Part 8

"Ja näin vastaa hän, jalon Nirvanan huono ritari: Olen syvästi syyllinen edessäsi, armas! Minä unhoitan usein että olen naisen seurassa, kun olen Sinun seurassasi. Minä vihaan kohteliaisuutta siksi että se minusta näyttää tappavan todellisen ihmisen ja nostavan kunniaan apinan. Mutta en minä vihaa helliä sanoja, vaikka ne minussa niin lujasti istuvat. Tuhansittain lempeitä lausumia on leikkinyt huulillani, mutta raaka ujous on ne alati vanginnut ja vain paperin päällä olen kehdannut itseni paljastaa. Miksi minä tällainen olen: likeltä paha, mutta kaukaa hyvä -- likeltä katkera, kaukaa suloinen, sitä on minun turha selittää? Tuhansista vaikuttimista se riippuu. Voisi ehkä olla päinvastoinkin... Mutta sano minulle, Nirvana, olitko sinä kokonaan onnellinen noina kahtenakaan päivänä, joista puhut? Etkö sinä kaivannut mitään enempää, mitään lämpöisempää, mitään autuaallisempaa, mitään tyydyttävämpää? Etkö sinä Nirvana olekkaan koskaan haaveillut jumalien kultaista juomamaljaa ja nektaria, josta runoilijat laulavat! Sano: etkö?..."

* * * * *

"Lemmi mua, oi lemmi mua! Sua vailla mailm' on armoton, Sua vailla päivyt valoton, Sua vailla sielu sortuvi Ja sydän kuoloon murtuvi, Sun kanssas sydän autuas -- Lemmi siis, ah lemmi mua!"

Sellaisena sinua lemmin, Nirvana, jollaisena istut kotonasi vaaleansinisessä kesäpuvussasi -- jossa Sinut ensi kerran näin, silloin kun lemmenkipinä sielussani virisi -- sellaisena Sinua lemmin, kun Sinä istut työhösi kiintyneenä, uhkeasta ulkomuodostasi itse vähintäkään tietämättä. Taikka sellaisena Sinua lemmin, kun istut siinä tummassa puvussasi, joka ei Sinun jumalaisen kaunista vartaloasi salaa... sellaisena Sinua rakastan, kun istut vapaana ja miettiväisenä ja kirkasotsaisena ja tervejärkisenä ja lempeästi katselet ympärillesi ja olet kaikkien ystävä ja kaikkien yläpuolella...

* * * * *

"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi, joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa arvostelevainen -- emmekö me kaksi siis yhteen sovi -- emmekö?"

* * * * *

"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän tabernaakkelini yläpuolella -- yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni asettanut..."

* * * * *

"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet onnellisiksi..."

9.

Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä, jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä...

Käsi oli jääkylmä!

Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? -- uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti -- voi minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa..."

-- Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, -- sanoi Nirvana hiljaa, heidän keskustellessaan jostakin.

Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella äänellä:

-- Millaisia sitten?...

Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä toinenkaan kysymystään uudistanut.

Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä... Ja Solmu Sortimon sydämmessä asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"

Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu Sortimon rakkauden joessa.

Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.

-- Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, -- sanoo Nirvana jonakin toisena iltana. -- Hiljaa, hiljaa kohosin ylös ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.

Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:

-- Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin, kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta... Tietenkään se ei onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut hauskalta.

Nirvana nauraa. Mieliala on herttainen ja tyyni.

Kolmannella kertaa on keskustelu tällainen:

-- Sanokaa minulle neiti von Eidmann, ylpeilettekö te aatelisnimellänne?

Nirvana vastaa:

-- En ole koskaan sillä ylpeillyt. Olen aina etsinyt _ihmistä_. Jos köyhä talonpoika on osoittanut ystävyyttään ja tarjonnut auttavan, joskohta likaisen kätensä, en ole sitä halveksinut. Sydämmen aateliudelle olen aina tottunut arvon antamaan. Mikäli ihminen on sivistynyt, sikäli on hän ylhäinen ja jalo.

-- Suloista kuulla tätä teidän suustanne! huudahtaa suomalainen ylioppilas. -- Te kelpaisitte vaikka romaanin aiheeksi...

-- Se kunnia on minulle jo tapahtunut, -- ilmaisee Nirvana naurahtaen. -- Kreivi Sonnenschein on minusta kirjoittanut.

-- Mitä hän on kirjoittanut?

-- Sitä en tiedä, sillä niin vähän utelias olen ollut, etten ole hankkinut koko tekelettä.

-- Miltä ajalta se on? kysyy Solmu Sortimo uteliaana.

-- Kenties 7 vuotta takaisinpäin, minä en tuntenut kreivi Sonnenscheiniä; hän oli kuullut minusta muilta.

-- Mitä hän oli kuullut?

-- Hyviä asioita vain. Kerran kun puistossa kävelin, tunsin että joku minua tutki istuen penkillä ja kirjoitellen. Kreivi Sonnenscheiuilla oli näet tapana aina kirjoitella tässä puistossa.

-- Semmoistako se vain olikin! sanoo Solmu Sortimo. -- Mikä on kirjan nimi?

-- En ole nähnyt enkä muista, olen vain muilta kuullut, -- vastaa toinen välinpitämättömästi.

"Millainenhan hän mahtoi olla silloin" ajattelee Solmu Sortimo: "Nirvana kukkaisiällään?"

* * * * *

Näiden kahden ihmisen lemmen virrassa uiskenteli runsaasti papereita. Kevättulva kuljettaa aina mukanaan paljon kaikenlaista liikatavaraa. Solmu Sortimo se noita papereita tuohon virtaan viskeli tuntien jonkunlaista nautintoa nähdessään, kuinka virta niitä vei -- vei, aina lopuksi huutaen ystävää toiselta rannalta niitä kiinni ottamaan. Nirvana ongiskeli kirjeet tarkoin lemmen vedestä ja tutki tyystin niiden singahtelevan sisällön, mikäli sanoista veden jäljiltä selvän sai. Ja sitten tietenkin täytyi hänenkin kirjoittaa ja heittää lippu toisensa perään lemmen virtaan, josta Solmu Sortimo ne toisinaan vyötäryksiään myöten kaahlaamalla sai taiteensa pelastetuksi.

Alinomaista touhua ja juoksua ja pulikoimista lemmen virran vaiheilla se oli! Kuinka monta kaihonkääröä tai lemmenlippua salaiset pyörteet ja häränsilmät nielivät tai virran väylä ahmasi, ilman että kumpikaan rakastavaisista niitä kiinni sai, sitä ei koskaan liene laskettu muualla kuin Rakkauden Jumalan kansliassa.

Seuratkaamme hiukan tätä Nirvanan ja Solmu Sortimon lippuleikkiä kevättulvan aikana.

Kas, tuossa uiskentelee taas sininen lippu virran pinnalla, ja Solmu Sortimo huutaa toiselta rannalta:

-- Nirvana -- hoi! Ne kolme lippua, jotka äsken käsistäsi pääsivät, eivät olleetkaan kovin tärkeitä, mutta kas tämä on tärkeä, hyvin tärkeä. Pyydystä se kaikinmokomin kiinni!

Nirvana pyydystämään. Hän hypähtää rantakivelle niin että pitkä palmikko leiskahtaa, ja kurottaa valkoisen kätensä, mutta sininen lippu liukuu ohitse ja hän on luiskahtamaisillaan sekaan. Vihdoin saa hän sen kiinni viheriäisestä niemekkeestä, mutta kastelemalla jalkansa ja hameensa liepeet.

Kun Solmu Sortimo toiselta rannalta näkee että Nirvana pitelee kädessään sinistä lippua, niin hän kainostuen juoksee pensaikkoon, aivankuin jänis piilottaen päänsä. Nirvana lukee:

"Armas Nirvana, sano minulle rehellisesti, onko Sinulla joskus minun seurassani ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisit sallinut minun itseäsi suudella ja silmänräpäyksen ajan tuntea onnea, unhoittaen ympärillä-olevan ja kaiken surullisen tässä murheen laaksossa? Sano: Onko ollut?"

Nirvana hehkuu kuin tulessa ja silmänsä loistavat: "Mikä viaton lapsi hän on, kun tuollaista kyseleekin!" ajattelee hän. Ja tempaa povestaan tulipunaisen lipun ja kirjoittaa siihen nopeasti jotakin, valkoista koivun runkoa vasten. Ja viskaa lipun voimakkaasti virtaan ja huutaa samalla:

-- Au! au! monsieur! ottakaa kiinni!

Solmu Sortimo syöksyy esiin piilostaan ja tavottelee tulipunaista lippua, joka juhlallisesti liukuu melkein keskellä jokea. Hän juoksee pitkin rantaa, katkaisee tavattomalla voimalla nuoren solakan koivun ja haroo liukuvaa lippua. Ei sittenkään ulotu! -- Rakas Nirvana! huutaa hän silloin: -- Juokse hiukan syrjään, minun täytyy riisua liiat vaatteet...

Niin onkii hän lipun, tulipunaisen lipun, ja läähättäen ja ihanasti väristen kevätvirran kylvystä lukee paperista kaksi sanaa:

"On ollut!"

Kaksi lyhyttä sanaa vain, mutta ne merkitsevät paljon -- oi! ne merkitsevät melkein kaikkea tärkeintä...

Nirvana tulee esiin koivikon takaa ja ystävykset katsovat toisiaan silmästä silmään. Mutta joki on heidän välillään -- ja tulva yhä paisuu. Lemmen valtava, pyhä ja peloittava kymi on heidän välillään!

Ja taas lennähtää lippu virtaan ja se on tälläkertaa tulenkeltainen lippu. Nirvana lukee kummalliset sanat:

"Onko Sinulla, rakkakin, milloinkaan polttavia himoja, onko Sinulla milloinkaan taisteluita himojen kanssa?"

Nainen miettii hetkisen -- ja sanoo: "En ymmärrä häntä oikein". Mutta sitten viskaa hän valkoisen lipun virtaan, josta Solmu Sortimo sen onkii ja lukee vastauksen:

"Minun haaveeni ovat aina puhtaat ja ylevät ja ihanat"...

Ja niin lennähtää lippu lipun perästä lemmen väkevään virtaan, joka milloin antaa, milloin nielee kuljetettavansa. Kaikki mitä auringon ja maan välillä väikkyy inhimillistä haavetta, kaikki niissä lipuissa pohditaan ja tulisessa kiireessä tunnustellaan.

Tuossa lennähtää jo yhdestoista lippu Solmu Sortimon kädestä:

"Luuletko että meistä voisi tulla onnellinen aviopari? Vaan jos onnettomuus koituisi, kummankohan puolelta se alkaisi? Tai mikä erityisesti voisi olla siihen syynä?"

Jalo Nirvana vastaa:

"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar -- sanalla sanoen: rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään viipyisi saman katon alla... Mutta -- myös anteeksiantaa minä voin ja rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi olisi tehnyt..."

Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia keosta.

"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää voi toisiamme kohdata -- kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut, henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima? Niinkö?"

Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:

"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani! Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on. Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla..."

Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen, niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa hän, Nirvana, -- joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän sekunnin itseänsä lumota -- kirjoittamatta edes vastausta, huudahti vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:

"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni, oma armas, kallis kultani?... Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta. Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."

Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.

10.

Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa, kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin, nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi oli koottu.

-- Mihin nuo purjehtivat? kysyivät ihmiset.

-- He halveksivat meitä, -- tiesivät toiset.

-- Kuka on tuo kavaljeeri? utelivat muutamat.

-- Virolainen koulupoika, -- vastasivat toiset.

-- Onko neiti Nirvana tullut aivan hulluksi?

-- Hän on aina ollut vähän hullu!

-- Tuommoiseen kuihkaleeseenko hän nyt vihdoin on rakastunut?

-- Kesäkauden se sen kanssa on remunnut!

-- Ovatkohan salakihloissa?

-- Kunpa ei olisi pahempaa!

-- Mutta entä on se joku rikas?

-- Köyhä kuin kirkon rotta!

-- Mutta hävytöntä se sentään on että tuntematon nulkki on lyönyt laudalta koko kaupungin virkamiehistön.

-- Ja koko rykmentin!

-- Pulska kenraalin tytär? Mikä mainio maatushka siitä meille olisi tullut. Porvarisrodun jalostaja...

-- Sanokaas muuta! Ja luutnantin rouva?

-- On hänellä toki ollut pohatoita tehtailijoitakin tarjona!

-- Ja rikkaita ruhtinaita...

-- Eikä ole kelvannut?

-- Ei ole kelvannut!

-- Mihinkä ne nyt katosivat?

-- Rakkauden kaivoon!...

Näin puhelivat ihmiset.

Jo helähtivät torvet vienoihin valssin säveleihin ja lattiat alkoivat sihistä, palkit kumista, kannukset helistä, silkkiset hameet suloisesti hulmuta ja väkevä hajuvesien leyhkä tuulahteli hivelevästi ovissa tungeksivain sieraimiin. Välähteli lamppujen loisteessa kirkkaita nappeja, kultalankaisia paraati-epoletteja, välähteli kiiltonahkaisia upseerisaappaita, välähteli sapeleitakin ja rintaristejä. Vilahteli valkoisia avokauloja ja täyteläisiä kalvosimia, kultaisia ja luisia rannerenkaita ja tulipunaisten alushameiden liepeitä... Ja kuului kuiskauksia "kuinka erinomaista! kuinka hauskaa! ihan paratiisi maan päällä!"

Mutta kaukana tästä humusta vaelsi kaksi ihmistä, kaksi lempeä janoavaa ihmistä, jotka yhtenä hetkenä luulivat olevansa onnelliset, toisena hetkenä taas neuvottomina katselivat onnensa jumalatarta silmiin. Eivätkä kumpikaan tietäneet, mistä ihmisonni riippui. Eivätkä kumpikaan olleet kypsyneet siihen, johon elämän tuomari heitä vaati.

He luulivat olevansa yläpuolella tuota turhamaista joukkoa, joka hilpeänä kerääntyi tanssimaan puolihumalaisten upseerien kanssa, mutta rientäkäämme tutkimaan, millä korkeilla asioilla he itseänsä tänä syyskuun iltana huvittelivat. Korkeita asioita tosin lienee ollut, mutta korkeuksista he yhtäkkiä suistuivat mailman mataluuksiin ja tapahtui se seuraavalla tavalla.

Heidän oli sanominen hyvästit toisilleen. Herra Karmilla sattui olemaan käsissään hansikkaat, joita hienouksia hän tavallisesti ei käyttänyt, ja joku tuntematon voima pani hänet nyt tarjoamaan hansikkapäällistä kättä ystävälleen hyvästiksi. Nirvana von Eidmann ei sitä huolinut, vaan tehden hylkäävän liikkeen nykäsi jyrkästi takaisin jo ojennetun kätensä, jossa myös oli hansikas. Herra Karm katsahti ystäväänsä suoraan silmiin, jotka kirkkaan-ylpeinä kiilsivät tähtien valossa, ja sanaa sanomatta tarjosi toistamiseen hansikoidun kätensä, sillä hän ei tahtonut olla "etiketin orja", kuten hän itseksensä ajatteli. Nirvana yhä kieltäytyi jyrkästi. Silloin lausui Solmu Sortimo:

-- Mademoiselle von Eidmann, miksi se halveksitte minussa sitä, mitä ette itsessänne halveksi? Miksi naiselle päinvastoin muka luetaan säädyllisyydeksi, kun hän hansikas-kädessä miestä kättelee?

-- Naiselle on kerrassaan säädytöntä ottaa vastaan hansikoitua kättä miehenpuolelta, -- vastasi Nirvana loukkaantuneesti. -- Minä olen sivistynyt nainen, enkä suostu raakoihin tapoihin! lisäsi hän suuttuneena.

-- Vanha laulu! väitti Solmu Sortimo. -- Jos suoraan menemme tämän pikkuasian ytimeen, niin täytyy teidän tunnustaa että sydämmenne ei vähintäkään loukkaudu siitä että puristatte hansikoitua kättä. Eikös niin? Ainoastaan sentähden että muut ja muoti teille tämän ovat opettaneet, te tällä hetkellä kieltäydytte kättelemästä minua! Toisin sanoen: ainoastaan sentähden että olette elänyt ikäänkuin apinain parissa, tämä nyt teistä näyttää säädyttömältä!

Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman muotihulluutta muistaessa.

Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta suostui vihdoin...

-- Elkäämme toki riitautuko turhista, -- sanoi Solmu Sortimo. Ja lyhyesti lisäsi: -- Hyvää yötä!

Portti lupsahti kiinni.

Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!

"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen. "Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni..."

Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä iltana luuli voivansa yhtyä:

"On sama mullen: kärsinkö vai nautin, Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin, Oon valmis itkuhun ja nauruun, Siis sama mullen, aivan sama mullen!

On sama mullen: ystävyys tai viha, Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin, He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot, On sama mullen, mullen ihka sama!

On sama mullen! Sydämmeni lääke: Tuo lempi -- unhoon sai jo ammoin, Mua rakasteta ei -- ei tarvitsekkaan -- On sama mullen kaikki, aivan sama!

Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta! Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin, Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas -- Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"

-- Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat ulkona kedolla kävelemässä.

-- Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä hansikas-asiassa, -- vastasi Nirvana hetken mietittyään.

-- Ajattelitteko siis että olin tuhma?

-- En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.

Se oli suoraa puhetta.

He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia -- senhän kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella sormellaan kadulla kulkiessa.

-- Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.

-- Niin, minua se huvittaa, -- väitteli yhä toinen; -- minua viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni kiinnittää -- niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria -- uskaltaminen rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.

-- Mitä te sillä luulette voittavanne?

-- Elkää sanoko! -- sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan...

Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia ystävänsä "kysymyksiin"; -- sisällä olisi se ollut mahdotonta.

Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".

Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa. Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.

-- Elkää peljätkö, -- sanoi kavaljeeri rauhallisesti.

-- Minua niin peloittaa... se iskee vielä meihin!... sanoi Nirvana.

-- Ei iske... onhan minulla sauva...