? Minä, vaikka olenkin laivuri -- ha, ha, -- en olisi voinut tehdä sitä paremmin."

Kunnon laivuri kulki kahden viikon ajan pitkin rantalaitureita julkilausumassa ihastuksensa tuosta oivallisesta tempusta ruorissa.

"Ymmärrätte, alus ajeli! Silloin hän tuli! Pamahti!" Hän teki liikkeen kädellään osoittaakseen tuon tempun.

Sillä aikaa Seine laskeutui ja lähtöaika läheni.

Eräänä aamuna, kun Vihtori ja Louveau pumppasivat kannella, tuli kirjeenkantaja tuomaan kirjeen, joka oli suljettu sinisellä leimalla.

Hieman hermostuneena, aukaisi laivuri kirjeen, mutta kun hänen lukutaitonsa ei ollut paljon parempi, kuin laskutaitonsakaan sanoi hän Vihtorille:

"Lue tuo minulle!"

Ja Vititori luki;

Poliisi-virasto kahdennessatoista kihlakunnassa.

"Herra Francois Louveauta, laivuria, kehoitetaan ensitilassa saapumaan polisi-komisariuksen virastoon."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki!"

Louveau oli poissa koko päivän. Kun hän illalla tuli kotiin, oli hänen hyvä tuulensa kuin poispyyhkitty. Hän oli alakuloinen, ärtyisä ja vaitelias.

Eukko Louveau ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kun lapset olivat pujahtaneet kannelle leikkimään, kysyi hän:

"Mitä on tapahtunut?"

"Olen huolissani!"

"Lastin takia?"

"Ei, Vihtorin!"

Ja hän kertoi käynnistään komisariuksen luona.

"Tuo nainen, joka heitti hänet, muistatko? Ei hän ollutkaan Vihtorin äiti."

"Mitäs sanot?"

"Hän oli hänet varastanut."

"Mistäs sen tiedät?"

"Hän on itse sen tunnustanut komisariukselle ennen kuolemaansa."

"Mutta kai he ovat sinulle maininneet hänen vanhenpainsa nimet?"

Louveau säpsähti.

"Minkä takia olisivat sitä sanoneet?"

"Kah, -- kun pyysivät sinua tulemaan, niin!"

Louveauta pisti vihaksi.

"Jos sen tietäisin, niin kyllä sen sanoisinkin!"

Hän oli kiukusta tulipunainen, ja lähti ylös läimäyttäen oven jälkeensä kiinni.

Vaimo seisoi siinä nolona.

"Kuinka lienee hänen laitansa?"

Ja miten oli Francoisin laita? Siitä päivästä muuttui hänen käytöstapansa, puheensa, mielensä, kaikki. Hän söi vähänlaisesti, nukkui huonosti, ja puhui yöllä unissaan.

Vastasipa eukollensakin äreästi!

Hän torui Miehistöä, tiuskoi kaikille, eniten Vihtorille.

Kun eukko Louveau hämmästyneenä kysyi, mikä häntä vaivasi, niin hän vastasi jyrkästi:

"Ei mikään! Olenko sen näköinen, kuin minulta mitään puuttuisi? Olette kaikki yhtyneet liittoon minua vastaan!"

Eukko parka huomasi, ettei mikään auttanut.

"Totta tosiaan, hän on tulemaisillaan mielipuoleksi."

Jo luuli hän miehensä hulluksi, kun tämä eräänä iltana piti suurta elämää Maugendren takia.

Matka sujui loppuun, ja pian saapuivat he Clemencyyn. Clara ja Vihtori pakinoivat koulusta, ja kun poika sanoi, että tulee hauska taas tavata Maugendreä, puhkesi Louveau tuimasti:

"Antakaa minun olla rauhassa Maugendreltä! En tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä."

Eukko keskeytti:

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Hän on -- -- -- hän on -- -- -- mitä sinun siihen tulee? Mahtanen olla isäntä talossani?"

Sen pahempi hän oli siksi isäntä talossaan, ettei, niinkuin tavallisesti, laskenut maihin Corbignyn luona, vaan jatkoi pari penikulmaa ylemmäksi, keskelle metsää.

Hän selitti että Maugendre ei muuta tahtonut kuin petkuttaa häntä kaupoissa, ja että hän kyllä hyötyy paremmin, kun ostaa toisilta.

Kylä oli liian etäällä, jotta ei voinut ajatellakaan mitään koulunkäyntiä.

Clara ja Vihtori samoilivat päiväkaudet metsää kokoillen polttopuita. Kun taakastaan väsyivät, istuivat he pellonpientareelle taikka maahan kukkien keskelle. Vihtori otti taskustaan kirjan ja antoi Claran lukea siitä. Heitä miellytti nähdä auringon pilkistävän oksien lomitse ja värähtäen kisaavan kirjan lehdillä ja heidän hiuksillaan. Yltympäri surisivat tuhannet pienet hyönteiset, etäämpänä metsien syvä tyyneys.

He olivat myöhästyneet, siksi tuli heidän pitää kiirettä kotimatkalla, joka kulki pitkää puiden varjostamaa tietä.

Metsän hakatusta aukosta näkyi kaukaa Nivernain Kaunottaren masto ja tuli, joka kimelti halki joesta nousevan kevyen usvan.

Siinä vaimo Louveau joen törmällä risu-tulen ääressä valmisti ruokaa. Mimile, pörröttyneenä kuin pölyviuhka ja paita näkyvissä housujen reijistä, istui vieressä, pitäen pataa silmällä hellin katsein. Pikku sisar kierieli maassa. Louveau ja Miehistö polttivat piippujaan.

Eräänä iltana ruoan aikana näkivät he miehen, joka metsästä päin läheni heitä.

"Hei, katsokaas Maugendreä!"

Se oli puukauppias. Hän oli paljon vanhentunut ja harmaantunut. Tullessaan nojautui hän kurikkaan, ja tuntui puhuessaan hengästyneeltä.

Hän meni suoraan Louveaun luo ojentaen hänelle kätensä.

"Oletkos minut jättänyt, Francois?"

Laivuri sopersi ujon vastauksen.

"No, en ole sinulle siitä vihoissani."

Hän näytti niin väsyneeltä, että eukko Louveaun tuli häntä sääli. Huolimatta miehensä nurjamielisyydestä työnsi hän vieraalle tuolin.

"Ette kai toki ole sairas, herra Maugendre?"

"Olen pahasti kylmettynyt."

Hän puhui hitaasti, miltei kuiskaten. Suru oli tehnyt hänet hiljaiseksi. Hän kertoi muuttavansa pois paikkakunnalta ja lähtevänsä kauvaksi Niévren toiseen päähän.

"Kaikki on nurinpäin! Lopetan kauppani. Olen nyt rikas, minulla on rahaa, paljon rahaa. Mutta mitä tästä kaikesta? En kumminkaan voi ostaa takaisin sitä onnea, minkä olen kadottanut."

Louveau kuunteli häntä rypistäen silmäkulmiansa.

Maugendre jatkoi:

"Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän kärsin yksinäisyydestä. Ennen voin unohtaa kaikki työssä ollessani, mutta nyt minulta puuttuu työhalukin; minua ei miellytä enään mikään. Sentähden muutan, ehkä se virkistää mieleni."

Ja ikäänkuin sattumalta kääntyi hänen katseensa lapsiin.

Samassa näkyivät Clara ja Vihtori tiellä, kantaen risu-kuormaansa. Kun he huomasivat Maugendren, laskivat he kantamuksensa maahan, ja riensivät hänen luokseen. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan, kuten tavallisesti, ja sanoi Louveaulle, joka yhä pysyi synkkämielisenä:

"Olet onnellinen, kun sinulla on neljä lasta. Minulla ei ole yhtään."

Ja hän huokaili.

"Mutta minun ei sovi ketään syyttää. Itse olen syypää."

Hän nousi. Toiset tekivät samoin.

"Hyvästi, Vihtori. Tee ahkeraan työtä ja pidä vanhemmistasi, se on velvollisuutesi."

Hän oli laskenut kätensä pojan olalle ja katseli kauvan häntä silmiin.

"Tulin ajatelleeksi, että jos minulla olisi poika, hän olisi tämän näköinen."

Louveau seisoi hänen edessään julmistuneena ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Mene jo tiehesi!"

Mutta juuri kun puukauppias oli lähtemäisillään, heltyi Francois hieman ja huusi hänen jälkeensä:

"Maugendre, saanko tarjota illallista?"

Hän lausui tämän ärtyisästi, kuin vasten tahtoansa, eikä odottanutkaan myöntävää vastausta.

Vanhus pudisti päätään.

"Ei kiitoksia! Minun ei ole nälkä -- ja katso, koskee kipeästi nähdessä toisten onnea, kun itse on niin masentunut."

Ja hän lähti nojautuen sauvaansa.

Louveau ei sinä iltana virkannut mitään. Koko yön hän käveli edestakaisin kannella ja aamulla hän lähti pois sanomatta kenellekään mitään.

Hän lähti pappilaan.

Kirkkoherran asunto oli kirkon lähellä. Se oli suuri nelikulmainen talo, edessä pihamaa, takana ryytimaa. Kanat kävivät portaiden ympäristössä noukkimassa. Lehmä lieassa ammui ruohikossa.

Tehtyään tämän päätöksen oli Louveaun helpompi olla. Kun hän aukasi portin, sanoi hän itsekseen, että hän palatessaan tulee olemaan vapaa surustaan.

Hän tapasi kirkkoherran istuvan ruokasalissaan vilvoittelemassa. Pappi oli lopettanut ateriansa, ja sen päälle nukahtanut pää painuneena messu-kirjalle.

Hän heräsi, kun Louveau astui sisään, pani merkin kirjaan, sulki sen ja pyysi laivurin istumaan.

Tämä käänteli lakkiansa sinne tänne käsiensä välissä.

"No, Francois, mitä tahdotte minulta?"

Hän tahtoi neuvoa ja pyysi saada kertoa koko historian.

"Niinkuin tiedätte, herra kirkkoherra, en kuulu tämän maailman viisaitten joukkoon. Olen suuri tyhmeliini -- ha, ha, -- niin sanoo vaimoni."

Tämä esipuhe rohkaisi häntä koko lailla ja hän kertoi historiansa kovin hengästyneenä, puna kasvoillansa, itsepintaisesti tarkastellen lakkinsa lippua.

"Muistatte, herra kirkkoherra, että Maugendre sanoi teille, että hän on leski? Viisitoista vuotta sitten lähti hänen vaimonsa Pariisiin hakemaan imettäjä-paikkaa. Hän oli näyttänyt lapsensa lääkärille, niinkuin on tapana, viimeisen kerran sen imettänyt ja sitten antanut sen _menense'lle_."

Pappi keskeytti:

"Mikä on _menense_, Francois?"

"Hän on nainen, herra kirkkoherra, joka palauttaa imettäjien lapset takaisin maalle. He kantavat niitä vasussa kuin kissan poikia."

"Kummallinen ammatti!"

"Löytyy kunnollista väkeä, jotka ovat ruvenneet tähän ammattiin, herra kirkkoherra. Mutta rouva Maugendre sattui tapaamaan sellaisen, jota ei kukaan tuntenut, velhon, joka varasteli lapsia ja vuokrasi niitä toisille heittiöille, mitkä laahasivat onnettomia pitkin katuja, herättääkseen niiden avulla yleisön sääliä."

"Mitä kerrotte, Francois?"

"Täyden totuuden, herra kirkkoherra. Tuo ilkeä akka oli vienyt monta lasta, muun muassa Maugendren. Tämän hän piti siksi, että se täytti neljä vuotta. Oli aikomuksensa opettaa sitä kerjuuseen, mutta se oli kunnollisen miehen lapsi, ja kieltäytyi kurottamasta kättänsä. Silloin heitti hän sen kadulle -- kävi sille kuinka tahansa. Mutta puoli vuotta takaperin, kun hän oli kuolemaisillaan sairashuoneessa sai hän omantunnon vaivoja. Tiedän minä, herra kirkkoherra, miltä se tuntuu; koskee ja koskee kovasti."

Siinä hän, mies raukka, päivitteli ikäänkuin olisi tahtonut valalla todistaa puheensa totuuden.

"Silloin pyysi hän saada puhutella poliisi-komisariusta. Hän sanoi lapsen nimen. Komisarius on sanonut sen minulle. Se on Vihtori."

Kirkkoherra pudotti messu-kirjansa.

"Onko Vihtori Maugendren poika?"

Pappi oli mitä suurimman hämmästyksen valtaamana. Hän änkytti muutaman sanan, josta selvästi vaan kuuli: "Lapsi raukka -- Luojan sormi" --

Hän nousi, harhaili sinne tänne huoneessa, kävi akkunan luo, täytti itselleen lasillisen vettä, ja pysähtyi vihdoin Louveaun eteen kädet vyön alla.

Hän yritti keksiä sopivan raamatunlauseen, mutta kun ei löytänyt, niin sanoi hän ainoastaan:

"Mutta tuleehan teidän luovuttaa hänet takaisin isällensä."

Louveau säpsähti.

"Tämähän juuri on huoleni, herra kirkkoherra. Tämän olen tiennyt jo puoli vuotta, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa sitä kenellekään, ei edes eukolleni. Olemme nähneet niin paljon vaivaa kasvattaaksemme tätä poikaa, olemme yhdessä niin paljon kärsineet, että en voi sanoa, kuinka meidän käy, jos tulee pakko erota hänestä."

Tämä kaikki oli totta, sillä jos Maugendre oli säälittävä, niin täytyihän Francoisiakin surkutella.

Pappi oikein hikoili näitten tunteiden ristiriidasta, ja rukoili hiljaa taivaasta apua. Ja unhottaen että Louveau oli tullut häneltä pyytämään neuvoa, änkytti hän puoleksi tukehtuneella äänellä:

"Kuulkaa, Francois, ajatelkaa asemaani, mihin te neuvotte minua?"

Laivuri painoi päänsä alaspäin.

"Ymmärrän että minun tulee palauttaa Vihtori, herra kirkkoherra. Tunsin sen selvästi pari päivää sitten, kun Maugendre äkkiarvaamatta kävi meitä tervehtimässä. Oli sydäntä vihlovaa nähdä häntä niin vanhana, niin masentuneena, niin käyränä. Minua hävetti kuin olisi minulla ollut taskussani häneltä varastettu raha. En voinut enään yksin kantaa salaisuuttani, ja sen takia tulin tänne kertomaan teille asian."

"Siinä teitte oikein, Louveau", sanoi kirkkoherra, ihastuneena siitä, että laivuri oli päästänyt hänet pälkähästä. "Ei ole koskaan myöhäistä sovittaa erehdystä. Seuraan teitä Maugendren luo. Teidän tulee tunnustaa hänelle kaikki."

"Huomenna, herra kirkkoherra!"

"Ei, Francois, nyt heti!"

Kun hän huomasi laivurin tuskan ja kuinka tämä hädissään hypisteli lakkiansa, rukoili hän hiljaa:

"Pyydän teitä Louveau, -- niinkauvan kun olemme molemmat näin päättäväisiä."

Viides luku.

Maugendren kunnianhimo.

Poika! Maugendrellä oli poika!

Hän katseli tätä silmiänsä nostamatta, kun he istuivat vastakkain Niversiin päin kiitävässä junassa.

Oli täydellinen ryöstö. Ukko oli vienyt poikansa melkein kiittämättä, niinkuin moukka, joka saatuansa paraimman voiton, livistää tiehensä.

Hän ei tahtonut, että hänen poikansa kauvemmin olisi vanhojen ystäviensä hyväilyn esineenä. Hän on kitsas nyt rakkaudelleen, niinkuin hän ennen oli rahoilleen. Ei mitään lainaa, ei mitään jakoa. Hän tahtoi pitää aarteensa niin yksinään, että ei mikään vieras silmä saisi siihen vilkaistakaan!

Maugendren korvissa suhisee kuin pikajunan kulkiessa. Hänen päänsä on kuuma, kuin veturi. Ja hänen unelmansa kulkevat nopeammin kuin mikään juna, mikään veturi, ja tuokiossa ne sivuuttavat päiviä, kuukausia, vuosia.

Hänen unelmiensa keskipisteenä on Vihtori kahdenkymmenen vuotiaana tummanviheriässä hopeanappi-univormussa. Metsä-opiston oppilas!

Näyttää ikäänkuin oppilas Maugendrellä olisi miekka vyöllänsä, ja kaksireunainen hattu korvalla -- niinkuin polyteknikolla -- sillä melkein kaikki koulut ja univormut kiertävät sikin sokin Maugendren unelmassa.

Ja mitä vielä? Puukauppias ei kysy mitä nauhukset ja kultaukset maksavat. Onhan hänellä kolikoita maksaa.

Ja Vihtorista pitää tulla "herrasmies", kultakoristeinen kiireestä kantapäähän. Miehet puhuttelevat häntä avopäin. Ihanat immet hurmaantuvat häneen. Ja ukko itse istuu kolkassaan känsäisine käsineen, ja pöyhkeillen sanoo:

"Tämä on minun poikani! -- Katsokaa, minun poikani!"

Myös "poika" istuu ajatuksiinsa vaipuneena, lakki silmillä, odottaen kullattua kaksireunaista hattua.

Hän ei tahtonut, että isä olisi nähnyt hänen itkevän. Ero tuli niin äkkiarvaamatta. Clara antoi hänelle suutelon, joka vieläkin poskella poltti. Louveau kääntyi poispäin. Eukko oli kalmankalpea. Ja Mimile ojensi hänelle liemi-annoksensa lohduttaakseen häntä.

Kaikki! Myös Mimile!

Ah, kuinka voivat he tulla toimeen ilman häntä? Ja kuinka hän voinee elää ilman heitä?

Tuleva metsäkoulun oppilas on niin ajatuksissaan, että hän aina vaan vastaa: "Jaa, herra Maugendre" -- -- -- kun isä puhuttelee häntä.

Nivernain Kaunottaren laivapojan vastukset eivät vielä olleet lopussa.

Tuleminen "herraksi" ei ainoastaan maksa paljon rahaa, vaan siihen tarvitaan myös paljon uhrauksia ja kärsimyksiä. Tämän Vihtori hyvin aavistaa, kun pikajuna viheltäen luistaa yli rautasillan Niversin laidassa.

Hänestä tuntuu, ikäänkuin nämät kapeat kadut, ikkunat, pienet kuin vankilassa, rikkinäisine liehuvine liinoineen muistuttaisivat hänelle entisyyttään.

He ovat astuneet ulos junasta. Ratapihassa tavallinen nyörinä ja pyörinä kaikkialla -- uteliaat tungeskelevat miehet, matkakapineet, selässään tuuppivat, hevos- ja raitiotie-vaunut vyöryvät, ja matkustajat, hihnoihin kierretyt matkavaipat käsissään ryntäävät meluten niihin.

Vihtori ja isänsä ajavat ratapihan hilaportin kautta.

Puukauppias ei hellitä tuumastaan. Hänen piti kaikin mokomin saada aikaan pikainen muutos.

Ja hän vei "poikansa" suoraan koulu-räätäliin.

Puoti on uusi, tiski kiiltävä, ja hienosti puetut herrat, mitkä muistuttivat seinässä riippuvia värillisiä kuvia, aukaisivat hymyillen ovea ostajille.

He näyttävät Maugendre-vanhemmalle _Modes illustreestä_, tupakoivan koulupojan amatsoonin seurassa, herran metsästyspuvussa, ja morsiamen valkosukissa.

Räätälillä sattui olemaan varastossaan yksi tavallinen vanulla täytetty, koulu-univormutakki mikä on edestä ja takaa suoraliepeinen ja kultanappinen. Hän levittää tämän puukauppiaan eteen, joka ylpeillen huudahtaa:

"Tuo tekee sinut kerrassaan luutnantin näköiseksi!"

Paitahihasillaan, mittanauha kädessä, lähenee mestari oppilas Maugendreä. Hän mittailee sääret, vyötäset ja selkärangan.

Tämä toimi herättää nuoressa merimiehessä muistoja, jotka saavat hänen silmänsä vettymään. Louveau-paran hassutus, teräväpäisen suuttumus, kaikki mitä oli jättänyt jälkeensä. Se on ollut ja mennyt.

Tuo virheetön nuori mies, minkä Vihtori näki isossa koetus-peilissä, oli aivan toinen, kuin laivapoika Nivernain Kaunottaressa.

Räätäli potkii halveksien merimiesnuttu-paran leikkauspöydän alle kuin minkäkin ryysymykkyrän.

Vihtori tuntee nyt eroavansa koko entisyydestään.

Mitä se merkitsee? Erota? Häntä kielletään kerrassaan muistamastakaan!

"Teidän tulee täydelleen luopua entisistä takaperoisista tavoistanne", sanoo ankarasti rehtori, joka ei salannut epäilyksiään.

Ja helpoittaakseen tätä uudestasyntymistä päätetään, että oppilas Maugendre saa vapautta ainoastaan kuukauden ensi sunnuntaina.

Ah, kuinka hän itkee ensi iltana kylmässä, koleassa makuuhuoneessa, missä toiset pojat kuorsailevat rautasängyissään ja aliopettaja yölampun valossa ahmii salaa romaania.

Kuinka hän tuskaantuu leikkitunnilla, kun toverit tuuppailevat ja rääkkäävät häntä!

Kuinka hän on nolona lukuhuoneessa, missä istuu kumarruksissaan pulpetin yli, peläten aliopettajan kiukkua, kun tämä lyöden nyrkkiään kateederiin yhtä mittaa huutaa samat sanat:

"Ettekö voi olla vähän hiljempaa?"

Tämä kimakka ääni herättää hänessä joukon katkeria muistoja, mitkä olivat hänen elämänsä myrkyttäneet. Se muistuttaa hänen ensi lapsuutensa synkkiä päiviä: hökkeli Temple-korttelissa, tappelut, riidat, kaikki nuo mitkä jo olivat unhottuneet.

Ja hän takertuu epätoivoisasti Claran ja Nivernain Kaunottaren muistelmiin, hänen synkän elämänsä ainoihin valonpilkkuihin.

Ja sentähden kai aliopettaja hämmästyksekseen löytää aluksen kuvan piirrettynä joka sivulla nuoren Maugendren kirjoissa.

Aina itsepintaisesti sama alus joka sivulla. Väliin kiipee se hiljaa, ikäänkuin kapeassa kanavassa, pitkin kaitoja kirjansivustoita.

Väliin taas se loiskahtaa keskelle Eukliden oppilauseita, ja rähjää geometriset kuvat ja hienoilla kirjasimilla painetut lisätyt johtoväitteet.

Toisinaan se laskee keinuten täysin purjein yli maailmankartan valtamerien. Täälläpä se oikein viihtyy, levittää purjeitaan ja heiluttaa lippuansa.

Rehtori, kyllästyneenä kaikkiin laveihin kertomuksiin puhuu vihdoin Maugendre-vanhemman kanssa.

Puukauppias on kuin puusta pudonnut.

"Niin siivo poika!"

"Hän on ykspäinen, kuin aasi!"

"Niin lahjakas!"

"Häneen ei pysty mikään oppi!"

Eikä kukaan ottanut ymmärtääkseen, että oppilas Maugendre oli oppinut lukemaan keskellä metsää Claran olan yli, ja että tämä on aivan toista kuin oppia geometriaa pörröisen opettajan kurissa.

Sentähden oppilas Maugendre siirrettiin "keskiluokalta" "valmistavaan luokkaan". Mutta kyllä onkin suuri ero Corbigny-maisterin ja Nivers-koulun opettajain opetuksen välillä, -- yhtä suuri kuin pikku tytön kaniininahkapäähineen ja oppineen miehen kärpännahkasen lakin välillä.

Maugendre-vanhempi joutui epätoivoon. Metsäopiston oppilas kaksireunaisessa hatussa loittonee hänen mielestään pitkin askelin. Hän toruu, pyytää ja rukoilee.

"Tahdotko ottaa tuntia? Tahdotko yksityis-opettajia? Hankin sinulle parahimmat, kalliimmat!"

Oppilas Maugendre on vaan yhä sama laiskuri, ja kuukausi-todistukset osoittavat mitä selvimmin hänen kehnoutensa.

Itsekin hän älyää tyhmyytensä. Hän käy päivä päivältä vaan synkemmäksi ja alakuloisemmaksi.

Jos Clara ja ne toiset näkisivät, mitä on tehty heidän Vihtoristaan! Varmaan saapuisivat aukaisemaan hänen vankilansa ovet sepo selälleen. Hyvästä sydämestä tarjoisivat hänelle viimeisen leipäpalansa, viimeisen lankunpätkänsä.

Sillä hekin ovat onnettomia. Kauppa käy yhä huonommin. Alus vanhenee vanhenemistaan.

Vihtori tietää tämän kaiken Claran kirjeistä, mitkä hän silloin tällöin saapi käsiinsä, senjälkeen kuin rehtori, joka kammoo tällaista "kirjeenvaihtoa", on siihen punaliidulla ärtyisästi suurilla kirjaimilla piirtänyt: "luettu!"

"Ah, kun oisit täällä!" puhuu Claran kyhäelmät, aina yhtä hellät, mutta enemmän ja enemmän alakuloiset. "Ah, jos olisit meillä!"

Ja tosiaankin näytti siltä, kuin olisi siihen aikaan kaikki sujunut hyvin, ja että he tulisivat pelastetuiksi jos Vihtori palaisi.

Niinpä niin, Vihtori on heidät pelastava. Hän ostaa heille uuden aluksen. Hän lohduttaa Claraa. Hän tulee elvyttämään kaupat. Hän on näyttävä, että eivät hyväilleet kiittämätöntä, eivätkä kasvattaneet kelvotonta.

Mutta ennenkuin sitä voi, on välttämätöntä kasvaa mieheksi! Täytyy ansaita rahaa. Tulee hankkia tietoja.

Ja Vihtori rupeaa taas lukemaan.

Tehköön nyt mitä hyvänsä, räyhätköön opettaja kateederissa kuinka tahansa, huutaen tuota papukaijalausettaan: "Ettekö voi olla vähän hiljempaa?" -- Vihtori ei katso ylös kirjastaan.

Hän ei enään piirrä laivoja. Hän ei välitä paperipalloista, mitkä lentävät vasten hänen naamaansa. Hän ahertaa, ahertaa. -- -- --

"Kirje oppilas Maugendrelle!"

Se on virkistykseksi tämä muistutus Claralta, mikä tapaa häntä itse kouluhuoneessa. Se kehoittaa ja tuopi mukanansa vapauden ja hellyyden lemua.

Vihtori kumartuu pulpetin taakse suudellakseen vinoa, vaivalla kyhättyä vapisevalla kädellä laadittua osoitetta -- tuntuu kuin pöytä, millä Clara on kirjoittanut, aina olisi heilunut aallokossa.

Mutta, sen pahempi, tällä kertaa ei aallokko, vaan mielenliikutus on ollut syynä Claran käden epävarmuuteen.

"Kaikki on hukassa, rakas Vihtori, Nivernain Kaunotar on tehnyt viimeisen matkansa. Se on kuollut, ja sen kuolema tuottaa meille häviön. Ovat sen perään ripustaneet mustan taulun: 'Kaupaksi; vanhan aluksen puuosat kelpaavat polttopuiksi.' Meillä on käynyt miehiä, jotka ovat arvioineet ja luetelleet kaikki, miehistön keksistä pikku siskon kehtoon asti. Tulevat arvattavasti myömään kaikki, ettei meille jää mitään. Kuinka meidän tulee käymään? Äiti kai kuolee surusta ja isä on niin muuttunut." -- -- --

Vihtori ei lukenut kirjettä loppuun. Sanat pyörivät hänen silmäinsä edessä kuin karkeloiden piirileikissä, tuntui kuin joku olisi laukaissut pyssyn hänelle vasten naamaa... hänen korvansa suhisivat. Ah, hän oli jo kaukana kouluhuoneesta! Uupuneena työstä, huolesta ja tuskasta joutui hän kuumehoureisiin.

Tuntui kuin olisi hän ajelehtinut keskellä tuota ihanaa ja viileää Seineä. Hän yritti kastaa päänsä veteen. Silloin kuuli hän epäselvästi kellon soivan. Kaiketi hinaaja, joka solui halki usvan; senjälkeen kuului ikäänkuin vedenpaljouden jyminä, ja hän huusi:

"Tulva!"