Part 11

Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni. Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua; tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä, jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea sellaista itseviisaasti tuomitakkin -- kaikki kaunokirjallisuus on muka valhetta, sancta simplicitas! -- ja sentähden en juuri nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä kotiinnu -- toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä olen hirmuisen kylmä -- eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin, taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä -- jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa asemassa tämän tautta olen... Antaudun tuntemattoman vallan alle... en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja minä halveksin ihmisiä...

Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä. Ehkäpä _Teidän_ rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.

Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.

Teitä rakastava (jos enää niin uskallan sanoa)

Solmu Sortimo.

* * * * *

Pari vuotta myöhemmin.

Ainokainen ystävä, Solmu Sortimo!

Tunsin hengessäni että saan Teiltä kirjeen ja erehdyin laskuissani ainoastaan kaksi päivää. Minua suuresti huvittavat Teidän matkustuksenne isänmaassanne, olkaa armas; kirjoittakaa niin paljon kuin mahdollista kaikista vaikutelmistanne -- tietäen että jokainen lause, jokainen sana tuo minulle valonsäteitä minun yksitoikkoiseen elämääni. Minua eivät kirjeenne enää voi loukata, minä voisin kirjoittaa Teille joka-päivä. Mutta miksi Te minua yhä nuhtelette tuosta vanhasta asiasta? Tottatosiaan en minä voinut uhrata kymmenen minulle läheisen ihmisen rauhaa ostaakseni omaa onneani, ja tokko Tekään olitte oikein vakuutettu rakkaudestanne, joka minusta näytti kestävän ainoastaan kotimaanne rajalle asti? Hetihän Teissä siellä syntyi epämääräinen ajatus etten minä, osaamatta Teidän kansalliskieltänne, voisi tehdä Teitä onnelliseksi? Eikö siinä ollut kyllin oireita purkaukseen? Minä puolestani sanon Teille vakavasti että olen yksinomaa Teitä rakastanut ja rakastan vieläkin Teitä kaikkine puutteinenne sellaisena kuin olette, oi, yksin Jumala tietää, kuinka minä kestin tuon eron...

-- -- Nirvana.

VIELÄ KERRAN.

13.

Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa. Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan, vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään -- hän näet oli yhä naimaton nuorimies -- omituinen halu vielä kerran poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti -- ensin siitä ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille -- viettää joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.

Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.

-- Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki matkalippuja takaisin keräillen.

-- Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, -- vastasi parrakas konduktööri, -- lisäten ystävällisesti: -- Herra taitaa olla ensi kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?...

Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä... Häntä odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana, välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet... ja takana -- tai oikeastaan mukana -- oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä nainen voinut ymmärtää...

Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella, mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla. Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken ikäänkuin unessa... Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa ja kuitenkin tuttua -- tässä _hän_ asui, tuossa oli sama ikkuna, jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut huilua kesäiltoina...

Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli Nirvana...

Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin -- muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä... Hellä loiste silmissä. _Hän_ ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut... Mutta Nirvana osasi salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää vieras kielikään vaikeuttanut.

Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa toivotonta rakkautta -- toistakin naista kohtaan... eikä enää luullut voivansa syttyä... Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili jotain lämpimämpääkin -- entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen, jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa, joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään, -- nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät, salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko elämänsä, joskohta -- ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta...

Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa...

Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin -- sitä neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin vuoksi... Mutta _monsieur Karm_ ei ollut tätä huomaavinaankaan.

Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa, katseli ympäristöä kuni savun läpi... tuoko tuossa todella oli _hän_, Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?

Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä menneisyyden varjossa mietiskeli...

-- -- --

Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta... oi kauhistus -- äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen mielialansa. Russakoita täällä? -- _hänen_ kodissaan? Ehkä ei olisi pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin, ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta. Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut, huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton -- äärettömän pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja nukkuminen -- se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone, jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi yön! Silloin oli ollut kesä -- nyt oli talvi.

Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan -- pitkin käsivarttaan...

Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan -- entiset ystävät? Tämä oli kiusallinen asema...

Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä riippuvaksi.

Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi -- huonosti nukuttuaan ensi yönsä -- noille ystävällisille ihmisille peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea: nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu herrasmies. Sangen kiusallinen asia --.

Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään "asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen ikäänkuin näytti odottavan jotakin... avausta...

Oliko Nirvana uskonut hänen tulevan? alotti Solmu Sortimo jotakin sanoakseen. "Vasta sitten, kun tämä oli kirjoittanut hänen sisarelleen." Miksei Nirvana ollut vastannut sähkösanomaan, jonka Solmu Sortimo jo kesällä oli lähettänyt Etelä-Venäjältä Suomeen lähtiessään? Olihan hän pyytänyt vastausta?

-- Siinä oli yksi ruma sana -- ei kannattanut vastata.

-- Mikä se sana oli? kysyi suomalainen kummastuksissaan.

Nirvana ei sanonut muistavansa.

-- Minun muistini mukaan kuului sähkösanoma näin: "Jos on välttämätöntä, poikkean luoksenne yhdeksi päiväksi. Talvella tulee enemmän aikaa."

-- Niin se taisi kuulua, myönsi Nirvana.

-- Mikä siinä oli pahaa? kysyi toinen.

-- Sana _välttämätöntä_...

Solmu Sortimo ei mitään tähän sanonut. Nirvana alkoi kertoa vaiheitaan. Hän oli kesällä kolme eri kertaa käynyt rautatieasemalla salaisesti odottaen herra Karmin saapumista, jonka suhteen oli joutunut väärään käsitykseen.

Solmu Sortimoa säälitti kuulla tätä kertomusta -- hän tiesi omasta kokemuksesta mitä tuo oli: turhaan odottaa rakastettunsa saapumista. Mutta hän ei sanonut enempää kuin pienen venäläisen sanan "sääli"!

-- Miksi ette vastannut viimeisiin kirjeisiini, jotka syksyllä lähetin uudelta matkaltani Suomesta Etelä-Venäjälle? muisti hän samassa.

Kävi selville että se kirjeistä, jossa Solmu Sortimon osoite oli ollut, oli Venäjän postissa joutunut hukkaan.

-- Rosvojen kaupunki! hymähti Suomalainen.

Mutta miksei Nirvana ollut vastannut siihenkään hänen kirjeeseensä, jonka Solmu Sortimo oli kirjoittanut taas Harkovista? Sitä ei hän kysynyt, sillä hän ymmärsi että Nirvana oli kärsinyt ja, ollen voimakas luonteeltaan, tehnyt heidän suhteestaan jonkun lujan, määrätyn päätöksen.

He kulkivat sivu venäläisen kirkon, josta kuului huikea "hospodi pamilui" ja vilahti ovesta joukko pokkuroivia ja hartaasti silmiään ristiviä talonpoikia. Solmu Sortimo käänsi puheen uskontoihin sekä antoi Nirvanan tietää ettei hän hyväksy mitään kirkkoja, ettei hän itse käy kirkossa muuten kuin uteliaisuudesta ja että hän pitää luteerilaistakin kirkkoa surkeana petoksena todellisen jumalanpalveluksen suhteen, jota voi harjoittaa vain käytännöllisessä elämässä. Se että suomalainen vapaa-ajattelija uskalsi lausua ylenkatseensa luteerilaistakin kirkkoa kohtaan, johon Nirvanakin oli kastettu, loukkasi venäläis-saksalaista naista kovasti ja hän huusi ääneen ystävälleen: "olkaa vaiti! olkaa vaiti!" niin että toinen vähän hämmästyi. Kiista kehittyi jotenkin kiivaaksi, sillä herra Karm näytti todella pitävän kunnia-asianaan antaa toisen tietää että hän nyt katsoi uskonnollisia asioita kerrassaan toisin silmin kuin viisi vuotta takaperin. Silloin oli hän ollut pelkkä lapsi. Hänen silmiään oli viimevuosina paljon aukaistu, selitti hän.

-- Mutta parempi on elää umpisilmin! sanoi Nirvana.

-- Totta on että se on helpompaa, mutta minä en tahdo! väitti Solmu Sortimo.

Kiista keskeytyi, kun Nirvana samalla poikkesi myymälään sekä jäi sinne niin pitkäksi aikaa että herra Karmilta loppui maltti häntä vartoa kadulla. Jo eilisiltana olivat ystävykset kiistelleet Leo Tolstoista, josta Nirvana oli sanonut ettei kuuluisa kreivi muka tunnustanut mitään Jumalaa, mutta josta Solmu Sortimo päinvastoin oli tietänyt väittää, että se mies paremmin kuin yksikään pappi tunsi, mikä oli Jumala ja mikä ei ollut Jumala. Näin olivat nuot suuret ystävykset jo pahasti törmänneet vastakkain, ja Solmu Sortimo, palatessaan yksikseen asuntoon, kysyi itseltään: "voisiko tuo nainen minua rakastaa?" Mutta hän kuvitteli että jos Nirvana Napoleonovna olisi saanut tilaisuuden elää samankaltaisessa vapaamielisessä piirissä, missä hän itse viimeaikoina, tämä olisi häntä vielä vapaamielisempi ja ehkä vielä jyrkempi arvostelussa kaikkia valtiouskontoja vastaan...

Illan tullen olivat he taas kahden kävelyssä kulkien erään luostarin sivu, jolloin Nirvana sai aiheen kertoa lemmentarinan munkista, joka rakkautensa tähden oli luopunut ammatistaan. "Ehkäpä pappi luopui ammatistaan ainoastaan totuuden tähden!" arveli toinen, vaan ei mitään sanonut. Illan ilma oli nyt sellainen pehmeä ja säyseä; Solmu Sortimo tunsi tuon hiljaisuuden suurkaupungin räikeän humun jälkeen ja hänestä siinä oli jotakin käsittämätöntä pyhää...

Sitten palasivat he takaisin Nirvanan kotiin ja herra Karmia pyydettiin soittamaan "niinkuin ennenkin". Nirvanan kanssa istuivat he myöhäiseen yöhön asti kahdenkesken ja puhelivat paljon. Jumalatiesi mistä heillä puhetta riittikin. Solmu Sortimo kertoili ystävälleen uusista tuttavuuksistaan, joita oli tehnyt senjälkeen kun ensi kertaa oli täällä. Nirvana kyseli Solmu Sortimon omaisista. Puheltiin myös itsekasvatuksesta ja äitien suhteista lapsiinsa. Arvosteltiin nykyajan naisylioppilaita. Näissä asioissa oli heillä paljon samankaltaisia mielipiteitä.

Nirvana jutteli edellisen yön unennäkönsä. Hän oli ollut kihlautuvinaan itse Kristuksen kanssa ja neitsyt Maaria oli siunannut heidän liittonsa. Nirvana Napoleonovna kertoi tämän vakavasti, mutta hymyillen, lausuen itse kummastuksensa, kuinka ihminen saattoikin nähdä moisia unia. Solmu Sortimo oli myös nähnyt kummallisen unen, mutta ei sanonut voivansa sitä parhaalla tahdollaankaan muistaa.

Tämän illan sävyssä oli jotain suloa. Solmu Sortimo alkoi tuntea kodikkaampaa tunnetta rinnassaan... Mutta kuusijalkaiset ne yhä juoksentelivat hänen huoneessaan, kun hän taas maata meni...

Seuraavan päivän iltana olivat he pitkällä kävelyllä. Solmu Sortimon hermostus ja osittain siitä aiheutuva sisäinen tuska oli noussut sille asteelle että oli pakko iskeä kiinni arimpiin asioihin. Hänelle selveni yhä räikeämmin, kuinka äärettömän vähän tai ei ollenkaan toinen häntä oli ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtänyt, miten nuorimies saattoi olla kipeä ja mitä ylipäänsä merkitsi miehelle kärsimys naisen tähden. Solmu Sortimosta oli mieltälamauttavaa kuulla, kuinka Nirvana ei myöntänyt millään tavalla menetelleensä julmasti silloin kun oli toiselta kieltänyt rakkauden luonnollisen oikeuden, silloin kun tämä toinen häntä rakasti -- tai luuli rakastavansa, sama se -- ja oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin: -- silloin, kun Nirvana itsekkin häntä syvästi ja himokkaasti rakasti, joskohta tyystin oli salannut aistillisen puolen asiassa. Tuo Nirvana ei käsittänyt, kuinka polttavaan kärsimyksen liekkiin saattoi joutua viaton nuorukainen, joka lempi ja sai vastalempeä, vaan jolta kuitenkin säälimättömästi kiellettiin lemmen pyhin oikeus -- avioliitto. Ei hän aavistanut, mitä seurauksia moisesta menettelystä voi miehelle olla!...

Solmu Sortimo koetti hänelle selittää. Hän kertoi avomielisesti, mitä kurjuuksia oli hänen osakseen tullut ensin Nirvanan tähden ja sitten muiden naisten... Jos Nirvana _silloin_ olisi myöntynyt siihen, mitä hän nuorukaisen puhtaalla, joskin kokemattomalla sydämmellä oli pyytänyt, niin ehkä kaikki nyt olisi ollut toisin eikä Solmu Sortimon olisi tarvinnut tulla uusien kärsimysten revittäväksi... eikä hän nyt olisi se kurja ja onneton, mikä oli, ja josta toisella ei näkynyt olevan aavistustakaan, vaikka se hänelle kuinka hyvänsä selitettäisiin. Hänhän ei ymmärtänyt fyysillistä puolta erotiikassa? Se oli tuolle naiselle täydellisesti terra incognita. Hän on itse sillä tavalla luotu -- hän on itse kaikesta vietistä vapaa eikä siis ymmärrä toisten taisteluita, kun on aina itse ollut liian terve.

Mutta sellainen terveys ihmisessä -- eikö se ole luonnotonta?

Nirvana Napoleonovna kuunteli kauhistunein mielin, mitä Solmu Sortimo suvaitsi sydämmestänsä purkaa, hän aavisti vasta nyt että ystävän tilassa oli _jotakin_ surkeaa, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä nimenomaa ystävää vaivasi. Pyhä yksinkertaisuus! Ja hän oli jo 30 vuotias nainen!

-- Jospa Teitä voisi auttaa, vaan kun ei voi... sopersi hän, mutta ilman mitään mielenliikutusta.

Solmu Sortimo puheli hänelle kuten puhutaan sille, josta varmasti tietää ettei selvinkään selitys tepsi.

-- Sanokaa minulle, mikä oikeastaan on teidän suhteenne _nyt_ minuun? kysyi hän sitten.

-- Ystävyys... äännähti Nirvana.

-- Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on: kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta, istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" -- siinäkö kaikki?

Toinen ei vastannut.