Part 8

"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia häneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea -- ajelehtia kuin vuotovene, niin -- niin silloin", -- hän huitasi kädellään, -- "on leikki lopussa." -- -- "No, eikö nero jo tule alas, hauskaa nähdä hänet", -- kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa, kun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja Kjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili sanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului naputusta ja ovi aukeni hiljaa: "Enhän vaan sinua häiritse, isä... Niin tässä minä nyt olen --." -- "Ole tervetullut." -- "Niin -- niin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa", -- sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; -- "mutta sinun pitää olla pitkämielinen." -- "Laakereitten kanssa, -- laakereitten kanssa...? Herra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria, poikani. Laakereita, -- niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa."

Solakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta kauniin mustan tukan. "Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei ole saanut." -- "Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin, näyttää minusta. -- Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, -- niinkuin asema vaatii." -- "Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän sen", -- puhkesi Endre kiihkoisesti. -- "Jospa tietäisit, kuinka monta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut voimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että" -- "Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta ennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan maksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä rupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa kymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen asia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni." -- "Jos luulet isä..." kuohahti Endre, -- "että minä aion käydä täällä kerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, -- ennen", -- hän puristi kätensä nyrkkiin, -- "vedän vaikka kiviä."

"Sepä olisi hauskaa, Endre, -- että sinussa olisi miestä tekemään jotain itsenäisen toimeentulosi eteen. -- Sillä kaikki puheet ja lupaukset ja senkaltaiset... No niin, mitä aiot tehdä?... Sen sanon sinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt liiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä eteenpäin." -- "En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä." -- "Mitä, etkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? -- ja sen sanot aivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja muutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa kaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?" -- "Minä tarkoitan, etten _nyt_." -- "Mutta minä sanon, että juuri _nyt_ sinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet. Etkö voi ajatella selvään?"

Endre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa hämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären polven päälle.

"Hm, -- jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta... Puuttuu vain lasku neulasta ja langastakin"...

"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään... Kyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin vuoksi." -- "Ahaa! -- Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä synnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein ymmärrän." -- "Uudelleenko? -- Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä itselleen omistanut."... "on taivutettava ja kuritettava -- ja pakotettava -- ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen -- ylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja tuo tilkku" -- "Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua neulomassa ja puuhaamassa."

"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä... Ruvetaanko nyt sentimentaaleiksikin", -- huudahti Endre synkkänä, värisevällä äänellä, ja hypähti tuolilta. -- "Minä ajattelen, että nyt olen niellyt kylläksi, -- nauttinut kylläksi sinun -- sinun -- ... Riittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys! Tuohan jo on... Oman äitini sinä! -- Et malta olla edes sitä asetta käyttämättä... Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi suurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä, neuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, -- housuparin vuoksi! -- Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella... No jaa, isä, -- olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet oikeassa --. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, -- musertaa, repiä minusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, -- sen tunnon, että minulla on kykyä, että olen taiteilija, -- tyrkyttääksesi sijaan jonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, -- niin erehdyt sinä minun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, -- minä en anna polkea itseäni jalkojen alle." -- "Ei, ei, älä anna polkea itseäsi jalkojen alle... Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat, se on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi jälleen näyttäytyä maailmassa!" -- "Sinä tarkoitat, nöyryytettynä, -- itsetuntoisuus nujerrettuna -- kiitoksia!" -- "Sanalla sanoen, poikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun tulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin." -- "Sinä et ymmärrä taiteilijasielua, isä, väännät sanani." -- "Ole hyvä ja vastaa minulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli? -- Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, -- huomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän sitä suurena helpotuksena."

Endre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: "Niin monen taiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie loukkaavissa ja alentavissa oloissa... Niinkuin äidin, joka taistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä nöyryytyksiä." Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.

"Brrr... Hui hai, paljasta lorua! -- Etkö sinä sen vuoksi nyt ole palannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija -- lapsi -- se sitten on, josta sinä jaarittelet?" -- "Minä vaan olen erehtynyt siitä, mikä on kykyni, _missä_ minä _olen_ taiteilija, isä", -- sanoi Endre itsetuntoisesti. -- "Se sinun pitää aikanaan näyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että toistaiseksi _ei ole_ tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi, -- eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta radasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme puhu... Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään todellisuudessa?" -- "Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka vertoja saa hakea, -- joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että toivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli joksikin ruveta" -- "Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt sanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on tapettu. -- Sillä kaikki mitä sinulla on -- sekä se joka oli, että se joka tulee, -- ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi... Koeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä sinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä jotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi loruksi ja tyhjäksi... Kuule, Endre", -- keskeytti tohtori puheensa hieman miettien, -- "minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä, jotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, -- ei muuta kuin että kirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, -- tästä päiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää omaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä olet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee sinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken." -- "Saat uskoa, isä," -- puhkesi Endre sydämellisesti, -- "minä en ole tunteeton. -- Minä näen, -- käsitän koko hyvän ajatuksesi, -- vaikka en juuri"... "Tä tä tä tä... Mitä loruja taas... Mene nyt poikani, ei minulla ole aikaa --"

Tohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa oli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää vastaan. "Huhu jaa"... Hän otti lakkinsa, -- lähti ulos pihamaalle ja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto puutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi vaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle vastenmieliseksi.

Hän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka Massi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat tulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa; odotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan ohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja annettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta vesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä kivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului silloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain mielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää korkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului --.

Äkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja --, tohtori kuunteli, -- ikäänkuin jotain olisi pudonnut. -- Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka vastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli Hamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien, seisahtui tohtori katselemaan.

Siinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre puoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla... Kiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä. Se että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, -- intelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden vuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla, kasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy -- murtunut toimintakyky nerolahjain loistossa, -- ja katsoi heihin niin avuttomana...

Tohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan _oli_ Endre itse -- kaikessa kurjuudessaan...

Tohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: "Ehkä... ehkä -- -- tämähän tosiaan näyttää joltain... Meidän täytyy joka tapauksessa tukea, auttaa vähän... Sinun täytyy lohduttaa häntä, raukkaa... Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa --" -- "Jumalani, mikä surkeus!" -- pukesi Bente. -- "No no, eukkoseni... Meidän täytyy tukea häntä, -- parhaimman mukaan puhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman vauhtiin... käskeä ihmisiä luoksemme. _Meidän_ ensi sijassa tulee häneen uskoa, heidän tulee se nähdä..."

* * * * *

-- Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa hunajakakkoa -- vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena vasta kirnuttua voita, -- pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua Theklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin kahden kesken mielipiteensä veljestä. -- Hänessä tietysti olivat liitokset löyhtyneet, -- kamalasti löyhtyneet... Mutta semmoiset lahjat!... "Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei hän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren... Sikamaisen hyvää äiti -- ja tänään kirnuttuako voi? -- minä luulisin, että tämä on Theklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, -- kaikesta jossa vaan on hunajaa" -- Berthea juoksi sisään. -- "Alaalla on sähkösanoman tuoja, -- sähkösanoma sinulle, Kjel..." -- "Käske poika tänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle, niinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut kintereilläni tänne asti... Täällä tahdon olla rauhassa --"

Sähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja Kjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti siihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja huolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen lukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas oli hänen, Benten, tavallista pelkoa...

Kjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. "Nyt riittää äiti, Thekla ei jaksa enempää... aivan riittää, -- riittää, minä vakuutan, äiti... soh, anna kun vien nyt... Voitko arvata, mitä se oli?" -- pysähtyi hän äkkiä. -- "Pankinjohtaja Wahlilta itseltään, joka matkustaa tänne ylämaahan, -- aikoo itse personallisesti tutkia tätä piiriä... Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. -- Jos kovalle ottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin --. Hän ajaa kotiin minun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai puoli neljän aikaan"... Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. "Aika on tä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä... Saatte kyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti", huusi hän.

Viiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.

-- -- Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä opetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan ohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas... Se oli hänelle yhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka lentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta tahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt saapua päivällisillekin, -- päästä oikeaksi perheen ystäväksi... Maanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä päivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli tuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg oli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan kahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti päättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui siltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä yleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua hänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan korkeammista mystillisistä henkimaailmoista... Alttiin naisoppilaan, -- sielunsa puolesta nujerretun olennon, -- henkisen orjan hän tahtoi saada Minkasta, -- meedion kokeitansa varten... Mutta hän, -- Schulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, -- taistella viimeiseen saakka... Eikö _hän_ muka tietäisi, mitä Minka ajatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, -- saattoiko kukaan kuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. -- Minka ei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten Minkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, -- kuinka hän aina kohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin joka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä päin yllätti nuo hypnotisoidut katseet -- jälleen ja yhä jälleen tuon saman, -- yhä tuon saman...

Hänen _täytyi_ kutsua Minka takaisin itseensä, -- ulos tuosta kauheasta erootisesta sokaistuksesta... näkemään hänen -- _hänen_ -- ojennetun kätensä...

... Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen ohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua. Se _ei ollut_ Varberg! Oih! Miten se kevensi... Nuori mies --. Hän suuntasi kulkunsa tohtorin talolle.

Berthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. "Pyydän saada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!... Nimeni on Finsland, -- ylioppilas Finsland... Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut." Berthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle kutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui tyylikkäällä kohteliaisuudella: -- "Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua sisään... Kyllä hän on... Minä kohta..." Berthea riensi ulos ja kohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. "Ylioppilas, Minka, joka tahtoo tavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, -- minun täytyy lähteä ilmoittamaan äidille"... Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä tervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella juhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: "Äitini, -- sisareni Minka, -- samoin Berthea..." Finsland oli oleskellut Dresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää erään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään. Hän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona, viimeistelemässä muutamia runoja.

Rouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis Endren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille... Päivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen olennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen heitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle tahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi -- piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän imartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.

Oli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän otsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein näyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta kahtia... Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä katseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta, kuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi hän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi koskaan olla.

-- -- Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa, jossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden ja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita nyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin ja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli spireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän hyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.

"Berthea, -- tuleppa tänne Berthea", nyökkäsi ja viittasi Endre salaperäisesti, -- "sinä, viekas sisareni"... Berthea intti innokkaasti vastaan: -- hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan muisti hänet siitä, kun hän oli pieni!

-- "Kuule, Berthea," -- Endre huiskutti hänen soman esiliinansa kulmaa, -- "etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän lentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista -- pieniin laseihin?" Berthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta loistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen suvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.

Hän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin matkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä korupöydältä sikarien sytyttämiseksi. "Sisareni Berthea, -- voitit rohkeimmat toivoni." -- "Niin, se nyt on sen vuoksi, kun olet juuri tänään palannut kotiin", -- sanoi Berthea ja vilkaisi veitikkamaisesti Finslandiin. -- "Muistan sinut kyllä, Endre, -- jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna oikeutenasi... Odottakaa vähän"... Hän raappasi valkean tulitikkuun ja sytytti Finslandin eteen kynttilän. -- "Onko siis _minun_ suhteeni vaara pienempi?" -- sanoi Finsland leikillisesti. -- "Yhden kerran vain, -- sillä en suinkaan minä aio raappia teille valkeata, jos tulette toistekin." -- "Tulen varmaan... Te näytätte niin viehättävältä kuin nuori neito Suruton." -- "Onko se joku satu?" -- "Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni." -- "Mikä hän oli?" -- "Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, -- niin, miten sanoisin, -- jolla ei vielä ole koskaan ollut -- minkäänlaista hammaskipua sydämessä, neiti." -- "Oh!" -- Berthea katsoi loukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä -- vaikk'ei viitsinyt vastata.

"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt raapaista tulta herroille, -- ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa hampaatonta pastoria. -- Ja se juuri on sadun moraali... ettei koskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa sievät --" -- "Voi Herra mimmoista lorua" --

Tyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua, joka oli kivisellä pöydällä.

"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut," -- keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun päästään ja juoksi perässä: "Ettekö voisi antaa minullekin samalla, niin olisimme yhtä juhlallisia molemmat." -- "Enpä minä juuri tiedä, -- enhän minä ole teille luvannut," -- vastasi Berthea nokkavana ja koketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta kääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.

Hän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin niskan taipuvan pensaiden yli.

"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne, neiti Minka" -- hän huuti. "Minä olen pyytänyt häneltä jotain somaa hattuuni... Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista... Raakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin, kun niitä haistelee... Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt voivat niistä pitää... Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat... Sen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti" -- hän katsoi Minkaa merkitsevästi silmiin, -- "ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat matkia rakkautta, -- väärentää intohimon -- --. Ne tarjoovat kuumaa, kuluttavaa polttoa kaiken -- kaiken -- sen sijaan, jota niillä ei ole... Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun päästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että siinä on neilikka." -- "Mutta tehän olette hermostuneempi kuin nainen, hra Finsland," hymyili Minka. "Minä koetan valita paljaita laupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen kiihkoon." -- "Älkää moittiko mielikuvitusta... ilusioonia! -- Se on elämä, neiti," -- huudahti Finsland kiihkeästi. -- "Kuta voimakkaampi se on meissä, sitä intensiivimmin elämme; -- sitä loistavampina ja elosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen -- siihen... niin, sanokaas, neiti -- saippuakuplaan, joka piirittää tyhjyyden suurta mustaa kuilua"... "Ja noin puhutte te, joka olette runoilija? -- Ja nyt? -- Kun melkein voidaan käsin tarttua henkimaailmaan"... huudahti Minka vakuutuksella. "Meillähän on siitä epäämättömiä vastauksia"...

Raskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.

"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina vastaa niin totta ja selvään: -- Ei mitään -- musta kuilu... Ei, saippuakupla -- onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, -- jokaisen kauneusmielikuvite... Ja sen monenkertaiseksi tekeminen, -- sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, -- niin täydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen riemuitsemme, -- se on tarkoituksemme... Se on, minä puhallan tuon kuplan ensin itselleni -- ja sitten muille! -- Ja onhan se tyydytystä tuottava työ", lisäsi hän ivallisesti, -- "vilkuttaa vähän auringonpaistetta pimeään kuiluun... Olemmeko muuta kuin perhosia, jotka tiellä ennätetään, -- miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan kuin voimme"...

Minka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen mielialaan, -- uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää asui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin surumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä kullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden kuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu, kuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan satiirinen...