Part 1

NIRVANA

Lemmentarima

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä...

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan -- ensimmäistä päivää ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa, jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta hänen korviinsa -- eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää. Ei mitään hätää? -- Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!...

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin... Vasta toukokuu menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa. Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä? Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen! Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi, näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa aitovierillä... sinipunervat, lumivalkoiset... On parhaillaan lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa. Vieno hämyhuntu laskeutuu maille... Kas tuossa hän astuu, Suomesta äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle. Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin? Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" -- hänestä se on kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki päässänsä... ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee korvaan illanihailijoiden kuiskeita... Katulavitsalla istuu nuori juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista välitä -- Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon, joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei vielä osaa outoa kieltä.

-- Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet! huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle saapunut... sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

-- Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana, -- selittää se nuori neiti. -- Mutta te ette tullut?

-- Ajoin kievariin yöksi... sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat, runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta, somasti häilähtävät...

-- Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

-- Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

-- Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

-- Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, -- selitti vapaaherratar. -- Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia syreeninterttuja.

-- Olen kuullut -- sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja ja niiden suloista tuoksua tunnustellen -- että teillä siellä Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei pidetä sopimattomana.

-- Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön... huomauttaa ylioppilas ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

-- Niin, miksei, jos on mieluinen... naurahtaa vapaaherratar, joka on leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset -- joista saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän perästä matkustaa pois -- istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

-- Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen löysi.

-- Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

-- Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja putosi pois.

-- Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista tertuista. Toiset löysivät...

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!" huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

* * * * *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita, suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen, kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät, toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana, kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana -- niin kummalliselta kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani..."

-- Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: -- olkaa hyvä ja kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala, hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

-- Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

-- Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli: "Käyn, käyn -- käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille, jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä, toivossa -- helpommin kuin Suomessa -- kerran keikahtaa upseereiksi. Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut menevänsä naimisiin opettajansa kanssa...

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin toisinaan oli alakuloinen...

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön. Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä juhlallisesti nimitettiin.

-- Mitä te ajattelette? uteli hän. -- Te haaveksitte?

-- Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, -- minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

-- En! mamma on kieltänyt... vastasi Olga neiti stipendiaatin suureksi kummastukseksi.

-- Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, -- lausui suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: -- Sellainen liikanainen ihminen olen minäkin.

-- Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

-- Minä juuri, -- väitti toinen, -- varsinkin tänä iltana olen sen entistä selvemmin taas tuntenut.

-- Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. -- Teillä ei sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette...

-- Ei! jospa tietäisitte, neiti... Ette voi aavistaa, missä mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu vieläkin että menen kuolemaan...

-- Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen neiti neuvottomana. -- Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla syypää että tänä iltana olette surullinen?

-- Te ette ole syypää synkkyyteeni, -- vastasi suomalainen ylioppilas juhlallisesti, -- eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin iltaruskoa riutuvan päivän valossa...

-- Heretkää!

-- Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden -- sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

-- Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. -- Muut suomalaiset herrat, jotka meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, -- lisäsi hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

-- Hyvää yötä, neiti, -- sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, -- kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken lauloitte.

-- Kuulkaas, monsieur Karm, -- opetti Olga Napoleonovna, -- kun nyt panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette _saa_. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa itsenne -- Jeesukselle Kristukselle.

-- Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista. Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin... naimakiihko hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi: eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä, joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman sydämmesi pohjalla...

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt, uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar, syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin, sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. _Sinuun_, suomalaiseen nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo, ja lauhkeasti...ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä -- kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi, varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa syvämietteisesti -- Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen, joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella, joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat puolet -- hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä, ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta, kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko hänen korkeassa vartalossaan -- kuningatar hän oli, mutta kuningatar, joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa, mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli, sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen tunnelmaan... sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli, vaan jotakin aivan toista... Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa... Ne olivat rakkauden, sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan... Siinä satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

-- -- Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä, ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla arvuutusleikeillä: -- kahdesta ratsastajasta, jotka löivät omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen, kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan -- ja niin ihmeen lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa... Jo joutuu yö ja satakieli alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa... Mutta missä on Nirvana, ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

-- Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, -- onko teillä muita veljiä, jotka noin soittelevat?

-- On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

-- Soittavatko sisarenne?

-- Eivät nekään soita.

-- Ettekös olekkin nuorin kaikista?

-- Nuorin olen.

-- Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette nuorin.

-- Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

-- Näin sen jo päältäpäin, -- vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna. -- Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin muita lapsia...

-- Kuinka te senkin...? Jospa se ei olekkaan totta...

-- Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

-- Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

-- Vai ei ole totta... Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

-- Te varmaan kirjoittelette runoja?

-- Minä! Minäkö?... huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. -- Kuinka te...? Onko -- kukaan teille juorunnut että minä ensinkään...?

-- Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän huomiota -- niinkuin te -- se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon...

-- Tietäjätär te olette -- tiedätte kaikki...! sopertaa nuorimies ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi...

-- -- "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!" ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."