Part 13

Mutta tuuli kantoi savun torin yli raatihuoneelle päin, niin että se oli kokonaan savupilvien peitossa. Ja savun keskeltä alkoi yhtäkkiä kuulua sellainen karjunta ja mylvintä kuin koko helvetin joukkio olisi päässyt valloilleen. "Sillä" — sanotaan tapahtuman johdosta pidetyssä tutkintopöytäkirjassa — "Matz v. Klewen oli pannut tyrmään Jussoilan Juntin, joka oli laivuri kuninkaan laivassa, sen tähden, ettei hän ottanut omaa pientä ankkuriaan kuninkaan suureen laivaan, vaan otti vaimo Dordeijn, Oleff Sonnin lesken ankkurin, jota Matz ei olisi sallinut lahjusten vuoksi, joita hän oli saanut samaiselta vaimo Dordeijlta. Mutta kun Jussoilan Juntte istui tyrmässä, niin Matz v. Klewen laittoi suuren tulen sen edustalle, poltattaen Hindrich Matinpojan, Päsämäen Heikin, talon, ja joi koko yön nuotion ääressä saksalaista olutta, jota noudettiin vaimo Dordeijlta. Ja sitä valittaa vaimo Kaarina, Jussoilan Juntin vaimo, että Matz v. Klewen tukehdutti hänen miehensä tyrmässä savuun."

Vähitellen hiljeni Jussoilan Juntin [Hänen poikiaan olivat tunnetut jesuiittaveljekset.] karjunta. Päsä-Heikin talo paloi täysineen, ja hänen hillerinsä menivät hukkaan. Mutta Sukan Simo hiipi nöyrästi Matz voudin luo, joka joi saksalaista olutta loimottelevan nuotion ääressä, ja lupasi aina uskollisesti palvella herra esivaltaa ja armollista voutia, jos saisi jäädä luhistuvaan hökkeliinsä Naulamäen rinteelle. Ja Matz vouti antoi raukan jäädä, samoinkuin Sonni-Toron ja Päsä-Heikinkin.

Aamulla kun tuskin päivä alkoi sarastaa, lähti Pakilasta surullinen saattue Kolminaisuuden kirkkotarhaa kohden. Edellä kulki Martti pappi lukkarin keralla. Sitten kantoivat kylän arvokkaimmat miehet Henrik vanhuksen maallisia jäännöksiä häthätää kyhätyssä kirstussa. Kirstun jälestä kulkivat Martta muori ja Marketta rouva itkien ja nuori Henrik tuijotellen kaameasti eteensä, samoin kuin oli koko yön tuijotellut. Heitä seurasi melkein koko kylänväki. Sillä kaikki tahtoivat olla saattamassa viimeiseen lepokammioonsa parasta ja uskollisinta raumalaista, joka kaikista mahtikäskyistä huolimatta oli sittenkin saanut viimeisen leposijansa kotinummen mullassa.

Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin, kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti umpeenluotuun hautaan.

— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein kuiskaten.

Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään seisoviin miehiin.

— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan, virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.

— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.

Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.

— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla avuksi, jos tarvitaan.

— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.

Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin, ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen mitä siihen mahtui.

Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä, joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi, mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan varrella saisi ostaa lisää rehua.

Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös Huovintieksi nimettiin.

Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.

Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se lankeaisi luonnostaan.

Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden rannalla lähtövalmiina.

Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia. Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta, lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.

Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarin Simo Sonkin huuto:

— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika ohjatkoon meidät uusille urille!

Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin. Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina, ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena. Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä jälkivietteessä.

Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden tuntemattomia kohtaloita.

Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi kotiutua.

Etumaisessa laivassa tähystellessään näki nuori Henrik Pakila, että rantalaiturille juoksi väkeä yhä kosommalta, niin että ranta pian oli mustanaan. Ja kohta alkoi hän eroittaa sieltä soitonsäveliä, jotka niin sulosointuisiksi sulautuneina liitelivät yli lahden. Yhä selvemmin, yhä suloisempana kuului soitto, ja kirkastuvin katsein kuuntelivat sitä pitkän matkan siirtolaiset. Ja porsaatkin alkoivat riemastuneina röhkiä, lampaat ja vuohet määkiä, koirat haukkua ja kissat naukua.

Tarkkaan tähysteli nuori Henrik Pakila väkijoukkoa rannalla. Jo eroitti Laurens porvarin laiturin, väkeä mustanaan. Jo eroitti laiturin äärimäisessä päässä Elinan, liehuva valkoliina kädessään, ja hänen takanaan tutun parin, Hilapan ja Pietari Kovapään.

Silloin vettyi nuoren Henrik Pakilan silmä. Nyt vasta suli kyyneliin suru siitä, että hän oli menettänyt rakkaan isän.