Part 9
He olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen heitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta. Hän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan. "Hengistäkö te?" hän kysäsi pisteliäästi. -- "Niin, sillä kun Minka alkaa haastaa hengistä -- yhdessä insinööri Varbergin kanssa, -- niin pidän minä aina varani." Hän kohotti raskasta punaista viinamarjaoksaa. "Minä vaan syön, minä" -- pakisi ja pureskeli hän raikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. -- "Mutta Minka hän ajattelee -- Kuules Minka," hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla äänellä pensaan takaa; -- "näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän varmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö minä hänet tänne alas?" -- "Ei, ei toki, Berthea"... Minka löi asian leikiksi väkinäisellä naurulla -- "_niin_ mahdottoman hauska hän ei ole" --
Berthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen ja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille ja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle... "Kyllä kai -- Minka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, -- että hän yksinään"...
Hän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: -- "Tehkää niinkuin minäkin, minä lähdin tieheni, Varberg... Kaiken iltapäivää eivät ole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet elämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland -- Alver Finsland... Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä --. Alver, -- niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. -- Hän kyllä tekee lopun kaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa, -- suorastaan hurmaantunut... Minä tulin sinne kovin epämukavalla ajalla... Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi heidän seurassaan -- Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle isää tapaamaan."
Hän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti sitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli mielissään.
-- Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli kepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi... Ei epäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä paremmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.
"Tässä, Varberg, -- kirsikoita"... Massi tuli reippaasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kopasta. -- "Minä ja Arnt olemme noukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja tiedättekös, eräs runoilija... Ne ovat kaikki tuolla alhaalla... Hän asuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden, eikä runoile mistään muusta kuin virrasta, -- meidän virrastamme," -- selitti Massi.
Varbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän verkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli Schulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren kanssa... Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla valkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta hänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre tervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan hieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.
... "Ja sitten -- ennen kaikkea, neiti, -- se on epäkaunis," -- intoili Finsland, -- "henkiusko on epäkaunis... Elämää rasittaa jokin varjoton, väritön, painoton pelotus, -- jokin, josta ei ole oikein tehty loppua, -- kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin puoleksi... Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata, henkäys haudan ilmaa. -- Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja Byron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä öisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot." -- "Niin, niin, niin" -- huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. -- "Ja sitten on muka kaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin kellonnuorasta, -- Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta, Dantea ja Virgiliusta --. Suvaitkaa, -- mitä -- -- ettekö usko, hra runoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat tuomitut, -- heidän kiirastulensa" --
"Rumaa, rumaa kaikki," -- irvisti Finsland. "Ei kukaan etevämpi henkilö siitä mitään maksaisi, -- eikä uskaltaisi rintaansa puukolle joutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka pelottelee talonpoikia ja lapsia." -- "Niin, jos asia tuomitaan kauneuden kannalta, niin" -- huomautti Varberg ivallisesti; -- "minä luulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat" -- "Jos pidämme kiinni kokemuksesta," -- kimitti Shulteiss pensaan takaa, -- "niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei mikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta. Se olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki -- he, he he, -- kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat ajanmukaisessa muodossa." -- "Flammarionin kaltaiselta mieheltä, -- tähtien tutkijalta, -- tiedemieheltä -- ei ainakaan voitane kieltää pätevyyttä," -- jatkoi Varberg järkähtymättä, -- "hänen 'Asutut maailmansa'"... "Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä ne tunnetaan" -- iski Schulteiss kiinni purevasti... "Nuo asutut maailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon, samalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan laivaan."
"Ja _minä_ arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä", -- päätti Finsland hienosti halveksien. -- "Kyllä varmaan sitä voi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin helpolla ostettu voitto, hra runoilija; -- etenkin kun mielikuvitus on vahvin puoli," -- sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen ja tunsi niin hyvin, -- että _jos_ hän uskaltaisi... "Helpolla ostettu -- Helpolla ostettu"... Schulteiss nielaisi innossaan. -- "Minäpä sanon teille jotain," -- hän myhähti ja leuka venyi halveksivan suipoksi. -- "Uskontojen perustajat ovat aina olleet hengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden odotusta, -- he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä toisintoa... laivuriylennyksiä... Heidän syvin viittauksensa on aina tarkoittanut _tietoisuusmuutosta_ siksi, jota emme käsitä, -- jos niin tahdotte, hra... hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo teidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme eivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen, kuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin _ad infinitum_." -- hän kiljui. -- "Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän puhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali tarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita ihmiskielin ei voida lausua"...
"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa", -- alkoi nyt runoilija. "Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia kirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte, neiti?"--"Hengistäkö?-- Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne juuri ole runollisia ajatella... Eivätkä järki hauskojakaan," -- lisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään tavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. -- "Mutta voivathan ne siltä kyllä olla olemassa," -- lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti torjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja uhkaavan katseen. -- "Ja vähän vielä, Minka," sanoi Endre, joka ei ensinkään käsittänyt asemaa... "Jos nyt kerran täytyy uskoa tuommoiseen, -- niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen henkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, -- muutoin joudumme suoraa päätä neekerien kannalle, -- Älä suinkaan anna tuon runoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle"...
-- -- "Minusta tuntuu, hra Endre," -- lausui Schulteiss ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, -- "että hra Varbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti... Ehe -- ehe, hän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja -- ja te näsäytitte häntä mainiosti noilla erikoishengillä."
"Minäkö, -- näsäytinkö minä Varbergiä -- --. Soo? -- minäkö --"
"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti Minkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa... Ja runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun katselee noita molempia vastakohtia -- --. Ehe -- he, -- -- po-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä... ne ovat kuin vuori ja kuilu -- vuori ja kuilu"...
-- Minka tunsi illan kuluessa Varbergin silmät yhä kylmemmiksi ja kylmemmiksi ja yhä enemmän uhkaaviksi. Hän oli kylmässä hiessä ja teki itsensä nöyräksi kuin koira hänen tahtonsa ja aavistetun viittauksensa edessä, väkinäisellä ystävällisyydellä hän koetti alkaa keskustelua ja osottautua erittäin huomaavaksi. Minka oli kauhistunut -- mielettömän pelon valtaama noitten mykkäin ankarain kasvojen edessä, jotka kurittivat ja komensivat häntä syvälle hermostoon saakka. Kaikki tuo kammottava synkkä mystillisyys, joka väikkyi hänen kiihotetussa mielikuvituksessaan, kaikki nuo pimeät ullakkonäyt, joilla hänet oli nujerrettu ja teljetty, -- tänään hän oli nähnyt kellarinoven raoittavan hyväilevälle auringonpaisteelle, jossa oli hurja päiväilo, -- ei mitään pelkoa, ei mitään auringon ja maan välillä! Hän istui ja säesti sormenpäät kuin tulessa ja suonenvedoissa Endren laulaessa.
Kun Endre juuri lauloi erästä loistonumeroaan, niin ilmestyi Varberg äkkiä pianon ääreen aivan Minkan viereen. "Uskallanko vaivata teitä, neiti Minka, pyytämällä teitä tuomaan minulle sen kirjan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte panna minua varten talteen?" -- lausui hän lyhyeen, kun laulu oli päättynyt. Tuo leikkasi kuin kylmä sahanterä. Minka juoksi yläkertaan, etsi piironginavainta, vaikka se oli suulla, ja toi vaatekantisen kirjan, joka sisälsi spiritistisiä muistoonpanoja. Hän näki Varbergin seisovan hämärässä ulkona porraspäässä, hattu ja päällystakki yllään.
"Mutta Varberg, miksi lähdette noin luotani?" -- lausui hän pelokkaasti. -- "Ja sitä te kysytte, Minka, -- vaikka olette kehnolla naurulla ja ilkkunalla pettänyt kaiken sen, joka henkisesti sitoi meidät yhteen." -- "Mutta rakas Varberg, jos olisin tiennyt, että rahtustakaan välititte siitä, että me nauroimme" -- "Että _me_ nauroimme... runoilija ja neiti Minka, te nyt siis olette _me_ -- sama firma: -- me"...
Hän lähti astumaan alaspäin, katsomatta Minkaan; mutta pysähtyi äkkiä, ja Minka tunsi hänen kätensä varmana ja raskaana olkapäällään. "Että te uskalsittekin -- uskalsittekin sen!" Säkenöiden katsoi hän Minkaa silmiin aivan läheltä, -- tiukasti... kovapintaisen masentavasti -- huulillaan tuo hiljainen, varma hymy, joka aina lopulta lannisti Minkan tahdon. Minkan kiihottuneeseen mielikuvitukseen alkoi muodostua jonkinlainen käsitys viheriäsilmäisestä tiikeristä... Käsi painoi raskaammin ja raskaammin... ja tuntui siltä, ikäänkuin se olisi tahtonut painaa hänet polvilleen. Minka hymyili rävähyttämättä silmiään, -- tiesi voivansa tyydyttää hänen turhamaisuutensa, -- voivansa pitää häntä ihailijanaan, -- _jos_ hän vaan tahtoi ruveta oikein lannistetun nöyräksi, -- antaa hänen jälleen tuntea rajattoman valtansa ylitseen. Hän tunsi, kuinka Varberg nyt toisella kädellä kevyesti siveli hänen ohimoaan, ja kuinka lievän helppoa olisi ollut antaa perään...
Mutta tänä iltana heräsi hänessä kapinahenki kuin äkkivihuri, -- ja hän riuhtasi itsensä äkkiä valveille: "Tietysti, tietysti," hän huudahti -- "minun tietysti pitäisi muistaa totella, kun sinä vedät kellonnuorasta." -- "Kellonnuorasta... Sopiiko se nimeksi henkiselle yhteydellemme, välisellemme magneetiselle johdolle?" -- "Itserakkaudellesi ja tiranniudellesi," -- puhkesi Minka. -- "Minka!" -- "Minä sanoin kellonnuora, ja minä tarkoitin kellonnuoraa!" -- "Ole varuillasi. -- Minä pelkään, että kielesi on leikkaamaisillaan poikki tuon nuoran, mikä se sitten lieneekin." -- "Minä en tahdo, että minua kohdellaan kuin tahdotonta kalua," -- huuti impi, -- "minä en tahdo, -- minä en tahdo" --
"Tahdotontako --. Vai niin... Ikäänkuin en puolella silmällä näkisi, mitä neiti oikeastaan tahtoo, -- saada vapautensa lentääkseen ja suristakseen sitten tuohon uuteen runoilijatuleen -- taikka oikeammin kynttilään."
Minka tunsi jälleen tuon uhkaavan kipinöivän katseen. Se piti häntä kiini, ja hän tunsi, että hänen vastustusvoimansa alkoi horjua. Varbergin huulilla oli julma hymy, ikäänkuin semmoisen, joka on kiintynyt kiduttamaan eläintä ja samalla tekee havaintoja, ja hän sanoi kalpealla ilkkunalla: "Sinä voit saavuttaa sen, että olet minulle yhdentekevä, mutta tahtoni vallasta et voi koskaan päästä."
Minka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi itseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. "Oi jospa, oi jospa en koskaan olisi tuntenut sinua!" -- hän huuti epätoivoisena, repäisi itsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin paetakseen häntä.
Varberg hymyili vahingoniloisesti... "Ole varma, ole varma siitä, sinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin"...
Hän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti reippaasti astumaan.
Minka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen katsomatta hävisi mäen alla.
* * * * *
Tor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja kurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani sen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita kohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet edellään sisään. "Finsland, tekö täällä? -- Hyvää iltaa... vainunnut jo Endren -- runoilijanenä on hieno... Laulatteko te?... Eipä senkään vuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin kullakin -- --. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös, joka vetää meitä nenästä, hi hi hi --. Neroa, näettekös runoilija, on niin monenlaista... Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä... No Minka, soita, soita jotain verratonta, -- niin minä tanssin Schulteissin kanssa --. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain oikein kaunista... Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän Hamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa --. Ajatelkaas, kun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö -- oikea moukka semmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että -- -- Apropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei sen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista tavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia juuri nyt -- tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan totin levätäkseni... Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän -- monessa eri paikassa... Se ei ole niinkään helppoa... Minä seuraan sinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion vähän pusertaa"...
Rouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään. Aamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut pankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä vallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta. Hänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl, pankinjohtaja Wahl.
Ulkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä --. Rouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän mitenkään tahtonut voida itseään hallita. "Äiti, -- se oli kova koetus... kovin ainakin minun elämässäni --. Mutta nyt olenkin voittanut... Huomenna on aikaa rehennellä, -- tänä iltana tahdon levätä... Pankinjohtaja _on_ minun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka siitä sanaakaan -- mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani -- --. _Tuo_ on vakavarainen, tuo _ei_ ole vakavarainen -- allekirjoittanut Kjel Baarvig, -- eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivan _näin_ päin," -- hän teki liikkeen -- "niin se merkitsee, että hänen tulee olla varuillaan... Huh, niin, -- anna minulle nyt ensin pieni lasi kuivaa konjakkia, -- se on perin tarpeen... Joskus voi olla sääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin ajettu -- uuvuksiin ajettu --; mutta muutoin varsin tyytyväinen," -- hän hymyili.
Rouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin hämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen innokkaassa juttelussaan.
"Jaa-a, se teki hyvää! -- Se on niinkuin loistava huippu kaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti -- --. En soisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä... Maailma ei ole hyvä, näetsen... Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua -- --. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen tieni silloittanut, -- en vaikka saisin -- niin, käsitäthän sinä, ettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon, joka" -- hän rypisti nenäänsä ja haisteli, -- "ei kuitenkaan ole aivan sopusoinnussa hyveen kanssa -- ei juuri ole hienon hienosti honettia --"
"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; -- mutta isälle et saa tätä sanoa, lupaatko sen! -- niin tuli se sähkösanoma -- en luule, että minusta juuri mitään huomasit, -- niin sopimattomaan aikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, -- ei maksunkaan edestä... Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut kaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä --. Ja sitten piti minun saada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli aivan turha lähteä häntä tapaamaan... Pankilla oli minun kuittini, että metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt ne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista pestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, -- palkat, vähennykset ja muut sen tapaiset... Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla! -- Taikka -- Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai epäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä tavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa ei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi... Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi -- -- kunnes olen käynyt kaupungissa --. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko lankkutarhan. Huh --. Kovassa he istuivat; -- mutta ne irtaantuivat. Ja sitten kiiruumman kautta kotiin -- -- Minä mitä kohteliaimpana isäntänä --. Thekla juhlapuvussa -- etevä ja arvokas emäntä, ja lisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen... Mutta perästäpäin minä konttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, -- niin että lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että pahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi kunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle te kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte"...
Rouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan lasiin, niin että se valui yli reunain.
"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen tasapainon puolesta tänä iltana", -- laverteli hän, -- "hieman niinkuin epävarma, -- vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi -- kas noin -- puolet kumpaakin --. Nyt se käy päinsä"... Hän maistoi lasista lähtiessään pois.
Rouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui levottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä. _Tämä_ varmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi... Hän puserteli ja väänteli käsiään. -- Poika parka, -- sinä olet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi. Akkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin, mielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia ja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. "Varberg on lähtenyt, äiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, -- eikä hänen enää tee mieli olla paljasta ilmaa. -- Minka on kokonaan kiintynyt Finslandiin nyt," -- intoili hän kertomisen kiihkossa, "kokonaan Finslandiin... Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi. Ne liitelevät niin korkealla että -- -- Ja Minka on hirveästi ihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi... Varberg lähtikin sitten heti pois"... Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären lörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli reunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka puhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. -- "Ilkeä pikkumainen tyttö"... ja samalla tuli vielä toinen.
"... Tästä talosta on tullut --. Mikä paha on täällä päässyt vallalle," hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi itkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi mielenliikutuksesta. -- "Mitä teen, minne katson, kaikkialle ikäänkuin tarttuu onnettomuus... Mutta minä sanon teille, -- sinulle ja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, -- että jos teidän on niin helppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän voisi kylliksi tehdä edestänne, -- joka ei muuta tee, kuin ajattelee ja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että minäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä tahdotte, -- lähtekää -- lähtekää ulos tästä talosta -- -- Minä pidän Arntin ja Massin"... "Mutta äiti, -- äiti!" ulvoi Berthea -- "Nämä eivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka -- ja sinä -- ja Endre ja Kjel, -- kun halunne sattuu johonkin... Jos voisin minäkin olla välittämättä teistä!"
Hän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.
VII.
Nytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä pienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi. Ellei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi sivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.
Hän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin -- pojalle piti pantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi --. Ja Baard Kjelsen Baarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi. Mutta hänen lääkärikseen --, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä. -- Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on lastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos jossain...
Isoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan ohi, -- ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen, ohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli sveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja sinkkikattoineen... Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille onnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän alkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta hänen synnynnäinen leipäneronsa -- niin hänen oli tapansa sanoa -- sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa... Ja kuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin. Mutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat... Tohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin taholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei antanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin -- oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, -- miten sitten sovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti teoretisoivalle aviopuolisolleen... -- -- "Pikku Baard on jälleen parhaassa voinnissa, Bente", -- ilmoitti tohtori tullessaan kotiin ja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat, -- "tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat tulleetkin... Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri tuli heidän luotaan -- ja kaikki on kunnossa... Hän pitää luentoja Theklalle, kukas uskoisi", tohtori iski silmää, -- "siellä on kuin luentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta... Lausutaan luuloja, minkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä vuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä kerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä, kuin vaan luulee hänen hyväksyvän."