Part 2

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa. Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies, parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken, joka ensimmäisenä herää -- huuto ja parku -- ryöväri luikkii taas matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa on -- kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan takaisin kenraalittaren toista kenkää. -- Mikä siveetön tapahtuma!

-- Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

-- Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. -- Koko talossa vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan -- punainen paita päällä, patalakki takaraivolla -- ei ole uskaltanut poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä...

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi, mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä -- tässä talossa nimittäin tehtiin ahkerasti työtä -- ja otti hänet vastaan lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

-- Monsieur Karm! huusi hän. -- Varokaa ettei teidän matkarahojanne ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut, vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

-- Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät rosvoilta ja murhaajilta!

-- Kyllä, kyllä, -- vastasi suomalainen, -- mutta uskooko neiti että rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

-- Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella seisoen avopäin hänen vieressään.

-- Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. -- Jos en minä joka päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen kuvan ääressä rukoiltiin!

-- Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette luteerilainen? huomautti suomalainen.

-- Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se jumalanäidin kuva, joka on _meidän_ kaupungissa, voi pelastaa vaikka mistä.

-- Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui myös kurkistamaan sänkynsä alle -- tämä lapsuuden heikkous häntä itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen tapaansa puutarhassa... Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla. Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut, mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin kummallisesti? Yö oli noiduttu -- nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä. Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi -- tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä. Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin -- tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain jonkunlaisen hunnun.

-- Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. -- Arvatkaapas, montako pukua minulla riippuu komeroissani?

-- No? sanoi suomalainen.

-- Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

-- Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

-- Mitä se on -- kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

-- Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan. Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat hiuksensa -- jotka olivat ulottuneet polviin saakka -- olivat hänen voimansa hävinneet.

-- Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

-- Ei sielun...

-- Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi ylioppilas leikillisesti.

-- Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

-- -- --

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

-- Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

-- Minä _olin_! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

-- Kello 9?

-- Ei -- kello 10.

-- Siinäpä se.

-- Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen kello 10.

-- Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin _minua_ loukattiin!

-- Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. -- Te luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä kohtauksen kanssani!

-- Miksi niin ajattelitte?

--... Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

-- En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. -- Jos olisin teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

-- Miten niin?

-- Olen siksi tulinen luonnoltani.

-- Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

-- Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, -- sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

-- Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut -- ei enää, -- vastaa Nirvana merkitsevästi.

-- Miksei enää?

-- Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt...

-- Sitäpä en uskoisi?

-- Niin se kuitenkin on...

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

-- Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät -- miehet tavallisesti... tietää suomalainen.

-- Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi nauttineet, -- sanoo Nirvana.

-- Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

-- Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

-- Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

-- Niin on useimpien laita, vastaa nainen. -- Mitenkä nykyinen ympäristönne teihin vaikuttaa?

-- En sano. Miksi kysytte?

-- Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian puheeksi?

-- Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

-- Hiukanko vain?

-- Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

-- Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin paremmaksi.

-- Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

-- Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas Suomeen palattuanne --?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

-- Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. -- Te muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi. En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta oikeastaan tiedätte?

-- Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa. Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän...

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

-- Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

-- En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii, on epänormaali.

-- Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, -- saneli toinen synkistyen. -- Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin odotankin...

-- On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

-- Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat minusta...

-- Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi -- aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

-- 30 --

-- Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen pessimistin tapaan. -- Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

-- Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

-- Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin epäonnistuneita... en ole niissä enää näköiseni.

-- Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka silmänurkassaan.

-- Suomesta lähtiessä...

-- Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

-- No, no... mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan. Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

-- Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi hän.

-- Miksikä ette?

-- Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

-- Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

-- Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

-- Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

-- Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

-- Riita kahtia, -- sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia kansanlauluja, joista Nirvana piti.

-- Näkemään asti, -- sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

-- Näkemään asti -- moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni, monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?" noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut selittämään, oli hän lisännyt: "Minä _näin_ mitä te ajattelitte eikä näköni pettänyt"... "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan, unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään. Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden, mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti, mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia. He -- niin oli Nirvana kertonut -- ajoivat uljaalla kolmivaljakolla vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin. Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli hän tänne jäänyt? -- sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen, täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi? Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään, oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen helmoihinsa...?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.

2.

Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

-- Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

-- Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

-- Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan, rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki, mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

-- Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra Karmille.

-- Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto, -- vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän päällä -- ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä, kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita, muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

-- Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden -- porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi toinen häikäilemättä:

-- Helvetin hauskaa!

-- Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

-- Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista -- tässä pirun ikävässä -- on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella" arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä seurassa takaisin kaupunkiin. "_He_ eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen ympärillään tuoksui puhtaalta.

-- Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

-- Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, -- tiesi Solmu Sortimo, joka erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset nimitykset.

-- Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

-- Olen aina pitänyt kukista... sopersi nuorimies.

-- Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, -- sanoi Nirvana, -- ja teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa ja kasvatusta?

-- Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

-- Ettekö ole istutellut?

-- Olen joskus istuttanut puita, pihlajia... muisti Solmu Sortimo.

-- Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

-- Eikös mitä -- yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

-- Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

-- Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. -- Istun, istun pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen, kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

-- Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: -- Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille, sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön -- aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

-- En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

-- Kohta on juhannus, -- jatkoi Nirvana.

-- Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan aarrehautojen päällä.