Part 3

-- Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos tulisitte rikkaaksi?

-- Liiat lahjoittaisin köyhille.

-- Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, -- ahdisti Nirvana.

-- Ainakin matkusteleisin, -- puolusti toinen.

-- Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi yhä Nirvana.

-- Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo, selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

-- Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

-- Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida: "Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee -- tuo, jolle enemmän kuin kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin? ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?..."

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman, auringon, kuun ja tähdet... Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä, jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta ja lähtiessään koettanut suudella -- Nirvana Napoleonovnaa! Tosin ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?... Kuinka salaisesti harmissaan mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle, hiiskua?...

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle, neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan -- Olinkka neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen, sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen, jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

-- Minua iljettävät teidän hajuvetenne, -- morkkasi ylioppilas Karm. -- Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

-- Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

-- Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

-- Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen kavaljeerinsa hiuksia.

-- Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

-- Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, _mikä_ Suomen kansa oli ja _missä_ se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

-- Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

-- Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse. Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa. Esitettiin hänellekkin -- tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt juutalainen.

-- Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

-- Kyllä siellä on minun soittokoneeni, -- sanoi suomalainen vähän kylmästi.

-- Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. -- Kuinka sitä suomeksi sanotaan?

-- Paimenluikku.

-- Poimen? Sehän on kreikankieltä, -- analyseerasi tohtori. -- Ettekö opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan, toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä, saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli häntä etsimään:

-- Miksi ette virka mitään, te -- suomalainen kivi?

-- Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi" arvosteli hän itsekseen. "Leikillä _hän_ sen tietenkin sanoo. Mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään: "Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi -- juro juuraskanto olen!"

-- Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti, joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

-- Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

-- Kyllä, kyllä kai, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

-- Kyllä, kyllä... mutisi toinen ja läksi -- --

-- Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, -- puheli hän kolme päivää myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

-- Voidaan parantaa, -- neuvoi ystävä, -- levittäkää kylmään veteen kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä pääse edemmäksi.

-- En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

-- Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

-- Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. -- Unissa nytkin puhun ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä -- tokko ikinä...

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

-- -- --

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi -- tämä pieni vanha rosvokaupunki, joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa ja kuhinaa -- vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä -- se sekaantui imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin... Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! --?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut pahasti.

-- Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

-- Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

-- Olette kadottanut -- kyllä tiedän -- olette kadottanut sielunne hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi...

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan. Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin. Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi laulajatar-naisen siellä yksikseen -- polvilleen langenneena pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli jotakin sanoa -- jotakin ivaavaa -- mutta ei hän mitään sanonut. Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu suomalaiselle niin on rakas... "No, nämät nyt ovat pikku-asioita" ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.

-- Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet! Ovatko tuttuja? Luetelkaa!

Solmu Sortimo luettelee:

-- Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia, aurankukkia... siellä on angervakin, mielikukkani...

Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät. Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen, ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua

"ah voi voi kun en miestä saa...",

jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.

-- Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.

-- Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.

Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä, kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella, ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää... Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa... Vieras maa, vieras kansa? -- tosin se ei hänelle ole kotimaan vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin, mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä kiikuttaa -- houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet, tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja... Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" -- tai haukkuu minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja -- kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun -- nuoren ihmisen. Solmu Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle, joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai, nje panimai -- yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia, mitä hänelle siellä annettiin -- viskusoppaa se taisi olla, josta hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" -- ja hän viuhtoi voimainsa takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi... Niin, hän muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!...

-- Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.

-- En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?

Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:

-- Missä muualla olette oleskellut?

Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. -- Ja meri vaihtaa joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin valkoinen, milloin punainen tai musta.

-- Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa omalle vallattomuudelleen.

-- Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen repäisevään tapaansa.

-- Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans éducation! huudahti Irina Ivanovna.

-- Niin, minä en solkkaa ranskaa, -- ivasi toinen.

Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti. Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:

-- Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:

-- Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa minkäänlaista tunteenilmausta.

-- Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.

Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi vienosti:

-- Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!

-- Hyvästi!

Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä...

3.

Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! -- Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! Nirvana Napoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikki muu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa. Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.

He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.

-- Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin... taivaankappaleessa... en tiedä missä... tähdessä... puhelee Solmu Sortimo.

Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni lapselle:

-- Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat. Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä -- eipäs! he eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä -- täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.

-- Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo innostuneesti.

-- Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin olen siihen vivahtavia asioita nähnyt...

-- Se on viehättävä oppi, -- sanoo Solmu Sortimo, -- mutta kukaan ei voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.

Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako hän...?"

Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.

-- Minun täytyy nyt mennä, -- sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni havahtuen, -- mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne iltakävelylle. Suostutteko?

Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan: "katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen ollut sattunut kuulemaan.

-- Mitä se on? kysyy hän.

-- Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.

Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:

-- Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin nämät venäläiset rapamahat!

-- Älkää sanoko pahaa _meidän_ sammakoistamme! vastustaa vapaaherratar. -- Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti harhailee...

-- Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.

-- Monsieur Karm, -- jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti. -- Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä -- miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?

-- Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä...

Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi -- hänen päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien möyrytessä.

Kas tällaisesta hän piti!...

Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt -- nuorena tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.

"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta -- hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset, pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"

Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.

-- -- --