Part 9

Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli omituisen väräjävä.

He menivät edelleen.

-- On kumma että tekin osaatte pelätä, -- alkoi kavaljeeri. -- Kun teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa näytetään.

-- Niin... hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. -- Minullakin kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.

-- Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin pimeä ja paha omatunto, -- sanoi kavaljeeri. -- Silloin pelkään aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina... lisäsi hän puolittain leikillä.

-- Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.

-- Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on tappanut ainoastaan itsensä.

-- Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:

-- Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.

Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa äänensä lempeästi värisi... Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän Solmu Sortimon huoneeseen -- tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli mukana -- ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen maahan, jossa ei silkkimato kudo".

Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman valossa.

-- Monsieur Karm?...

-- Mitä, Nirvana --?

-- Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?

-- Mitä minä nyt soittaisin?

-- Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta ja jonka olette minulle venäjäntänyt, -- pyysi Nirvana lempeästi. -- Ja laulakaa se sitten myös -- te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala on teille antanut miellyttävän äänen...

Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä vuoroin hyräillä:

Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni, Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.

Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut, Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.

Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan, Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.

Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi -- -- -- -- -- -- --

Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa, värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja suomalaisia lauluja.

-- Ääneni on sorruksissa, syytti hän.

Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat silmänsä tahtoivat salata...

11.

Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista, jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä totta on ja mikä valhetta.

Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee...

Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa seuraavanlaisen kirjeen:

Syyskuun 19 yöllä...

Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten" saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä pois tästä kirotusta mailmasta...

"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot! Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni, hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa...

Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä... Jää hyvästi -- aamulla minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi, tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet hengettömänä huoneestaan... Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään kumma... hän oli sellainen... sellainen juuri... en minäkään hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn... à la bacchanale! On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei -- ei tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun, sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan _niin_ rakasta kuin minun jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja kylmä kuin syvän kaivon kivi!...

Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun _täytyy Sinun luotasi pois matkustaa_. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku salaisimpia mielitekojasi -- et Jumalallesikaan!

Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit, miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!

Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä? Mistä??

Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit niin suloisena ja tilaisuuksia oli! -- _tämä_ jo lohduttaisi minua: _minä_ tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole, kuuletko -- ja nyt on jo myöhäistä... Et Sinä itse tätä enää sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä odotan että Sinä itse...?

Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen, kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus? Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä puolelta alettuna onkin se paljon parempi -- ainakin mitä minuun koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.

Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella...? Olisimme edes silmänräpäyksen onnelliset olleet -- minä, minä erittäinkin!

Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi, älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää. Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni, unelmani vieraalla maalla!

Kaikki myöhäistä...

* * * * *

Syyskuun 20...

Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti vilu, ja minä olin myös hyvin uninen -- ja kukapa, kukapa olisi huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka Sinä itse olit neulonut -- kuinka suloista siihen kietoutua...

Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana? Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule: tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun -- ne veivät siellä hautaan jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi. Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi... Sinä sen tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit, jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen, hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin. Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue, nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja -- minä rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento, rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"

S.S.K.

Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:

Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en saata sanoa "Sinuksi" -- meillä Venäjällä se on sopimatonta), herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut -- luuletteko että _minä_ voisin kestää Teidän kuolemanne? Te heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni nurin -- eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin: nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen, mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte toista rakkautta. Ja millaista? -- villien rakkautta, orjien rakkautta -- ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta huulillani kuin tämä: että Te minua _rakastaisitte_...!

Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään. Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte, loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt... ja nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu...?

Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä tulisi onnellinen -- miten tahansa se tapahtuisikaan!

Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!... minä luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti Grosnij-perheen jälkeen.

* * * * *

Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy kaikki olevan mahdollista.

Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.

Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen herkkäunisia. Nirvana taas -- hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.

12.

Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna, huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, _sen_ hän on saanut Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" -- ovatko myös ne löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt? Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin? Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? -- "Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, _siitä_ tosin irti päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen leimansa nuorukaisen sieluun, mutta -- -- -- onhan korkeampiakin, ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden kivet, ja se on _ihminen_, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa! Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti tehdä?

Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa "säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää, täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä, ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!...

Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen, matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta...

Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi satulinnan neitsytkammariin -- ja kas! hänenkin silmänsä loistivat tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin kun hän keväällä tänne saapui -- minä, minä olen ne ilmehikkäiksi kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.

Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset -- ne olivat nyt hyvät ja herttaiset nekin -- mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.

Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen laakerimetsässä...

Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut. Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän tahtoi häntä suudella... ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi -- eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?...

Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.

-- Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.

Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!

"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"

Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He leikkivät viimeisen kerran lipuilla.

Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"

Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa sen merkiksi -- eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo keskiyön aika.

Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!...

Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri. Pelkuri -- niin pienessä asiassa? -- Solmu Sortimo alkoi samana yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä, joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan... ja jossa hän taas sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut...

Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:

"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa... elämäni loppuun saakka... ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"

Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut voinut näin todellisesti rukoilla.

Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin...

"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten tämän pienessä puutarhassa viimeisessä _rendez-vous'ssa_, mutta toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin. Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu mustalaisromanssi:

Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti, Miksikä kasvosi kalpeat on? Vai erohetkenkö jäähyväistunne Sielusi nuoren raadellut on?

Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan, Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi! Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa, Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!

"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy! Jo riemuni hetken viimeisen nään... Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen? Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"

Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.

Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin -- -- --

Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin isänmaahansa Suomeen --, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen, itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen, puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset, jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta... ja miltei vihaisilta...

Syksy oli tullut.

KIRJEITÄ YLI RAJAN.

Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: -- silmissäni pimeni kaikki ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä... ja silloin annoin vapaan vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. _Te_ sen olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää, niin olisi ollut helpompi -- antakaa minulle anteeksi, sillä minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi... Saattamaan lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en minäkään... Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä -- kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni onnea.

Nirvana.

* * * * *