Part 6

Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua. Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen, tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa -- vaan omaa vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös, tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin, onnetonta joukkoa.

Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus, riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan -- kaikkien ihmetykseksi -- kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle, vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan, kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin. Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä, joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm -- Irinankin suhteen -- ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa sanottavaa.

Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.

Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann, vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa. He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään. Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi, joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti, ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.

Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita. Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan -- ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa, Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän -- virallisiin toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja, mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä -- kaiken surkeuden jälkeen -- julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä vastaan.

Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta varallisuussuhteistakaan.

Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät, mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset, vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän venäläiseen tapaan -- Aleksandra Napoleonovnaksi.

7.

Elokuu oli menossa.

Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut. "Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut. Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen vankkurissa, -- maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú", jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi tervassa".

Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään eri katua.

--. No, monsieur, oletteko tyytyväinen retkeen? kysyi Nirvana reippaasti.

-- Retkeen olen tyytyväinen, vaan itseeni en, -- vastasi Solmu Sortimo.

-- Miksi niin?

-- Siksi etten näy voivan tyydyttää muita... Olen kuhnailija, joka alati aijon... rakentelen tuulentupia -- kaikki jääpi toteuttamatta. Palaan tältäkin retkeltämme yhtä kylmänä ja yhtä umpimielisenä kuin olin sille lähtiessänikin.

-- Tiedättekös että minäkin edelliseltä huviretkeltä tultuamme olin aivan tyytymätön itseeni -- ilmoitti Nirvana Napoleonovna. -- Ensi kerta elämässäni niin tapahtui.

-- Miksi olitte tyytymätön? -- uteli Solmu Sortimo.

-- Siksi että olin ottanut ensi askeleen...

-- Millaisen ensi askeleen?

Nirvana ei heti vastannut.

-- Muistatteko te, monsieur Karm, mistä te silloin kieltäysitte? sanoi hän sitten hiljaa.

-- Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että kävelisin kanssanne kainalokulussa? --

-- Niin! ja te -- kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.

Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa närkästyvän.

-- Mutta jos te, -- vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, -- olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.

-- Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi, miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!

-- Ei, hyvä ystävä, -- puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te pyysitte, en totisesti voinut... en tohtinut... itseni vuoksi... en sitä tässä saata tarkemmin sanoa... sopersi Solmu Sortimo.

Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.

-- Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?

-- Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin ikävää välillemme tulee...

Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi:

-- Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?

-- Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta...

Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.

Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi kirjoittaa venäjäksi:

'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä...

'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten, niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)

.näämelielys ätiet isiytyättieH

Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen päättänyt etten koskaan -- ainoastaan venäjänkielen tähden, jota isänmaassani halveksitaan -- mene venäjänkielisen naisen kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi iljettävää pettämistä...

Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi, joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla enempää...'

Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu Sortimolle:

-- Minä uskon että se on totuudessa kirjoitettu. Ja vaikka ruusutarhan keskellä onkin kylmä hautakivi, niin kuitenkin: minä olen kiitollinen että yksi ihminen on minuakin edes paperilla rakastanut!

Hän lausui suruvoittoisesti sanat "paperilla rakastanut".

Mutta Solmu Sortimon selitykset eivät tähän loppuneet. Hän ei saanut sielunrauhaa ennenkuin oli laatinut kymmenkunnan arkkia käsittävän sielullisen selonteon siitä kummallisesta "syystä", jota toinen oli tahtonut välttämättä tietää ja jonka hän näihin asti oli naisilta huolellisesti salannut. Sen kirjoittaminen vieraalla kielellä vei häneltä viikonpäivän ajan.

* * * * *

Tämä tunnustus oli hyvin pitkä ja asiallinen, avomielinen ja sydämmestä lähtenyt. Kirjoittaja tunsi siihen vuodattavansa olemuksensa kaikkein vakavimman ja ehkä tärkeimmän osan.

Solmu Sortimo lähetti itse tutkistelmansa ystävälleen myöhään eräänä lauvantai-iltana, synkkien, lämpimien, pilvien peittäessä varjoon ihanan elokuun kuutamon. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, meni hän sitten Eidmannien luo, kutsuttuna sinne aamiaiselle.

Ensimmäisenä kohtasi hän Nirvanan. Hän koetti tutkia ystävättären kasvoista, mitä tämä oli tuntenut ja mitä ajatellut hänestä luettuaan hänen tunnustuksensa? Ei mitään hän huomannut! Ainoastaan sen hän oli keksivinään että kaikki, mitä ystävätär nyt puhui, irtausi ikäänkuin väkinäisesti hänen sielustaan. Hänen oma puheensa oli myös hätäistä ja usein hän vaikeni tai vastasi kuivakiskoisesti ja tylysti. Aamiaisesta ei hän paljoa maistellut -- ei ollut nälkä. Mentiin sitten puutarhaan syömään omenia puista, jotka jo houkuttelevina punoittivat. Siellä tuli keskustelun alaiseksi yhteinen valokuvaajalle meno, josta joskus ennenkin oli puhetta ollut. Herra Karm teki nimikortilleen luettelon henkilöistä, jotka hänen mielestään saisivat tulla yhteiskuvaan, jolla oli oleva joku erikoinen merkitys. Siinä olivat kaikki muut paitsi Olinkka neiti. Molemmat sisaret huudahtivat yhtaikaa:

-- Monsieur Karm, mitä tämä merkitsee? Tahallanneko olette jättänyt hänet mainitsematta?

Solmu Sortimo tunnusti sen tehneensä tahallaan. -- Se on minun ehdotukseni, -- sanoi hän. -- Te tehkää kuten haluatte.

-- Monsieur Karm, sanoi Nirvana nuhtelevalla äänellä. Miksi ette häntä tahdo mukaan? mitä hän teille on tehnyt?

-- En sano mitään, -- vastasi Solmu Sortimo jäykästi. -- Sen ainoastaan ilmoitan ettei tämä minussa ole mikään hetken oikku.

Ja hän seisoi noiden aatelisneitien edessä uhkaavan ylpeänä, komeana ja kookkaana.

-- Meillä, Olinkan sisarina, on oikeus tietää, niiksi te näin vainootte siskoamme! sanoi Nirvana vaativasti, lempeästi.

Solmu Sortimo lupasi antaa "selityksen" tästäkin asiasta, mutta paperilla. Ja meni asuntoonsa ja kirjoitti kummallekkin sisarelle eri lipun kätkien ne paperossikoteloonsa.

Sopimuksen mukaan menivät he sitten ulos kedolle. Herra Karm oli ainoa kavaljeeri kolmen naisen seurassa (kolmas oli joku vaatimaton vieras neiti). Perille tultua asettuivat he istumaan kahteen ryhmään niin että välillä olevat pensaat peittivät näkemästä ja kuulemasta toisiansa. Ensin oli Solmu Sortimon suoriutuminen Tatjanan kanssa. Hän ojensi paperossikotelonsa.

-- Lukekaa ja antakaa minun hoitaa päivänvarjostintanne. Tahdon nähdä, miten hahmonne muuttuu lukiessanne.

Iloinen Tatjana neiti alkoi lukea, tietämättä oliko kysymyksessä pila vai tosi. Juuri oli hän päässyt nauramasta, mutta kohta herahtivat hänen silmänsä vesikiehteeseen. Hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi. Kesken lukemistansa hän kuitenkin ehätti hilpeästi kysymään:

-- Kenelle se toinen lippu siellä kotelossa on -- näyttäkääs?

Hän tyyntyi kun sai tietää että toinen lippu oli sisarelle ja sisälsi samaa. Tatjana luki kyhäyksen loppuun.

-- No? tiedusti toinen.

-- Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä! huudahti nyt Tatjana neiti.

-- Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?

Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli hänkin jo ollut kihloissa!

-- Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. -- Te?

-- Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut punainen hame, vaan että se on repeytynyt.

-- Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. -- Kertokaas hiukkasen!

-- Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. -- Ensin oli opettaja -- sitten oli tehtailija -- ja sitten oli tykkiväen-luutnantti.

-- Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. -- Ja syyt, miksi kihlaukset purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?

-- Oli kovin prostoi-ihminen, -- selitteli Tatjana. -- Lakkasi miellyttämästä.

-- Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. -- Olitte siis itse vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?

-- Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. -- Kaikki oli jo valmista häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu -- äiti pani esteen, ei sallinutkaan!

-- No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi suomeksi.

-- Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. -- Mamma oli silläkertaa kovin paha!

-- Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen. -- Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?

Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:

-- En tiedä. Hän oli hyvä!

-- Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän! opetti suomalainen. -- Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä...

Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.

-- Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu Sortimo.

-- Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana muistelemaan. -- Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin...

-- Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. -- Siinäkö kaikki?

-- Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin! Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty...

-- No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.

-- Kuoli! ilmoitti Tatjana.

Hetken vaitiolo.

-- Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.

-- Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin, öitä valvoin... sain keuhkokuumeen ja -- kauheasti laihduin!

Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.

-- Minä, -- lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!

Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.

-- Vai niin, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Niin, niin, _niin_ onneton olen minä ollut rakkaudenhommissa, lopetti Tatjana. -- Enkä enää koskaan, kuuletteko, en koskaan pyri naimisiin! vakuutti hän.

Toisen mielestä hän kuitenkin näytti paljonkin sitä vielä ajattelevan.

Parit vaihtuivat. Solmu Sortimo istuutui alas mättäälle ja katsoi ylös Nirvanaan, joka korkeana seisoi hänen edessään paperilippua lukien. Kuinka jalopiirteiset olivatkaan Nirvanan kasvot! Hän seisoi siinä liikkumattomana, pyhästi äänetönnä ja silmät vain seurasivat paperille kirjoitettuja rivejä. Sininen taivas mahtavana kaartui hänen yllänsä. Nirvana Napoleonovna luki lipusta seuraavaa: