Part 13

'Kallis Solmu Sortimo!' luki onneton matkustaja yöjunan kovasti täristessä ja vaunulampun heikossa hohteessa. 'Tietäkää että kaikki minun kauniit toivomukseni ja rukoukseni seuraavat Teitä aina ja kaikkialle. Jos tulette kipeäksi tai on Teillä tuska, niin muistakaa että Teillä on olemassa ystävä, joka on valmis tekemään kaiken mikä suinkin hänen voimissaan on, lohduttaaksensa Teitä tai voivuttaaksensa Teidän tuskanne. Mitä eilen puhuin itsestäni muka miehelään menoni suhteen -- se kaikki oli valhetta... Te olitte eilen hirveässä mielentilassa, minä en tosiaankaan tietänyt mitä puhua tai mitä tehdä ja kas sentähden juolahti päähäni ilakoiva ajatus ja aloin puhua itsestäni, ja nähtävästi minun onnistuikin antaa Teidän ajatuksillenne toinen suunta. Jääkää hyvästi, jokainen hetki kiidättää Teitä nyt yhä kauvemmas minusta, mutta Jumala on Teidän puolustajanne, ystävät Teidän huojentajanne. Lopuksi pieni salaisuus: äidin kuoltua olen varmasti päättänyt pyrkiä luostariin. Niin on Jumalan tahto. Älkää siitä enempää kyselkö.

Teidän hyvä haltijattarenne Nirvana.'

Matkustaja luki nämät kiireesti kyhätyt rivit silmät-vesissä; hän tiesi eronneensa tuosta naisesta mitä ylevimmässä mielentilassa, muisti hänen vielä reessä kuiskanneen että Solmu Sortimo oli jäävä hänen ainoaksi ystäväkseen koko kylmässä mailmassa, ystäväksi, jonka puolesta hän alati sanoi rukoilevansa... ja kuitenkin? Mikä laiha lohdutus se hänelle oli tämä paperilappu, mitä olivat hänelle enää mitkään kirjeet, mitkään kauniit sanat, mitä oli hänelle enää nainen, jonka ystävyys ikänsä oli häälyvä saman kiintopisteen ympärillä, mitä oli hänelle hellä olento, jonka elämän toimintapiirin kuolemaan saakka oli hänestä erottava eri maiden rajapylväs ja loitolla pitävä eri kansallisuuksien kuitenkin-kaikitenkin paljon merkitsevä rajaviiva?... Ja mitä oli hänelle nykyajan nainen, joka tahtoi etsiä elämänsä viihdytyksen luostarin muurien sisältä?... Ei sellaisesta ystävyydestä hänenlaiselleen, tosiapua kaipaavalle orvolle voinut olla ei henkistä eikä käytännöllistä hyötyä?... "Semmoisesta ystävästä, joka ei tiedä, miten on miestä autettava, ei ole minulle mitään hyötyä!" päätteli hän. "Se on ylellisyyskapine, jota en tarvitse vain koruna pitääkseni."

Ja kuta kauvemmaksi juna häntä kiidätti tuosta polttavasta paikasta, joka yöhön häipyi jääden kiilumaan pienenpieneksi tulipisteeksi avaruuden laitaan, sitä tuskallisemmin kiristi hänen rintaansa ainaisen eroamisen välttämättömyys. Ja hänen sydämmensä tulvehti täynnä surua... hänen sisässään oli ikäänkuin läjä särkynyttä lasia, jonka päälle on vaarallista paljain jaloin astua...

"Jää ikuisesti hyvästi... Kristuksen morsian!" tuntuivat junan kaikki rattaat hyrisevän hänen allaan. --

Solmu Sortimo ajoi läpi mahtavan Pietarin keltaisessa aamusumussa, kun tuon slaavilaisen Sodoman ja Gomorran kaikki yöllinen katuriettaus vielä nukkui syvää untaan ja ainoastaan katulakaisijat jo olivat ahkerassa toimessa pitkin Nevskin leveätä prospektia. Suomen asemalle saavuttuaan sähkötti matkustaja ystävilleen Helsinkiin, mutta ei saanut mitään vastausta asioista, joita tiedusteli, ja osti sentähden epätoivossaan umpimähkää piletin sinne, missä idän, etelän ja pohjan radat yhtyvät sekä astui vihdoin alas junasta jonnekkin lumihuurteiseen syvään metsään tietämättä vähääkään minnepäin lähteä. Ääretön hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, se ikäänkuin äkisti humahti hänen sieluunsa ja jäi sitten hyvin hiljaa soimaan ja tässä hiljaisuudessa tuontuostakin paukahti vain kuni tykinlaukaus -- pakkanen, joka kiihtymistään kiihtyi...

Ja Solmu Sortimo seisoi siinä kapsäkkeineen ja värisi kylmässä puhtaudessa... ja tiesi ja tunsi että nyt oli jouluaatto, mutta että hän oli myöhästynyt joululta eikä ollut hänellä lämmintä, suloista suojaa, kunne päänsä kallistaa. "Hirvein tila on kodittomuuden tila" huusi joku ääni hänen sisässään.

Kirkkaasti syttyivät illan tähdet korkeana kaartuvalle taivaalle, ja kuu nousi rinteen takaa ja katseli kuin pääkallo hopeahuurteisen koivikon lävitse, ja pakkanen ampui laukauksiansa aivankuin hätään joutunut laiva merisumussa, mutta yksinäinen matkamies yhä istui matka-arkkunsa päällä ja värisi Suomen talvipuhtaudessa... Kunnes hän vihdoin äkisti nousi ja, lyöden nyrkillä rintaansa, sanoi itseksensä: "nyt on sen kärsimyksen loppu, nyt on Nirvana vihdoinkin minulta kuollut ja kaikki kaltaisensa naiset. Nyt minä hammasta purren otan vastaan elämän kouristukset ja tyydyn siihen, mikä tuleva on!"

"Naisvihaaja -- sellaiseksi on minut kohtalo tehnyt."

Ja ikäänkuin hänen vapautuneen mielensä vastakaiuksi pamahti jälleen pakkanen korkeassa kuusikossa kumahtaen läpi purevan ilman -- vaikka se tosin yhä kajahti kuni hätälaukaus, minkä haaksirikkoinen laiva ampuu kaukana merisumussa...

JÄLKILAUSELMA.

Lehtori Karm, ylioppilastoverini, joka noin kolme vuotta takaisinpäin naimattomana miehenä kuoli sydäntautiin, uskoi minulle kerran päiväkirjansa ja osan kirjevaihtoansa jonkun Venäjällä elävän naisen kanssa. Ymmärsin että hän luovutti nuo paperinsa siinä mielessä että käyttäisin niitä aiheena johonkin novellintapaiseen. Minun täytyy tunnustaa että luettuani läpi hänen mieskohtaiset muistiinpanonsa, en tuntenut olevani erittäin halukas niitä julkisuuteen tuomaan -- syystä että se kuva, jonka hän, lehtori Karm, ympäristöönsä teki, oli mielestäni kokonaan päinvastainen kuin se, minkä hänen papereistaan sain. Ymmärsin että nuot kirjoitelmat olivat hänen nuoruutensa heikkouksien sentimentaalisia luomia, sellaisia, joita meillä muillakin monella lienee, mutta jotka tavallisesti vuosien karttuessa kauniisti poltetaan. Mutta en myöskään hennonut kokonaan hyljätä tuumaa, jonka toveri minulle oli esittänyt.

Muistan meillä silloin olleen jonkunlaisen keskustelun asiasta.

-- Jos kirjoitat -- virkkoi lehtori leikillisesti -- niin et tarvitse mitään salata, sinun pitää minut esittää sellaisena "raukkamaisena olentona" kuin olin -- silloin!

-- Mutta enkö saa mainita sinun nykyisyydestäsi -- sanoin minä -- että sinusta vuosien kuluessa on tullut sangen ryhdikäs ja yhteiskunnallisesti miehuullinen olento, joka on ottanut osaa -- yksinpä Venäjän vallankumousliikkeeseenkin? lisäsin.

-- Jos niin tahdot, -- vastasi hän jäykästi hymyillen, -- niin voithan siitä mainita lopussa, ainoastaan mainita -- huomautti hän painokkaasti -- mutta se ei kuulu romaaniin.

-- Mutta miksi tahdot että sinut esittäisin sellaisena raukkana, jona esiinnyt omassa päiväkirjassasi? väitin minä.

-- Siksi, -- vastasi hän lujasti -- että silloin olin sairas, ja sairaus vaikuttaa sen että kaikenlainen sielunelämä, yksin lempikin, muodostuu surkeaksi.

-- Vaan jos tekisin sinut romaanissa terveemmäksi kuin olit, hyvä veli? ehdotin minä yhä vastustaen.

-- Se olisi valhetta! huudahti hän kiihkeästi.

-- Kirjailijan tulee ennen kaikkea pysyä totuudessa ja esittää ainoastaan tosiperäisiä ilmiöitä.

-- Mutta, rakas ystävä, kuka tässä mailmassa totuudesta ja todellisuudesta välittää, jos se on surkeata?

-- Aina on niitä, jotka sille osaavat arvonsa antaa hiljaisuudessa! Ainakin ne, jotka itse ovat kokeneet jotain samansuuntaista -- vastasi lehtori.

-- Mutta esteettinen vaikutus, hyvä veli...! koetin yhä väittää.

Toverini huitasi vain kämmenellään ja sanoi jonkun murhaavan sanan taiteesta ja esteetikoista, vieläpä herroista arvostelijoistakin.

Tämänkaltainen oli meillä keskustelu lehtori Karmin kanssa.

Nyt, kun hän on poistunut elävien joukosta, olen uudelleen lukenut hänen päiväkirjansa ja kirjeensä sekä muistellut tuota keskusteluamme. Ja vaikka yhä olen epäillyt noiden paperien kelpaavaisuutta miksikään kaunokirjalliseksi aiheeksi, olen niiden nojalla kuitenkin -- siten kunnioittaen vainajan nähtävästi pyhiä muistoja -- kyhännyt kertomuksen, minkä juuri edellä olen lukijoille näyttänyt.

(V. 1907.)

_Tämän kirjan tekijä_.