Part 5
Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.
* * * * *
Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen, herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von Eidmannien koko perheeseen.
Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa ihmisen mielikuvitukseen.
Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha, jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen kirjoitelman:
"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani -- sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta, jolle Nirvana vei kukkia.
Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello 7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.
-- Missä olette ollut, monsieur Karm?
-- Aamuruskon mailla... satujen saarilla... valkeuden valtakunnassa... pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa vastaanottamaan.
Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta, vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti, mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee yli äärettömien vainioiden...
-- Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.
He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman... ikäänkuin salaa rukoillen apua, jotta näkisivät ihmisiä...
-- Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään pidätellen vatsallaan nurmikolla: -- Hyvä ystävä Solmu Sortimo, menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni! Tarvitsen... oikoa sukkiani.
"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana! Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! -- --
Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella... Kas, nyt ne äkkiä ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti hivellen kulkijain kuumia poskia.
-- Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.
-- Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!
-- Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!
-- Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!... En ikinä ennen ole nähnyt oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta. Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin mieluista luonnossa keksii: -- Kerrassaan hurmaavaa! _Prosto prjeelestj!_
Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla ympäröity.
Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut kalastajakylä...
Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!...
Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö, jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen: "Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin -- ja tervettä, verevää kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"
Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan, joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.
Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi sorvailleet.
-- On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, -- sanoi Solmu Sortimo, -- olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain elämään...
-- Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta! myönsi Tatjana lämpimästi. -- Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi päiviksi?
-- Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, -- sanoi Solmu Sortimo nousten ylös törmää Tatjanan jälissä.
Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen herraan tutkivia silmäyksiä.
-- Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.
-- Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä yhtaikaa.
Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat vielä raakoina puissaan.
Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.
-- Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.
-- Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että olitte näyn nähneet, -- sanoi ystävä rauhallisesti. -- Ette osaa mitään peittää.
-- En tahdokkaan!
-- Ja vaikka tahtoisittekin... Kaikki teistä läpikuultaa!
-- Hoo, hoo... naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!
He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon hänelle oli tila laitettu.
"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.
Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.
Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin, kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.
-- -- --
Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.
Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.
Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen ulkonaisista satunnaisuuksista...
Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.
"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"
Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän päiväkirjaansa runonkin:
Ah kuinka mun ompi nyt ikävä, Ah kuinka on mieleni musta, Kun yksin rientävi elämä Ja ei ole lohdutusta...
On kullat toisilla kullakin, Ne illoilla kaksin kulkee, Ja varjossa vaahteran useakin Oman armaan syliinsä sulkee.
Vaan mulla ei kullasta muruakaan Sulolehtojen liepeillä laulaa, Mun haaveeni vaan unihoureissaan Vale-impyjä kärsien kaulaa...
Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.
6.
Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.
Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.
Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies, päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä -- häntäkö varten, kukas tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta...
Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta, joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja -- äänettömiä kaihon käskyjä.
"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa. Yks harppaus vaan -- hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista kiveä ainoastaan ulkopuolisesti -- sisäpuolelta ette ensinkään ole kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen. Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs... Huomenna kenties olen toinen kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen, ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta. Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu, ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!" Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee nuorenmiehen korvia. Yö on tullut -- satakieli yksin jää lehdikkoon laulamaan...
-- -- --
Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta puutarhasta -- kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja -- kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö, mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla "niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen syytä.
-- Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi, kun sanon että syytä _on_...
-- Mutta mikä? ahdisti Nirvana.
-- En saata suullisesti sitä teille sanoa, -- vastasi toinen.
-- Oletteko muille joskus sanonut?
-- En.
-- Ettekö voisi kirjoittaa?
-- Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.
-- Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?
-- Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.
-- Surkuttelen että niin on käynyt... sanoi Nirvana ja vaikeni hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden välissä.
-- Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, -- virkkoi vihdoin nainen. -- Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin itserakas ja sangen ylpeä olento.
-- Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. -- Mutta minua ei tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt, voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka ymmärrettäisiin -- mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa? Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista...
-- Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja -- egoisti! keskeytti Nirvana.
-- Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti, erityinen sielun ja ruumiin tila... se valtaa ihmisen kysymättä, äkkiä, vasten tahtoa... se on kuin kolera tai kuumetauti... Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö -- orja, toinen -- valtias, eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle..."
-- Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. -- Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta tiedättekö miksi?
-- Minun ei tarvitse tietää, miksi -- tai millainen hänen oma elämänsä oli, -- vastusti nuorimies.
-- Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. -- Kuulkaa: Turgenjev eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön... Ja...
-- Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.
-- Yksityisistä lähteistä... Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko, herra Karm, joskus toiste _minulle_ sanoa tai kirjoittaa tuon syyn, jota nyt ette ilmaissut?
-- Tahdon miettiä asiaa, -- sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.
Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"
"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi tietänyt, kuinka toinen nukkui!!...
-- -- --
Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13 henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli, joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan, hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa, tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, -- siitä kaikesta kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia, jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.
Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli pakko häntä kiittää retkestä.
Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten hänen tapansa oli:
"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain vastenmielistä -- ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan. Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."
Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.