Part 12

Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt -- herra Karm oli ainoa, joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin. Nirvana ei ollut _tahtonut_ mennä avioliittoon, koska hänellä oli velvollisuutensa -- omaiset, äiti...

Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän vajoamasta turmion kuiluun...

Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut, ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.

Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.

-- Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin mahdollista lähteä luotanne -- emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi Solmu Sortimo.

Niin tulivat he kotiin.

Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.

-- Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän muunmuassa sanoa.

Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa. Hänkö se todella oli -- hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär, joka noin puhui?

No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän matalan katon alta, iäksi pois...

14.

Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana neiti, että Solmu Sortimo häntä _pyysi_ kanssansa kävelyyn!

He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka -- nyt oli 18 joulukuuta -- kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä. Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja kuitenkin -- hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.

-- Te ette ole ihminen, te olette -- ihme! huudahti herra Karm.

Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien lomitse -- hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat, joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.

-- Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut kävelemään! Ajatelkaas -- yhdeksän kuukautta sisällä?

-- Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen nuottia. -- Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!

Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo voinut hänelle vakavasti suuttua.

-- Mutta ajatelkaas: sisar Ifigenia on istunut yhteenperään kolme vuotta kotona kertaakaan poistumatta kotiporttia ulommaksi, -- kertoi Tatjana neiti vilkkaasti.

-- Senkötähden hän onkin melkein epänormaali?

-- Ei sentähden...

-- Minkästähden?

-- Sydänsurusta...

Niin, olihan Solmu Sortimo siitä jotakin kuullut. Kaikissa tapauksissa oli se kauheata elämää. He olivat itse tehneet kotinsa vankikopperoksi. Kummallinen perhe ja kummallinen talo! Ifigenia ja Tatjana elivät kuin muhamettilaiset naiset liikkumatta minnekkään ja tahallaan antaen itsensä kuihtua.

-- Minkäs ikäinen te olette, Tatjana Napoleonovna? kysäsi Solmu Sortimo.

-- Oh teitä, monsieur Karm! huudahti venakko. -- Eihän semmoisia kysymyksiä sovi tehdä naisille?

Solmu Sortimo suutahti.

-- Sepä nyt merkillistä, -- tokasi hän, -- minä tahdon yksinkertaisesti tietää, kuinka vanha te olette?

-- Olinkka on 19 vuotias, -- sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.

-- Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri hermostuneesti. -- Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.

-- Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen, puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon säteet sadepisarain läpi.

-- En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte ikänne!

Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha. Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.

Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11 tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä. Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului olevan rappiollejoutunut aateliskoira...

Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään. Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa, ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä silti koskaan kevytmielisyyksiin.

* * * * *

Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen, ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin -- ja ehkä juuri sentähden -- tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten siipien hiljaa sivelevän itseään... Nirvanassa oli sittenkin jotakin äidillisyyttä... Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua. Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta yhteen... himmeässä tulevaisuudessa... tähtitarhojen takana... jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun... jossa kaipaava löytää kaivattunsa... jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? -- vaikka kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli...

Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä -- tämä oli tässä täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus oli hänessä kylmää, epänaisellista... Ah! nyt selveni Solmu Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian! mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa -- oli -- eikä kuitenkaan ollut...

Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle... ja antakoon Jumala anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä, se on hänelle käsittämätön totuus -- hän on tulevaisuuden nainen, hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan ennenaikaansa... hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä, miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen, joka on vapaa, täydellisesti vapaa -- kaikesta muusta paitsi itsekieltäymyksen kärsimyksestä!...

_Näin_ hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen, jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: -- hänhän, hänhän silloin varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"...

Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus. Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.

Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä toisenkin kohtaloa tutkimaan?

Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä tekemättä -- niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli. Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen... Eikö se ole suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella muisteleva tämän naisen hyvyyttä!...

Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"...

Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän, kauhean, unettoman yön... Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon hurjia aikomuksia -- Nirvana nukkui tuolla seinän takana...? Mutta tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.

15.

Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi... teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia... Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla. Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi selittänyt...

"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen. "Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen vuorokauden perästä on jo jouluaatto... Kidutus ja kuolema!" sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja koirien ulvontaa kuunnellen?"

-- -- --

He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat paljon, paljon... Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut. Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen syynsä.

Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta syvemmälle ei nytkään päässyt.

-- Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!

Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.

Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli -- sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä vuotta -- ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin koko olemuksensa hehkulla.

Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se olisi ollut todellista rakkautta -- sanoi mies --, niin ei se noin vain olisi sammunut... se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo, rakastaisikin toista!

-- Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.

-- Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.

-- Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi toinen.

-- Ystävyys...

Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.

-- Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?

-- Kaipaan! Se on minulle kallis...

-- En ymmärrä, kuinka... kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti ymmärrä! Jos olisin niinkuin te... luotu erikoisella tavalla -- ehkä panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt -- ei! tässä on jotakin kylmää... minä vihaan teitä! huudahti Solmu Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä, tulvahti muistoina hänen päällensä.

-- Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. -- Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi -- nyt te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa koskaan vakavasti luottaa!

-- Niin, hetken ihminen... äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein päinvastaista kuin mitä oli sanonut.

He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:

-- Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen -- minun myöhemmin. Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?

Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä, jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka itse vielä syvemmin oli rakastanut... Jos ei tuota muistoa olisi -- olisi tässä puhdas väli, saneli hän.

Hän selitti myös Nirvanalle, kuinka muka kansallisuuksien ero hänen puoleltaan paljon häiritsi ja kylmenti ystävyyden suhdetta. Hänen suustansa pääsivät sanat (ja niin hän todella tässä hädässä ajatteli):

-- Jos te olisitte Suomessa asuva nainen ja puhuisitte meidän kieltämme, niin luulenpa että vielä toistamiseen voisin teihin rakastua. Mutta nyt se ei käy -- isänmaallisuus särkee väkisten sydämmen tunteet ja estää niitä valloille riehahtamasta...

Nirvana Napoleonovna ei mitään vastannut. -- Mennään vielä vähän kävelemään, ehdotti hän vain. Ja he menivät ja kävelivät, ja puhelivat uudestaan kaikesta. Hiljainen talviyö levisi heidän ympärillään... Luostarin portilla tuikki himmeä lyhty.

-- Tiedättekö, -- ilmaisi Nirvana, -- että tuon Kristusuneni, josta olen kertonut, näin sinä yönä kun te jo olitte täällä, mutta semmoisen päivän perästä, jolloin minua taas kolme eri kosijaa oli pyytänyt omakseen.

-- Siis samana päivänä, jona minä saavuin?

-- Niin.

-- Ja te taas kieltäysitte?

-- Tietenkin. Mutta...

-- Mitä mutta?

--... On mahdollista että menen naimisiin pelkästä ystävyydestä erään miehen kanssa, joka minua rakastaa niin paljon että varmaan saapi minussakin rakkauden heräämään.

Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.

-- Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.

-- Kuka se on?

Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?

Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.

Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa ja pyytämään anteeksi... Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan, täytyy tuntea minun hyvyyteni!..."

Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin edellisenä yönä.

16.

Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi, ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän, maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi -- hänen entinen oma kotinsa kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut -- eikä hän ollut saanut vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella, kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.

Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja -- mistä ne kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.

Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä -- --.

Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".

Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli joulunaaton aatto.

"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia kärsimyksiä -- poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään, johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.

Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.

-- Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi päätänsä.

Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta. Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan. Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen. Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana -- että koko perheen niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain viivyttyään!

Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt...

Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan" Nyt --! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään tukkelehtivat?... Solmu Sortimo -- iso, parrakas mies -- oli jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni iäksi katoava pyhyys... Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:

-- Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.

Asemakellon kalahdus... Hätäinen kädenpuristus... kuni unessa...

Niin erosivat iäksi nämät kaksi ihmistä, jotka aikoinaan paljon olivat toisiaan tavotelleet ja lempineet, mutta jotka eivät milloinkaan olleet lempensä muistoja itselleen osanneet koota muulla kuin haaveiluilla, kirjeillä, sanoilla, sekä salaisilla ja joskus salatuilla kärsimyksillä.