Part 3

"Neiti Thekla Feiringiä... Kyl -- lä... tunnen kyllä, -- ellei kukaan muu kysy, -- meidän kesken, -- ainoastaan meidän kesken!... On minulla omat vainuni... Hän on yksi niitä naisia, jotka kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... yksi niitä lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina -- syvimpäin salanimien suojassa". -- "Hän tulee tänne tänään", intoili Minka, --"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"... lausui hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen, kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.

* * * * *

-- Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua umpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä viivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies tuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen akkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika talossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.

Melkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi eteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille kutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin hänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista raskaat karvaiset töppöset.

Ja sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi naiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan, liepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui toinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja kaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä. Kokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain keltaisen kirjavihkon tapaista.

Kjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin paksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan, jotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin kiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan kaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja reisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: "Tämmöiseen ilmaan otetaan oikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa."

Mutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä seurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla huolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa parille tuolille lämpiämään. "Ja tekö olette neiti Minka?" kysyi hän. "Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan -- vähän kalpeammaksi ja -- --" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja pienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.

Neiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän katsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.

"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti", alkoi hän sitten huomioitaan... "Tuntee heti, että on tullut toiseen viattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja koksien asemesta"... "Mutta mistä olette voineet saada käsityksen meidän Minkastamme?" -- puhkesi rouva kysymään. -- Neiti Feiring seisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: "Minä oikeastaan tunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, -- niin, filolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, -- on minulle puhunut niin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin."

Minka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin pesän kuumotuksessa.

"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, -- ehkäpä hyvinkin?" tunnusteli rouva. --

"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen... Ja miten kauniisti hän laulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen vuoden aikana laulaja Figerin seurassa. -- Kun hän puhuu laulusta, -- niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin taiteelle koittaa aivan uusi aika, -- vaikutus tehdään eläväksi, dramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen."

Rouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi konttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.

... "Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen basso, niin on se verraton nautinto, -- ja he yhä oppivat uusia kappaleita"... "Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy", kutsui rouva hieman kiirehtien. -- "Kiitos, kiitos... Ja Figer ja hän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä"... "Mutta teidän täytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti."... "Ja ellei hänestä tule taiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta ja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä -- Minä vakuutan teille, niitä on paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä"...

Sillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli hänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta, innokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.

"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä maalaisista?" -- alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut huoneesta.

"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista", hymyili neiti.

"Minä pyydän, lihakokkareista."

"Niin, niin, lihakokkareista, -- ruokaopinnoitahan täällä maalla ensi sijassa täytyy ajatella... Ja hyytelön kanssa", -- hän loi surkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva oli mennyt... "Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa", -- hän nosti kahvelilla pienen linnun lautaselleen, -- "kaupungissa haetaan tämä ruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon huolta ja vaivaa sekin tuottaa... Oih!" -- hän kääntyi Kjelin ja Minkan puoleen, -- "tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä tulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki haiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä."

"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne ylämaahan", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.

"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin rekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut. Alussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli todellinen susi."

"Sangen pikanttia," -- siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen... "Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös... Kaikki tuo harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona pääkaupungissa." -- "No-no, -- älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti," huomautti Kjel. -- "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme... Saatte uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat kysymyksessä, -- se terästää aika lailla. -- Niin, en tahdo mainita summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti... Ja mitä tulee niin sanoakseni yksityiseen elämäämme ja oloomme -- niin emme siinäkään toki ole niin kovin aikamme jäljessä -- --. Ja, -- mitä minuun tulee niin, -- sitä pahempi... No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"...

Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.

"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi," -- lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että sydämeni oikein kutistui kokoon, -- ja ellei minulla olisi ollut luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... Se oli kuin viimeinen auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni." -- Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään. -- "Sillä oli niin viehättävä nimikin"... Hän kuiskasi tämän kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta... "Voitteko arvata mikä?"

Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.

"'Nainen, joka herää'... Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli painettava." -- Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan. -- "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo erinomaiset sitaatit historiasta... Ei mutta kiitoksia, rouva Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia... Minä vakuutan -- jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne, neiti Minka", -- hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, -- "ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"...

Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain, joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan kumpaakin... Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista tyttöä, neiti Feiring... Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."

Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.

"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta, niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole kestävää, eikä lujaa", -- jatkoi rouva Baarvig.

Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.

"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen. -- "Ei, -- se ei ole helppoa. -- Uskokaa, että äideillä kyllä on ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"...

Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, -- tokko teitä on osattu pitää täällä hyvänä? -- Olette matkalla vouti Preusin luo... Omituisen ukon siellä tapaatte." -- "Vai niin, -- originaali? -- Ilahuttaa minua." -- "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa, oikein kunnolla, -- kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies vallassanne." -- "Vai niin, tosiaankin, -- ideain mies?" -- "Se on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo ruumiinpolttoon, -- on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta, siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."

-- "Ohhoh!" -- "Kelpo mies muutoin, -- vanhanaikainen ja konservatiivinen kuin tukki; -- mutta hän ei pakota ketään... Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana sanoa." -- "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." -- "Riippuu siitä, minkälaisia harrastuksia, neiti, -- minkälaisia... Varmaan siellä alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita lämmitetään -- joka merkityksessä." -- "On esimerkiksi herätetty harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia polttopuita", -- sutkautti neiti terävästi, -- "siellä ovat silmät auenneet -- köyhälistöä kohti." -- "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan tohtori. -- "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", -- torjui neiti urhoollisesti. -- "Naisten logiikasta, -- niin kyllä, -- niin kyllä", -- virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin hirveän tyytyväinen tähän vanhaan... Tiedätte kyllä, että on ihmisiä, jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista... Hän on juuri yksi niitä."

Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen, että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.

"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", -- hän vihdoin alkoi... "Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen kanssa puhua siitä... siitä... mitä ulkona elämässä tapahtuu. -- Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja historiaa -- mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa talon isäntää... Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" -- "Ei kannata ministerin hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa... ei saa koskaan pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." -- "Se on, yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan", huudahti neiti.

Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan... Isä tuossa talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, -- häntä!... Eikä ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä...

Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä... Minullako esimerkiksi ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla lankuillani, -- niin minulla _on_ niihin oikeus! Tuo on niin ahdasmielistä ja vanhanaikaista että --. Nykyaikana on meillä kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"... "Jaa-a, kaikki nuo henkiset pyrkijät"... mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut... Sinä luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" -- "Pyh, mokomaakin -- poikkeustapaus, -- johtui aivan toisista syistä" -- torjui Kjel. Hän nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei voinut oikein kohota asiain tasalle.

Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, -- äänteli hänen sisässään...

Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, -- tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy... Ja vaan tuo pieni piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin orjaksi... Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta uskaltamisesta, -- esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan ennenkuin asianajaja Ring. -- Ja ehkä vähän siitäkin, -- mitä hän nyt uskalsi kaupoissa, -- ja miten hän hikoili ja kävi postissa kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä -- ja idylli tulisi häirityksi. --

-- "Niin, neiti Feiring", -- sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu, -- "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."

"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", -- sanoi neiti leikillään ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä levähtänyt hauskalla pysäkillä. -- Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte", -- kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi karvatöppösiä hänen jalkoihinsa... "Meidän täytyy nyt jollain tavalla ylläpitää kirjeenvaihtoa"...

Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan nämä pari penikulmaa voutilaan." -- "Tuossa paljastitte itsestänne ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti pelkään tätä kaikkea"... kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, -- tähänkö hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.

Lumi narisi anturain alla... Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava "soo-ja, soo-ja"... kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten kulkusten ääni.

* * * * *

-- Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti Feiringin matka vaatteet olivat olleet... Ja Minka siellä sisällä käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa liikuttamatta paikallaan... Niinkauan oli vielä neiti Feiring läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, -- että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa" otsakirjoituksineen ja kaikkineen... Toisen tuolin alta häämötti pieni valkoinen esine... Paperossi -- varmaan tavattoman hieno... Ja aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut...

Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen, voimatta antaa tunteilleen valtaa, -- ja kun hän sitten istui muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon tuostakin salanimellistä suuruuttaan. _Jos_ he olisivat tietäneet... Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja iskemässä iskun...

Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä, -- ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he arvelivat täällä kotona maalla... Mutta kyllä Schulteissin olisi lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt... Illallisen jälkeen hän istui soittamaan -- triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen. Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla... Minka oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava... Ja Schulteiss oli kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja merkitsevästi... Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.

-- Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, -- kunnes hän tunsi, että se alkoi tehdä pahaa.

* * * * *

Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan, olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi heittänyt peitteen päältään -- makasiko ja yski. Milloin taas, oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös, sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään, -- joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa viereisessä sängyssä, -- kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme, vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja joita vastaan rouvan oli taisteleminen.

Rouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli hänelle erittäin viihdyttävää, -- hän ikäänkuin sai lepoa omille ajatuksilleen... Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin pahasta unesta. Jotain oli tapahtunut... Mitä oli Minkan ja neiti Feiringin välillä?... Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota ei voitu hänelle ilmaista... Kirjoitus, josta neiti Feiring oli puhunut... Minkako oli jotain kirjoittanut... Kasvojen ilmeet, -- Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo... Hän näki sen mielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin häneltä, -- äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?... "Nainen, joka herää", se oli nimi... Minka oli aina ollut halukas kynäilemään... Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä... Ei se...

Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan -- palasi aina vain yhteen ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, -- se oli mennyt... Minka oli kehittynyt häneltä salassa... Tähän hän tuijotti ja tuijotti... Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi: Hän oli kadottanut Minkan!...

Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan kätensä varassa, -- jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin puolin selvillä... Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt... Hän oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös hänen luokseen... Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi... Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi...

Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.

Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi... Endre, jota hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla... Ja Kjel... Tunsiko hän heitä, -- mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?

Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka katkera Endre oli isää kohtaan... Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi hätähuutoja, -- hän ei tahtonut kadottaa enempää, -- kaikkia!... Hän kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä salissa... Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta... liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden kannalle? -- Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat, toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa... Tuntui siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa...