Part 2

Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.

Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.

Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.

Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi, kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa lähettää hänet takaisin.

Sen takia ei hän illalla puhunut sanaakaan pojan palauttamisesta, mätti vain häneen perunoita ja kietoi peitteisiin niin kuin eilenkin.

Näytti siltä, että Francois'in holhotti oli tullut perheen jäseneksi, ja Clara nukkui illalla käsivarsi hänen kaulassaan niin että hän kumminkin oli ottanut pojan hoiviinsa.

Kolme päivää kesti _Nivernain Kaunottaren_ purkaminen. Kolme päivää uutteraa työtä, ilman väli-aikaa, ilman viivytystä.

Päivällis-aikana lähti viimeinen kuorma, ja laiva oli tyhjä.

Hinauslaiva ei voinut saapua kuin seuraavana päivänä, ja Francois piilottelihe loppu-päivän välikannella missä korjaili laivan sivuja, ja häntä vaivasivat nuo sanat, jotka yhtämittaa kolme päivää soivat hänen korvissaan:

"Mene ja vie hänet takaisin komisariukselle."

Ah, tuo komisarius! Hän oli yhtä pelätty _Nivernain Kaunottaren_ kajuutassa kuin pahantekijäin piireissä. Hänestä oli tullut jonkinlainen pöpö, jonka avulla äiti Louveau sai Claran vaikenemaan.

Joka kerta kun hän mainitsi tämän pelätyn nimen, niin katsoi poika häneen silmillä, joiden tuskallinen ilme puhui hänen aikaisesta tutustumisestaan kärsimyksiin. Hänellä oli hämärä aavistus, että tämä sana merkitsi suuria vaaroja hänen tulevaisuudelleen.

Komisarius! Se sisälsi: ei Claraa, ei hyväilyä, ei lämmintä kamiinaa, ei perunoita. Palaamista synkkään elämään, päivällä ilman leipää, yöllä ilman sänkyä, aamusin ilman suuteloa.

Ah, kuinka innokkaasti hän kävi eukko Louveau'n hameeseen kiinni, kun Francois illalla ennen lähtöpäivää vapisevalla äänellä kysyi:

"No viemmekö hänet pois, vai?..."

Eukko Louveau ei vastannut.

Näytti kuin olisi hän mielellään keksinyt tekosyyn saadakseen pitää Vihtorin.

Clara puolestaan kieri lattialla, itkusta menehtymäislllään, ja hän oli päättänyt saada kouristuksia, jos leikkitoverinsa riistettäisiin häneltä.

Teräväpäinen eukko sanoi vakavalla äänellä:

"Ukko-parka! Sinä olet tehnyt tyhmyyden -- kuten tavallista. Nyt saamme siitä kärsiä. Tämä poika on meihin kiintynyt, Clara on häneen mielistynyt, ja kaikille meille olisi vaikeata erota hänestä. Minä koetan pitää hänet, mutta siinä pitää jokaisen olla minulle avuksi. Ensi kerralla kun Clara heittäytyy permannolle potkimaan, taikka sinä juot itsesi pöhnään, niin minä vien hänet komisariukselle."

Louveau'n koko naama loisti. Se oli siis päätetty asia. Hän ei enää tule maistamaan.

Hän venytti suupielensä korvarenkaihin asti, ja lauloi kannella, antaessaan touvia hinaajalle, joka veti perässään _Nivernain Kaunottaren_ ja koko joukon muita laivoja.

Kolmas luku.

Matkalla.

Vihtori oli matkalla.

Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen päilyvät vedenkalvossa.

Matkalla liitu-kumpujen valkeaan maahan.

Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet kilahtivat.

Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin makuusijoja.

Matkalla vihreyteen keskellä talvea, Morvanin metsiin!

Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.

Pontevasti täytyi hänen ohjata _Nivernain Kaunotarta_, estääkseen sitä pysähtymästä anniskelupaikoissa.

Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin raitiotie-hevonen.

"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti mutkissa, ja puski vastaan suluissa.

Hänestä ei ollut paljonkaan hyötyä vaikka yöt päivät kuuli hänen puujalkansa tömisevän kannella.

Hiljainen ja nöyrä ollen, kuului hän niihin, joilta kaikki tässä maailmassa on mennyt myttyyn. Koulutoveri oli puhkaissut häneltä toisen silmän, kirveen isku oli katkaissut hänen jalkansa sahassa, ja avoin hana oli hänet kaltannut sokeritehtaassa.

Hän olisi joutunut mierolle, tai kuollut nälkään, ell'ei Louveau -- jolla aina oli tarkka silmä -- olisi ottanut häntä, sairashuoneesta päästessään, palvelukseensa auttamaan laivan ohjausta.

Tämä tapaus oli aikoinaan ollut aiheena ankaraan kahakkaan -- aivan kuin nyt Vihtori.

Terävä pää oli ensin vimmastunut, Louveau oli lurpattanut korviansa, -- ja Miehistö jäi kuin jäikin vihdoin paikalleen.

Nyt kuului hän _Nivernain Kaunottaren_ eläinnäyttelyyn, yhtä suurella oikeudella kuin kissa ja kaarne.

Louveau piti peräsintä niin hyvin ja Miehistö ohjaili niin mainiosti, että _Nivernain Kaunotar_, kaksitoista päivää sen jälkeen kuin oli lähtenyt Pariisista, noustuaan jokea ja kanavoita, kiinnitettiin Corbigny-siltaan, missä sen tuli rauhassa ja levossa nukkua koko talvi.

Joulukuusta helmikuun loppuun pysyvät jokilaivurit paikallaan. He korjaavat laivojaan ja vaeltelevat metsissä kauppoja hieromassa.

Kun polttopuut eivät ole kalliita, pidetään kajuutat hyvin lämpiminä, ja jos kaupat syksyllä ovat sujuneet hyvin, on tällainen keskeytys työssä hyvin otollinen lepo.

Nivernain Kaunotarta valmistettiin talvehtimiseen. Ruori nostettiin paikaltaan, vara-masto laskettiin välikannelle, ja koko yläkansi tuli vapaaksi leikkiä ja juoksua varten.

Mikä uusi elämä ottolapselle!

Koko matkan oli hän ollut ujo ja typertynyt. Hän oli kuin häkkilintu, joka kummastelee vapauttaan siihen määrin, että unhottaa sekä lirityksensä että siipensä. Ollen liian nuori nauttimaan ympäröivän luonnon ihanuudesta, oli tämä matka kohti silmänkantamattomia tehnyt häneen mahtavan vaikutuksen.

Eukko Louveau, joka huomasi, kuinka umpimielinen ja vaitelias hän oli, sanoi pitkin päivää: "Hän on kuuromykkä!"

Ei, hän ei ollut mykkä, pieni pariisilainen Temple-korttelista!

Kun hänelle oli selvinnyt, että tämä ei ollut unta, ettei hänen ollut pakko palata ullakko-kamariinsa ja että, huolimatta eukko Louveaun uhkauksista, komisariusta ei tarvinnut pelätä, niin kyllä puhkesi hän puhumaan.

Hän oli kuin ruukku-kasvi, joka, seisottuaan kellarissa, nostetaan akkunalaudalle.

Hän herkesi piiloutumasta joka soppeen ujona kuin kärppä.

Silmät, jotka olivat kuopallansa kaarevan otsan alla, eivät enään harhailleet joka taholle, ja vaikka hän yhä vielä oli kalpea ja totinen, oppi hän jo kuitenkin nauramaan ja tepastelemaan Claran kanssa.

Pikku tyttö rakasti sydämellistä toveriansa, niinkuin siinä ijässä rakastetaan, huvin vuoksi saada riidellä ja taas sopia.

Vaikka tyttö oli itsepäinen kuin pieni koni, oli hänellä kuitenkin hyvin hellä sydän, eikä tarvinnut muuta kuin mainita komisariusta saadakseen häntä vaikenemaan.

Tuskin olivat he saapuneet Corbignyyn kuin uusi sisar syntyi.

Mimile oli täsmälleen puolentoista vuoden vanha, ja kajuuttaan tuli monta kehtoa ja paljon lisää työtäkin, sillä ei kannattanut pitää palvelustyttöä, kun oli näin monta ruokittavaa.

Vaimo Louveau oli niin ärtyisä ja äkäinen, että itse Miehistön puujalka vapisi.

Ei kukaan seutuvilla häntä säälinyt. Kun kirkkoherra mainitsi laivurin toisille esimerkiksi, ei kansa ujostellut lausumasta hänelle mielipidettään:

"Sanokaa herra kirkkoherra, mitä tahdotte, mutta kun itsellä on kolme lasta, niin kyllä on mieletöntä ottaa lisäksi toisten lapsia. Mutta sellainen se Louveaun joukko aina on ollut. Tahtovat väkisinkin tulla huomatuiksi; ei niille kannata mitään puhua."

Kukaan ei suonut heille pahaa, mutta ei ollut heillä mitään sitäkään vastaan, että saisivat pienen muistomarjan.

Kirkkoherra oli hiljainen mies, joka pian oli valmis omistamaan toisten mielipiteitä, ja viimeksi aina muisteli jonkun raamatun-lauseen muuttuneen mielipiteensä tueksi.

"Seurakuntalaiseni ovat oikeassa", ajatteli hän sivaltaen kehnosti ajettua leukaansa, "Kaikkivaltiasta ei pidä kiusata."

Mutta kun Louveaun perhe kieltämättä oli kunnollista väkeä, niin hän kävi heidän luonaan sielunpaimenena heitä tervehtimässä.

Hänen saapuessaan eukko paraikaa valmisti Vihtorille housuja vanhasta nutusta, sillä pojalla ei ollut tullessaan mitään sälyjä, ja eukko ei koskaan kärsinyt ryysyjä ympärillänsä.

Hän tarjosi tuolin kirkkoherralle ja kun tämä alkoi puhua Vihtorista viitaten että tämän hänen korkea-arvoisuutensa piispan välityksellä saisi Autunin lasten-seimeen vastasi eukko Louveau pelkäämättä, niinkuin hänen tapansa oli, puhui hän kenen kanssa hyvänsä:

"Varmaa on, herra kirkkoherra, että poika on meille rasitukseksi, ja tunnustan, että Francois, hänet tänne tuodessaan taas kerran näytti olevansa aika tyhmyri. En ole kovasydämisempi kuin miehenikään; jos minä olisin tavannut Vihtorin, niin kyllä se olisi minuun koskenut, mutta olisin sittenkin jättänyt hänet paikallensa. Mutta kun hän nyt kerran on meillä, niin ei sovi häntä pois ajaa, ja vaikka hän tuleekin meille raskaaksi taakaksi, niin emme aijo keneltäkään mitään pyytää."

Siinä tuokiossa astui Vihtori kajuuttaan kantaen Mimileä käsivarrellaan.

Vierotetuksi tultuaan ja siitä raivostuneena, tämä poika-naskali kosti kieltäytymällä seisomasta omilla jaloillaan. Hän oli saamaisillaan hampaita ja yritteli puremaan ihmisiä.

Liikutettuna tästä näystä ojensi kirkkoherra kätensä ottolapsen yli, sanoen juhlallisesti:

"Jumala siunaa suuria perheitä."

Hän poistui ihastuksissaan, että oli keksinyt tilaisuuteen niin sopivan lauselman.

Eukko Louveau ei liioitellut sanoessaan Vihtorin kuuluvan perheeseen.

Hänen muristessaan ja alinomaa puhuessaan palauttamisesta komisariuksen luo, oli terävä järki kiintynyt tähän kalpeanenäiseen raukkaan, joka aina oli hänen kintereillään.

Kun Louveau joskus arveli, että häntä hyväiltiin liiaksi, vastasi vaimo aina:

"Miksi otit hänet?"

Kun poika tuli seitsemän vanhaksi, lähetettiin hänet Claran seurassa kouluun.

Vihtori aina kantoi vasun ja kirjat. Hän tappeli urhoollisesti puolustaakseen muonavasua Morvan-lapsien tunnottomalta ruokahalulta.

Hän oli yhtä kelpo työssä kuin tappelussa ja vaikka hän kävi koulua ainoastaan talvella, jolloin he eivät kulkeneet joella, oli hän lukukauden lopussa yhtä edistynyt, kuin toiset lapsetkin, jotka olivat yhtä kömpelöitä ja meluavia, kuin heidän puukenkänsäkin ja haukottelivat aapista pitkin vuotta.

Vihtori ja Clara palasivat koulusta halki metsän. Lapset huvittelivat katselemalla työmiesten metsänkaatoa. Kun Vihtori oli kepeä ja ketterä, sai hän usein kavuta ylös puunlatvoihin kiinnittämään nuoraa, jolla puu kaadettiin. Hän näytti sitä pienemmältä mitä korkeammalle kiipesi ja kun hän oli latvassa, Clara oikein pelkäsi. Hän oli niin uskalias, keinui uhalla, ärsyttääkseen tyttöä.

Taikka kävivät he tervehtimässä herra Maugendrea lautapihassa.

Hän oli tukkikauppias, laiha ja kuiva kuin luuranko. Hän asui yksin kylän ulkopuolella keskellä metsää. Ei kukaan tiennyt, oliko hänellä tuttavia.

Kylän uteliaat olivat kauvan kummastelleet, kuinka yksin ja hiljaa hän eleli, tämä tuntematon, joka oli saapunut kaukaa Niévrestä, ja puuhannut lautapihan toisista erilleen.

Kuusi vuotta oli hän tehnyt työtä oli sää mikä tahansa, keskeymättä, kuin työmies, vaikka hänellä sanottiin kyllin löytyvän "mynttiä"; hän teki suuria kauppoja ja kävi usein Corbignyssä neuvottelemassa notarion kanssa säästöjen sijoittamisesta.

Kerran oli hän kertonut kirkkoherralle, että hän oli leski. Mitään muuta ei hänestä tiedetty.

Kun Maugendre näki lasten tulevan, heitti hän sahan ja jätti hetkeksi työnsä haastellakseen lasten kanssa.

Hän oli erittäin mieltynyt Vihtoriin. Hän opetti häntä veistämään kaarne-veneitä.

Kerran sanoi hän pojalle:

"Sinä muistutat paljon sitä lasta, minkä olen kadottanut."

Ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa lisäsi hän:

"Niin, siitä on aikoja."

Toisella kertaa sanoi hän Louveaulle:

"Kun et enään huoli Vihtorista, niin anna hänet minulle. Minulla ei ole perillisiä, minä teen uhrauksia hänen hyväkseen, lähetän hänet kaupunkiin kouluun. Hänen tulisi käydä ja suorittaa tutkinto metsäopistossa."

Mutta Francoista elähytti vieläkin kaunis tekonsa. Hän ei suostunut, ja Maugendre odotti kärsivällisesti, että jatkuva lisäys Louveaun perheeseen taikka sattuva rahapula kyllästyttäisi laivurin ottolapsiin.

Sattumus näytti tulevan hänelle liittolaiseksi.

Näytti siltä kuin vastoinkäyminen olisi ruvennut asuskelemaan Nivernain Kaunottaressa yht'aikaa kuin Vihtori.

Siitä alkaen kaikki meni nurinpäin. Puut saatiin vaivalla myödyiksi. Miehistö loukkasi aina jonkin ruumiin osansa juuri purkamisen edellä. Ja kun eräänä päivänä oli lähdettävä Pariisiin, sairastui eukko Louveau.

Francois oli kuin puusta pudonnut kirkuvien lasten joukossa. Hän sekoitti ereyksestä liemet ja rohdot. Hänen tyhmyyksistään kävi sairas niin kärsimättömäksi, että hänen oli pakko luopua vaimonsa hoitamisesta ja jättää tämä tehtävä Vihtorille.

Ensi kerran eläessään osti laivuri itse puulastinsa.

Turhaan hän mittaili nauhallansa; hän otti saman mitan kolmekymmentäkuusi kertaa peräkkäin, aina vaan laski väärin -- tiedättehän, tuo merkillinen laskeminen.

"Minä kerron -- kerron..."

Vaimonsa oli tästä selvillä!

Tilauksen hän toimitti päin seiniä, lähti levottomalla mielellä Pariisiin, joutui kunnottoman ostajan käsiin joka käytti tilaisuutta ja veti häntä pahasti nenästä.

Hän palasi laivaan aivan masentuneena, istui sängyn viereen ja sanoi epätoivossaan:

"Vaimo parka, tule pian terveeksi, muuten menee meiltä kaikki päin mäntyyn."

Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.

Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.

Vihtorista tuli heille suuri taakka.

Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.

Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.

Ja asiat kävivät yhä vielä hullummiksi.

Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla päästy Seineä ylös Clemencyyn.

Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.

Eräänä maaliskuun iltana -- päivää ennen lähtöä Pariisiin -- kun Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään lasillisen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa, Francois."

He astuivat hänen hökkeliinsä.

Maugendre täytti kaksi lasia ja miehet istuivat toistensa vastapäätä.

"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan, jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma syyni!"

Puukauppias vaikeni; tunnustus, minkä aikoi tehdä, oli tukahduttaa hänet.

"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli pahe..."

"SinuIlako?"

"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken onnettomuuteni syy."

"Kuinka niin Maugendre-parka?"

"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta. Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä. Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."

"No?"

"Kun vaimoni oli saanut paikan antoi hän lapsen eräälle muijalle, jonka piti tuoda se kotiin. Vaimoni seurasi sitä rautatienasemalle. Senjälkeen on se ollut kateissa."

"Ja vaimosi, Maugendre-parka?"

"Kun hän sai siitä tiedon, kohtasi hänet maidonlyönti ja hän kuoli."

Molemmat vaikenivat. Louveau liikutettuna siitä, mitä oli saanut kuulla, Maugendre masentuneena muistoistaan.

Puukauppias jatkoi puhetta.

"Rangaistukseksi olen vetäytynyt tällaiseen elämään. Olen elänyt kaksitoista vuotta erossa maailmasta. Mutta nyt en enään voi jatkaa. Pelkään yksinäistä kuolemaa. Jos tahdot olla armelias, niin anna minulle Vihtori sen lapsen sijaan, minkä olen kadottanut."

Louveau oli hyvin hämillään. Vihtori oli hänelle kyllä kallis. Ja jos hänen annettaisi mennä juuri nyt, kun alkaa olla hyödyksi, niin olisi kaikki tähänastiset uhraukset olleet turhat.

Maugendre aavisti hänen ajatuksensa.

"On päivän selvää, Francois, että jos otan hänet, niin korvaan sinulle kaikki hänestä johtuneet kulut. Tämä olisi myös pojalle edullista. En voi koskaan nähdä noita metsäopiston oppilaita ajattelematta: olisi voinut minunkin pojastani tulla sellainen herra kuin nämä täällä. Vihtori on ahkera ja pidän hänestä. Tiedät hyvin, että tulen häntä kohtelemaan kuin omaa poikaani. No, onko se päätetty?"

Nivernain Kaunottaren kajuutassa puhuttiin tästä illalla, kun lapset olivat menneet levolle.

Terävä pää yritti punnita asiaa järkevältä kannalta.

"Katso, Francois, me olemme tehneet tämän pojan hyväksi kaiken, mitä meille on ollut mahdollista. Jumala tietäköön, että mielellämme pitäisimme hänet. Mutta kun nyt hänelle tarjoutuu tällainen tilaisuus, eikä se voi olla hänelle muuta kuin onneksi, niin täytyy meidän vaan rohkaista mieltämme."

Tahtomatta kääntyi hänen silmänsä sängyn puoleen, missä Vihtori ja Mimile nukkuivat lapsen rauhallista, huoletonta unta.

"Pikku raukka!" sanoi Francois hellästi.

He kuulivat laineiden loiskivan aluksen laitoihin; silloin tällöin kuului veturin kimeä kirkaisu halki pimeän.

Vaimo Louveau alkoi nyyhkiä.

"Jumala meitä auttakoon, Francois, minä pidän hänet."

Neljäs luku.

Tukala toimeentulo.

Vihtori oli lähes viisitoista vuotias. Hän oli kasvanut koko pitkäksi; tuo muinoinen pieni, kalpeanenäinen, oli nyt voimakas, leveäharteinen, säyseä-eleinen nuorukainen.

Hän oli niin monta aikaa kulkenut Nivernain Kaunottaressa, että tunsi väylän melkein yhtä hyvin kuin vanha laivuri; hän tiesi karit, äkkäsi syvemmät paikat ja oli taitava sekä keksissä että ruorissa. Hänellä oli punainen vyö ja merimies-pusero.

Kun Louveau jätti ruorin hänelle, kävi Clara, joka jo oli koko suuri tyttö hänkin, sukan-kudelma kädessä istumaan hänen viereensä. Tyttö ihaili hänen rauhallisia kasvonpiirteitään ja voimakkaita liikkeitään.

Tällä kertaa oli matka Corbignystä Pariisiin ollut erittäin vaivaloinen.

Paisuneena syystulvista oli Seine murtanut patojaan ja syöksyi aavaa merta kohti, kuin vapaaksi laskettu peto.

Levottomat laivurit kiirehtivät purkamaan lastiaan, sillä joki oli jo rantalaiturien tasalla, ja sulkupäälliköiden jokatuntiset sähkösanomat eivät tietäneet hyvää.

Kerrottiin, että lisä-joet myös olivat murtaneet patojaan ja tulvineet lakeuksille, ja että vesi vaan yhä nousi.

Rantalaiturit olivat täynnä touhuilevaa väkeä; yhtenä vilinänä hyöri ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia, ja yli kaiken könötti kaikkialla höyryhanat pitkine siipineen.

Viinihallit olivat jo tyhjät.

Jätkät kantoivat sokeri-astioita sivulle.

Hinausmiehistö pakeni suojistaan, rantalaiturit tyhjentyivät ja pitkä jono kärryjä työntyi ylös jokiäyräitä kuin marssiva sota-joukko.

Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa paikalleen toimitetuksi.

Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.

Kello yksitoista oli lasti tapulissa pilari-aidan alipuolella.

Kun puuseppä Dubacin kärryt eivät palanneet, mentiin levolle.

Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan ja aluksien törmäävän yhteen.

Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.

Mahdotonta oli saada hetkeksikään lepoa.

Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta lapset jäivät vuoteisiinsa.

Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän, luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.

Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.

Kiire oli käsissä, sillä vesi oli jo kohonnut yli alimmaisen lastauspaikan paalu-rakennuksen, aallot nuoleskelivat lautakäytäviä ja ajoivat kumoon halkopinoja.

Kun Francois, hänen vaimonsa ja Dubac täyttivät kärryjä, ulottui vesi heidän sääriinsä.

Äkkiä kuulivat he kauhukseen hirveän jyskeen aivan läheltä.

Myllynkiviä täynnä oleva vene oli riuhtaissut itsensä, töksähti rantalaituriin ja halkesi keulasta perään asti.

Kuului mahtava jytinä, ja vesi kiehahti rajusti.

Tyrmistyneenä kauhusta tämän haaksirikon nähdessään, kuulivat he takanansa hätähuudon.

Nivernain Kaunotar oli katkaissut ketjunsa ja ajelehti veden varassa.

Vaimo Louveau huudahti:

"Lapseni!"

Vihtori oli jo syöksynyt alas kajuuttaan. Palattuaan kannelle, kantoi hän pienokaista sylissään. Clara ja Mimile seurasivat häntä, kaikki kurottivat kätensä rantalaituriin päin.

"Ottakaa ne vastaan!"

"Vene tänne!"

"Tuokaa nuora!"

Mahdotonta uiden pelastaa ne kaikki.

Ja Miehistö ryntäsi toisesta laidasta toiseen, kuin mielipuoli, saamatta mitään aikaan!

Mistä hinnasta hyvänsä heidän taas oli päästävä kiinni rantaan.

Vihtori oli äkkiarvaamatta tullut laivan päälliköksi ja kun hän näki edessään typertyneen auttajansa ja vaikeroivat lapset, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi pelastamaan heidät. Hän komensi:

"Joudu -- heitä köysi! Pian, pian! Ota vastaan!..."

Kolme kertaa yritys uudistettiin. Mutta Nivernain Kaunotar oli jo liika loitolla rannasta, köysi suistui aina veteen.

Vihtori tarttui peräsimeen, ja rannalla olijat kuulivat hänen huutavan:

"Älkää pelätkö. Luottakaa minuun!"

Ja voimakkaasti tarttuen ruoriin, onnistui hänen saada jo poikittain ajelehtiva laiva oikeaan suuntaan.

Louveau, joka seisoi rannalla, oli kerrassaan suunniltaan. Hän oli heittäytyä jokeen yllättääkseen uimalla lapsensa, mutta Dubac piti häntä kiinni vyötäisistä, ja eukko Louveau peitti silmänsä käsillään päästäkseen mitään näkemästä.

Nivernain Kaunotar pysyi nyt keskellä uomaa kiitäen hinaajalaivan nopeudella kohti Austerlix-siltaa. Vihtori seisoi tyynenä ruorissa, rohkaisi pienokaisia, antoi Miehistölle käskyjä.

Hän tiesi varmasti pitävänsä oikeaa suuntaa, sillä hän ohjasi suoraan kohti punasta lippua, mikä oli pystytetty keskimäiseen siltakaareen jokipursille viitaksi.

Mutta, oi taivas! oliko silta kyllin korkea päästäkseen laskemaan sen alitse?

Laiva läheni lähenemistään siltaa.

"Pidä keksi varuilla, Miehistö! Ja Clara, älä laske lapsia käsistäsi!"

Hän piti kaikin voimin peräsintä.

Hän tunsi siltakaaren hipaisevan hiuksiinsa.

Jo olivat perillä.