Part 7

'Kunnioitettava, rakastettava! Te tahdoitte taas tietää "syyn", tällä kertaa siihen, miksi en siskoanne Olinkkaa halua yhteiskuvaan. Kuulkaa siis rehellinen tunnustus: "Jumala" on rakkaalle siskollenne antanut sellaisen ulkomuodon ja sielun että se ainakin minulle on perin vastenmielinen. Koko hänen olemuksensa on iljettävintä mitä nuorelle miehelle olla voi: hänellä on hirveän rumat ja iljettävät silmät, ruma suu ja lerpattava leuka ja kasvojen hipiä kuin natautunut nauris; mutta enin vastenmielinen on hänen äänensä; se on sellainen yhtaikaa imelä ja hapan, muikea ja huikea, alati kuin itserakkaasti loukkaantunut tai omasta ylpeydestä närkästynyt niin että sitä kuullessa kauheasti hermostuu ja joutuu sellaiseen mielenkiukkuun että haluaisi lyödä sen äänen käyttäjää vasten -- --. Äärimmilleen kohoaa tämä antipatia silloin, jos Hänen Rumuutensa suvaitsee laulaa rakkauden korkeita veisuja, sillä silloin vaaditaan vahvoja hermoja jottei tulisi sanotuksi: "pidätkö suusi kiinni sen tuhannen -- --!" t.j.s. Ilmeisesti on tämä teidän siskonne itserakas, kun keneltäkään kysymättä ja kenenkään pyytämättä itsestään rupeaa laulaa vonguttamaan kaikkien kuullen ikäänkuin olisi varma suloisesta vaikutelmasta ympäristöönsä. Vielä on minulle hänessä tympäisevää se että hän suvaitsee suosia kaikenmoisia juoruja ja uutisia etenkin lemmenasioista sekä juoksee niitä emännälleni ruikuttamassa puolenyön aikaan läpi ikkunan, aivankuin tahallaan aina asettaen reittinsä juuri minun makuuhuoneeni ikkunan alitse, vaikka muitakin polkuja löytyy. Ja sitten: taivahan talikynttilät noita hänen kaikkia huudahduksiaan ja turhaanlausumisiaan sekä noita pään ja niskan vääntelyitä, jos hän sattuu näkemään jotakin, joka häntä "miellyttää": "kuinka hirveästi hän muka rakastaa, kuinka intohimoisesti hän muka rakastaa!" -- esimerkiksi likalammikon pintaa, joka muka on "hurmaavan kaunista" tai ruohikkoa, missä lehmät ja porsaat juuri ovat sorkkailleet! Ja sitten nuot hänen jokapäiväiset tunnepurkauksensa: ei muka voi koko yönä ummistaa silmiänsä, koska on kuutamo, vaan tahtoo "ainoastaan ulos katsoa" ja "haaveksia" tai "hirveästi itkeä", "itkeä sydämmensä pohjasta"... Niin juuri: itkeä! Jokainen hänen juttunsa loppuu näet sanoilla: "ja minun teki mieleni itkeä!" tai: "ja minä itkin niin-niin kauheasti!" ja toisista kertoessa: "herra Ivan Ivanovitsh oli niin liikutettu lähtiessänsä että purskahti itkuun asemalla ja itki hirrrmuisesti... ja kaikki muutkin hirrrveästi itkivät!"

No niin, semmoisen vaikutuksen on minuun teidän Olinkka-siskonne aikaa-sitten tehnyt. Itsekkin sitä ihmettelen. Toisinaan aivankuin vihaan häntä enkä millään mokomin halua kanssaan sanaakaan vaihtaa, pysyköön niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Ja olkoon kuinka "hyvä tyttö" tahansa -- minulle hän on sietämätön. En voi, en voi! Antakoon Jumala anteeksi, mutta en voi häntä kunnioittaa enkä olla hänelle mieltäni osoittamatta.

Kummallista tosiaan että Te, Nirvana, nainen jalo-otsainen, korkeavartaloinen, sielultanne lempeänsointuva kuin Aeolin harppu, ryhdiltänne kuni itse Olympon jumalatar, että Te olette hänen sisarensa? Siinä on luonto rakentanut äärettömän ristiriidan, vetänyt selvittämättömän solmun...'

Alla oli nimimerkki "Durak" sekä lisäys "kiireesti kirjoitettu".

Näin kuului tuo ilkeä kirjelippu.

-- Mitäs nyt minusta ajattelette? kysyi hän, kavaljeeri, hiukan värähtävin huulin, sillä hänen sydämmensä oli viimeiseltä ruvennut levottomasti sykkimään ja henkeä salpasi.

-- Jumalankiitos että _hän_ ei ollut vikapää! -- huoahti Nirvana Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne rauhallisesti ystäväänsä. -- Minä luulin että Olinkka jotenkin oli teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut. Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se on eri asia -- luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se merkillistä ettei hän _teitä_ viehätä! Te, monsieur Karm, olette ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, -- kaikki täällä olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän ollut muiden herrain lemmikki.

-- Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, -- arveli Solmu Sortimo salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.

-- Sitä en luule, -- sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa kuiskaamalla: -- Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne, joka on _minuun_ ihastunut!

Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:

-- Varmaan olette sitten tekin muuttunut?

Johon toinen vastasi:

-- Kenties... Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen _antautunut_ avomielisempään puheluun...

Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä vielä ollut sitä lukenut?"

8.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän reunasta nouseviin höyryihin -- siellä virtasi verkalleen seudun ainoa, kosteutta uhoava joki.

Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään, ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko perhettä, sisaria ja äitiä -- työllään, jonka koko onnistuminen ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana, kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella, muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella -- mutta myöskin surulla, miltei vihalla -- kuunnellut, koskapa hän vasta nyt oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan, oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin, niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna vihdoinkin virkkoi:

-- Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä salaisuuksia luulette _minulla_ olevan?

Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.

-- En tiedä... sopersi hän. -- Minä luulin että jokaisella naisellakin...?

Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan virkkoi vakaisena:

-- Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette kysymyksiä.

-- Enhän minä... millaisia kysymyksiä?... sokelsi nuorimies kuni pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole minulle mitään puhuneet...

Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi yhtäkkiä:

-- Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?

Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä, kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun sai vastauksen:

-- En, en koskaan.

Nirvana lausui sen lujalla, varmalla, hieman surunsekaisella äänellä: -- En, en koskaan!

-- Ja minä kun luulin...!

-- Neljätoista naimistarjousta on minulle tehty... ilmoitti Nirvana.

Epämääräiset aavistukset valtasivat hämmästyneen nuorenmiehen.

-- Neljätoista -- ettekä kertaakaan kihloissa! huudahti hän. -- Miten se on ymmärrettävä?

-- Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti siten ettei kukaan noista neljästätoista ole minua miellyttänyt, -- sanoi Nirvana arvokkaasti ja ikäänkuin hieman kohauttaen olkapäitään.

Solmu Sortimo ei tiennyt mitä sanoa. Hänen päässään kierteli kummallisia kysymyksiä.

-- Onko siitä kauvankin? sokelsi hän vihdoin.

-- Mistä niin? Ah, arvaan mitä tarkoitatte. Kahdestoista, kolmastoista ja neljästoista kosinta tehtiin viime kesänä... Kaikki kolme olivat hyviä tarjouksia, kuten sanotaan, -- lisäsi hän.

-- Ettekö itse koskaan ole...?

-- En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. -- En ketään ole rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt...

-- Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, -- sanoisin teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt...

-- Ei, elkää sanoko niin, -- keskeytti Nirvana, -- päinvastoin on tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja, suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja rakkautta haaveilleet... joskohta pettyneet -- minulla niitä ei ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka rinnassa... Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia muistoja takana!

"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla lemmellä, hellän himon koko hehkulla... hän tahtoi suudella noita silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä, rakkaudesta omasta turvattomuudesta...

Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:

-- Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin kiintyneen?

-- Uskon ja tiedän... vastasi Nirvana. -- Eräs, joka oli minulta saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt naimisiin.

-- Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu Sortimo.

-- Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän, josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden kuluessa...

-- Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

-- Hän kuoli vuosi sitten, keväällä...

-- Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo...

-- Sama se oli, -- sanoi Nirvana. -- Hänen elämänsä oli hyvin onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies... Minun kävi häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori mies.

-- Saksalainen?

-- Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

-- Ja te ette voinut...?

-- Minä en voinut...!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli riutunut ja kesken kuollut.

-- Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi selvittää! saneli hän.

-- Niin, niin, -- myönsi Nirvana syvään huoahtaen.

Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen. Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta... ja tiesi että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan himona... mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa, sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan iltahetken -- enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi... vaan _hän_ ei sitä ymmärrä..."

Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo kysymys:

-- Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?

-- En, ystävä hyvä, teitä halveksi, -- virkkoi nainen matalalla äänellä. -- Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt, monsieur Karm!

-- Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon valtaamana. -- Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä oli totta, surullista, onnetonta totta...

-- Mutta ettekö kuitenkin liioittele? -- Te viskaatte koko nykyisen sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian syyksi... Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!...

-- Ihminen on henkiruumiillinen olento, -- sanoi Solmu Sortimo. -- Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!

Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut? Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli, vastannut --. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi. Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana, joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista ymmärtänyt?... Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli uskonut salaisuutensa _hänelle_. Oikeassa oli hän ollut ettei se kannattanut...

He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat toisilleen pikaista jälleennäkemistä.

Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin. Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen. Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta... aivan aiheettomasti jostakin murhasta.

Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä seuraavanlaista tunteenpurkausta:

'Nirvana!

Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa, mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän olemuksenne -- Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja tuntuu kuin kuolisin, jos en... oi ettekö sitä ymmärrä!... Minä elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin tuntematta kuolemanpelkoa... hourivassa lemmessäni! Sellainen sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa voimakas mielikuvitus leikkien lenteli...

Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa, totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana, kuningattareni, miksemme mekin voisi -- Miksemme mekin voisi --?'

* * * * *

Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta kohden.

* * * * *

"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä, kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi! Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät, nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene -- häntä, armahinta ei enää kohdata sovi..."

* * * * *

"Kuinka kummallista se sentään on, miten paljon vaatteus naisella vaikuttaa! Jos hän tänään olisi ollut toisessa pukimessa, niin en tällä hetkellä hänestä niin tuntea voisi kuin nyt tunnen! Mutta miksi minä, mielipuoli, en taaskaan totellut kultaista sydäntäni, joka käski minun painamaan pääni hänen pyhiä rintakumpujaan vastaan? Minä olisin siinä maannut kuin lapsi, piilossa pahalta mailmalta ja synniltä!..."

* * * * *

"Minä unta näin että Sinä, minun Nirvanani, olit nunna ja minä, ikuinen rakkauden narri, kuljeskelin ympäri luostarin muureja Sinua kohdatakseni. Ja ikäänkuin Sinäkin tuntenut olisit että minä Sinua kohdata halajan. Aivan oli pimeä, kun Sinä vihdoin näyttäydyit hunnussasi ja me puhelimme kuiskaamalla. Mutta Sinä pusersit itkua... Miksi oi kuningattareni suruharsoinen, sinä itkua pusersit? Miksi?"

* * * * *

"Luulen lempiväni, uskon rakastavani -- mistä tämä usva ympärilläni? Missä ja milloin löytänen sen pyhän, joka hautaan asti säilyy? Milloin tuntenen täydellisesti itseni?"

* * * * *

Mitä Sinulle olen tehnyt, oi Nirvana, että näin minulle haastelet? Peiliä vasten asetan Sinun salaperäisen kirjelippusi ja luen siitä seuraavat sanat: "Te saatatte minut levottomaksi, tästälähtien ei minulla ole oleva hetkeäkään rauhaa! Olen haudannut onneni!"... Oi Jumala, minäkö taas syypää olen? Sekö onnen haudata voi etten Sinulle käsivarttani ojentanut, minä kelvoton ritari, kun tuonne näkötorniin eilen kiipesimme? Syy syntiini oli tälläkertaa se että Sinä, rakkahin, satuit olemaan puettuna siihen harmajaan mantteliin, jota en mitenkään sietää voi. Anna anteeksi kallis, olen liian heikko, enkä ole hovissa kasvatettu. Älä unhoita, millainen epänormaali olento minä olen!

* * * * *

Sinä et ole vielä koskaan selvästi sanonut, missä määrin Sinä minua rakastat? Kuinka voin minä siis sen tietää, oi Nirvana?

* * * * *

Sinä kävit minun kammiossani, ah Nirvana, ja olet pyhittänyt minun nuorenmiehen-huoneeni! Sinä katselit kaikki minun kuvani ja kyselit, keitä ne olivat. Mutta en Sinulle näyttänyt sitä kuvaa, joka sydämmessäni piilee. Sinä ihmeellinen, olet käynnilläsi tuulahuttanut minun matalan majani korkealakiseksi temppeliksi!

* * * * *

Ah, unta, unta olen taas Sinusta nähnyt, rakkahin, sellaista unta että Sinä olit minun isänmaassani. Me olimme seisovinamme Imatran rannalla ja hopeaiset aallot loiskivat hurjanhilpeästi allamme ja linnut lauloivat ja oli kevät kirkas ja me olimme kahden. Silloin näin minä sinut, oi Nirvana, kuni väkevässä virrassa kylpijän, sellaisena kuin Jumala sinut oli luonut! Minä näin Sinut ja vapisin! Sinä olit puhdas ja pyhä ja valkoinen kuin joutsen ja Sinun rintasi kummut olivat suloisemmat nähdä kuin taivaallinen autuus, ja pelastuksen uho niistä huokui... Oi Nirvana, Sinä olit unessakin puhdas, mutta minä, minä en sitä untani kestänyt, vaan heräsin huikaisevaan huumeeseen ja luulin hulluksi tulevani... sillä minä en ole koskaan -- kuuletko: en koskaan -- Pyhä, pyhä on minulle naisen lempi ja naisen ruumis minulle pyhä, pyhä on minulle se suudelma, jonka Jumala on ihmiselle opettanut, vaan jota minä, kokematon, en tunne.

* * * * *

Näin kirjoittaa Nirvana, minun kuningattareni: "Miksi Sinä, Solmu Sortimo, olet niin kummallinen? Kun minä Sinun kanssasi kävelen, niin Sinä olet minulle kylmä ja epäkohtelias ja usein minä palaan retkiltämme pettyneenä ja haavoitettuna, enkä voi muistaa yhtään sanaa, mikä minua hyväileisi. Ja silloin ei minulla ole muuta neuvoa kuin turvautua Sinun kirjeisiisi, Sinun kultaisiin sanoihisi paperilla ja niistä ammentaa lohdutusta! Kaksi kesäistä päivää minä Sinun kanssasi onnellinen olin ja tunsin että Sinä kuuluit yksinomaa minulle, ja minä olin ylen onnellinen koko olemuksessani että Sinä olit niin hyvä ja suloinen! Mutta sitten Sinä muutuit käytöksessäsi ja minä tulin onnettomaksi ja aloin ajatella kaikkea uudestaan. Sinä Solmu Sortimo, haluat omistaa elävän patsaan, joka Sinua tottelee ja joskus Sinulle antaa hyvän neuvon ja murheen hetkenä Sinua auttaa, mutta oman sydämen halajoimisesta -- ei hiiskaustakaan! Ja vielä Sinä Solmu Sortimo viskaat minulle lapsellisenyksinkertaisen kysymyksen: missä määrin minä Sinua muka rakastan? Niin tiedä siis että kaikki nyt on epätoivoa ja että minä en Sinua ollenkaan ymmärrä!"

* * * * *