Part 4

Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori tänä päivänä suvaitsi vieraita.

Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt -- sitä todistivat tämän merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku, kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.

Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana, lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin, ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.

-- Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena, hymyilevänä.

-- Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät ikinä kuihdu!

Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.

Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien paksujen vehnäkakkujen kanssa.

-- Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: -- Jollette syö, niin kuolette!

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä... koettaa Solmu Sortimo estellä.

Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin, joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä, mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä perhosia leijaili surisevassa kukastossa... kesää se oli, se oli kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti -- ennenkuin kukaan huomasi -- nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen, soitellen, lukien, väitellen -- syöden mansikoita, maistellen viiniä, juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen kävelyyn hiljaisessa puutarhassa...

Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa -- siellä oli nyt juhannusaatto parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla...

Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!

Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?...

* * * * *

Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera akkunalaudalla.

-- Eilen tein teistä uuden havainnon, -- äännähtää Nirvana, -- olette hetken lapsi!

-- Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.

-- Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, -- arvostelee Nirvana.

-- Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?

-- Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen minun edessäni?

-- Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan. Halveksin itseäni... puheli nuorimies.

-- Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä itseänne halveksia. Te vain suurentelette.

-- En suurentele.

-- En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.

-- Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: -- jos sen sanoisin, niin katseenne minua kohtaan muuttuisi... ehkä en silloin tässä näin istuisikaan... ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi...

-- Älkää puhuko joutavia...

-- Ei, Nirvana Napoleonovna, -- väittää yhä Solmu Sortimo, -- en minä pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen... Hyvää yötä, minä siis odotan...

-- Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.

Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.

4.

Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan -- ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti Nirvana...?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu. Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen -- ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät. Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia hiipovat... --

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi, Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut -- sillä hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana, Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka, tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla -- Kristuksen kuvia -- pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?... Keskellä kaunista kesää!...

-- -- Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä Pyhän Pietarin kylää kohti -- mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas jäivät joukosta.

-- Me tulemme kohta, -- huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko luonto tuoksui väkevää elinvoimaa...

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin, suudella häntä ja... oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli -- mitä suurinta syntiä, mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon ylevään naiseen. Suudella -- ei! eihän hän koskaan vielä ollut suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

-- Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana viehkeästi.

-- Oh! minä vain -- eksisteeraan... nauroi Solmu Sortimo niin että kuopat tulivat poskiin.

-- Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset, kuinka minua salaisesti kidutatte!"

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli. Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat... itsensä voittaneina... uskoen tulevaisuuteen...

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

-- Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti. -- Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

-- Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän keskellään säkki päässä, suitsu suussa. -- Mistä tämä vieras herra on kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

-- Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan: -- Hän on Suomesta!

-- Vot, vot, -- sanoi talonpoika. -- Kuulen mie jo murteesta että herra on saksalainen.

-- Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta -- ja syöminen ja juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia, pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista, joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

-- Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa, ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa hengityksensä huokui niin pahalle?... Ja vaikka toinen sydämmeltään lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi. Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa! --

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi. Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen -- hänen sielunsa sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen kuin kilisevä kultakulkunen -- toisella sydän viileä ja puhdas kuin vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt, lumoava... ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä...

5.

Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen... -- kirjeenkö? ah, nyt ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:

'Herra Karm!

Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy, kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin, jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen, tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle -- sellainen olen ollut. Kunnioittaa? -- se on liian heikko auringonsäde talvisena päivänä, se on liian ikävä -- ei! kerran minä jo olin laskevinani parempaakin... mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan valaise Teidän sisäistä mailmaanne -- sentähden että Te liiaksi rakastatte itseänne.

Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy anteeksiantaa -- ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa...

Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette minua -- no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei väkisten lempeäksi tulla".

N. v. E.'

Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan! Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa aavistaakkaan.

Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli aiheutunut.

Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:

'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!

Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki, on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin: Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" -- Jumala varjelkoon -- vaan kirjoitin teille että _jos_ te halveksisitte minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon. Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni" hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen -- ette ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita minun kunnioitustani, -- minun, oudon maan ihmisen, mutta kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden "kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata. Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen, jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä... Oi jospa minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te, niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! -- näin minä usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin" toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä", joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä. Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi -- en ole niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee näyttämään -- sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.

Kunnioittaen jään

siksi mikä olen.

P.S. Jos vastaatte, niin vastatkaa vain lyhyesti: oletteko vielä vihainen minulle vai ette?'

Koko päivän odotteli kirjeenlähettäjä vastauslippua uskaltamatta mieskohtaisesti mennä naapuriinsa. Vihdoin illan pimetessä saapui vastaus:

'Varjelkoon Teitä taivaan Jumala, kallis Solmu Sortimo.

Entinen Nirvana.'