Part 2

Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään mielenliikutuksestaan: "Se _ei_ ole minun mielipiteeni, Baarvig. Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, -- en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni. Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä... Minä sanon sen -- minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni... Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni... Minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita --" -- "Onko tuo laitaa -- pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin vakava asia edessämme... Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo leikata poikki kaikkea -- kaikkea meidän ja pojan väliltä." -- "Juuri sitä, -- niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente... Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, -- todellisuudesta tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. -- Ja se on leikattava pois, -- hänen täytyy saada tuntea pakko!" -- "Nyt malta mielesi, Baarvig", -- kuului hiljainen, kolkko vastaus... "Minä olen hänen äitinsä -- ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin kuin pojan, -- leikkaat pois minutkin." -- "Sinähän olet aivan suunniltasi, Bente!" -- "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig, että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä _ei_ hylätä... Matkustan suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla pankissa rahoja!" --

"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki... malta nyt vähän mieltäsi... ja" -- hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, -- -- kääntää pistoolin vasten rintaani... No no no no no, Bente --. Tule tänne, niin keskustelemme... Sinähän olet aivan kiihkossa, kuuma ja punainen"... Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin. "Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, -- näenhän nyt, että hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. -- -- Ja sillä tavalla, sillä tavalla kiristetään minulta rahoja", -- lausui hän itsekseen katkerasti... "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan, kulje" -- "Minä en kulje kenenkään asioita, -- minä vaan teen, mitä minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain valtaa -- käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa." -- "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" -- Tohtori istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. -- "Herran nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi... "Minä sen pahempi melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun varojasi kohtaan... Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa... Mutta minä vakuutan -- kunniani kautta -- on täydet takeet siitä, että rahat saadaan maaliskuussa takaisin -- silloin ne saat tästä pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet... Minä vaan en tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa -- tahdon yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme -- laulajalle." -- "Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan, Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja... Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." -- "Sinä annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", -- jatkoi tohtori häntä kuulematta, -- "olet aivan -- aivan sokea hänen suhteensa." Hän nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.

Kuuma puna lensi rouvan kasvoille... "Olenko minä koskaan sanallakaan pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän hillityllä kiivaudella.

"Ohhoo, -- Kjel näetkös -- sitäkö sinä nyt... Se on aivan toinen asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta -- hän on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen sokeuden orja." -- "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt hänen omin käsin koskevan lapioonkaan -- en edes puutarhalapioon." -- "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." -- "Muistatko ne suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, -- paljasta rikkautta ja ylellisyyttä!... Ja nyt olemme nähneet, miten hänen olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." -- "No jaa, -- se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta -- kaikki nuo kalkyylit!... Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat omaan varaan pääsemistä. -- Ei, _hän_ kyllä on ilmapumpun vastakohta, hän tahtoo pumpata rahoja itselleen... Ja nyt minä arvelen, että oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes johonkin määrin selviämään humalastaan." -- "Ainoa mitä meidän tulee tehdä, Baarvig", -- hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, -- "on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän, mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään kierteleväksi renkuttelijaksi." -- "En parhaimmallakaan tahdolla voi siitä ajatuksesta päästä... Mutta" -- hän kuuli kulkuset ja hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, -- "Herran nimessä, onhan sinulla rahat, -- onhan sinulla varoja käyttää hänen kukoistuksekseen"...

Rouva seurasi häntä matkavaatteille.

"Niin, Baarvig, -- ota asia miltä kannalta tahdot, -- nuo kaksituhatta kruunua _täytyy_ minun saada, -- minä _tahdon_ käyttää ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena. -- "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"...

Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa turkkeja hänen päälleen.

"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig, -- enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät... Ei, anna kun köytän vyön paremmin ympärillesi... Sinähän se pidät huolen meistä kaikista... Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella horjumisellaan ja pettymyksillään... En sano siihen mitään, että tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka... Mutta" -- tuo pieni hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle -- "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin minullakin... Ja kun meidän _täytyy_, niin" -- "Kun _minun_ täytyy, niin" -- jyrisi tohtori vastaan.

Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.

"Kyllä ymmärrän", -- huudahti tohtori katkerasti ja astui matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä sinne, minne kana potkaisee... Ja vasten vakuutustani..."

"Mutta, Bente", -- hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja saa tuon auliin kehotuksen --. Minä pelkään, että minä muutoin ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", -- kuului alhaalta katuportailta pimeästä.

II.

Taajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorin Elvsaetissa.

Oli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti. Oppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina. Seinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan ruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen lukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta Bertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana ja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman, muodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.

"No siis", -- kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin olalle ja rupesi asentoon, -- "no siis, sinä Arnt...Mikä oli sen kuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat Vendien vankeudesta?"

"Sven -- Sven Kaksiparta."

"Uh -- huh! -- Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo kuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta -- Kaks-kymmentäparta" -- Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi syrjästä Minkaan -- "että se piti olla semmoinen mies, joka panee liikkeelle naisten mielikuvituksen."

Hän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman tietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän kohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa ei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi päiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.

... "Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti etevämmyys... terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat leppyä viehättäviksi, -- ja" -- hän katsoi ympärilleen jalolla ylhäisyydellä -- "voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat leveät hartiat"...

Minka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.

"No siis, -- he antoivat hänelle koristuksensa... Katuivatko he sitä?" -- "Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss." -- "Minä kysyn, luuletko, että he sitä katuivat, -- käännyn kehittymättömän järkesi puoleen. -- Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut, jos olisi antanut sievän rintaneulansa?" --

Minka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli sopimaton.

"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi", -- pisti siihen Berthea suurella mielenkiinnolla. -- "Sallittakoon minun huomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis teko jäänyt historiasta pois; se loistaa." -- "En ainakaan minä olisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä", -- vastasi tyttö nenäkkäästi. -- "Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin kameelilla"... kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä naurusta. -- "Se sikseen, -- minä pyydän, mitä levottomuutta siellä pidetään! -- ym -- ym -- naisen asemasta täällä Pohjolassa eri aikoina, siitähän minä puhuin. -- -- Tuo koristejuttu osotti yhden kuvaavan piirteen: -- hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja innostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka istui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja sitten kuoli surusta." -- "Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui poraamassa", arveli Arnt. -- "Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen; -- tunteen syvyyden", -- jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta kuulevinaan, -- "tunteen syvyyden"... "Minä hiljattain luin koirasta, joka kuoli isäntänsä haudalle", -- näki Minka hyväksi virkahtaa kesken syvää kiintymystään.

"Oikein, oikein", -- Schulteiss kumarsi mielistelevästi -- "tulemme nyt intresantimpiin tunteihin -- -- Sigrid Storraadeen...Svolderin tappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät mietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, -- sen vuoksi että Olavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisen _persoonallisuus_: -- Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja hänen rakkauttaan, sen hän tappaa, -- tappaa!" -- Viimeisen sanan hän huuti, niin että oli vähällä ääni pettää.

Berthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan, vääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi pontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella tavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se häntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja vähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä jatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan suurimmassa määrin kylmäkiskoinen.

... "Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin kaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät hänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin ulkopuolella, -- vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja oikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi antaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen ja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää oman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä... Sillä, jonka mainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. -- Voin melkein kuvailla, minkä näköinen hän oli... Punaisenruskea runsas tukka", -- hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, -- "selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, -- vähän kuin -- ym -- ym -- rouva Bentellä -- -- ja silmissä kuin unelma..." lisäsi hän tuijottaen.

"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne" -- keskeytti Minka terävästi. -- "Perheen ulkopuolella hänen nimensä muutoin on rouva Baarvig."

"Ja-ha... ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, -- kuin suuri ja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla... Tavattoman voimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. -- Mutta nuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja oikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva." -- "Te kai arvelette ettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja", pärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt Schulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan... "Tällä vaimolla oli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan voinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai kuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi niitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä... Silloin tuli Olavi Trygvason, Norjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille"... Schulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja katsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun... "Tätä hän rakasti, tälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, -- uskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä pakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua, -- siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä, _yhtä_ asiaa elämässään, -- Olavin surmaa... Ja siitä syntyi Svolderin tappelu, jossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!" -- "Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut aivan pilalle," selitti Ole. -- "Niin, -- ja sitten hän hyppäsi mereen, eikä hävinnytkään", intoili Arnt... "Luullakseni myönnetään". -- Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, -- "että näiden molempain naisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, -- kumpikin oli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen kelpo kuningatar, -- -- vaan toinen tienraivaaja", -- hän äkkiä korotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja iski linjaalilla ilmaan että vinkui, -- "tienraivaaja vapautetulle naiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän aikanamme!"

Äkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen, eikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin ankarasti tutkivan katseen:

-- "Mitä tiedät Gydasta, Arnt?" -- "Hän kosi, -- ei, vaan Harald Haarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa kosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin" -- "Ähä ähä, -- näetsen, -- kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään kertaa olleet", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen. -- "Personallisuus" -- hän katsoi jäykästi Minkaan, -- "joka pyrki valtakunnan haltijaksi... Ja siltä kannalta äärettömällä halveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat niin syvällä alla, -- muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa"...

Poikain puolelta kuului tirskunaa.

"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että oikein kihisi", huusi Ole. -- "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista vanha", intoili Arnt. -- "Salomolla oli enemmän, hänellä oli seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. -- "Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti kattoa ivallisesti, -- "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut personallisuutta vailla... Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen taloa kohti, -- pääasiallisesti taloudellisista syistä... Tätä on runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', -- ja se tietysti on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja haaveensa" --.

Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.

"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä... "Katso kuinka hän kääntelee itseään --" -- "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.

Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan, joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta, ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin vahvistukseksi ajatustyölleen.

Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi säteilevään itsetietoiseen hymyyn.

"'Rukin historia'... se tulee nimeksi teokselle, jonka aion kirjoittaa, -- monta nidosta --. Mitä kaikkea rukin ääressä on kehrätty... Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi. Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, -- "kaiken tuon romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille tuhrijoille. Minä, minä", -- ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi kiljunaksi, -- "aion sytyttää palosoihdun, -- palosoihdun! -- näyttää orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten, neiti Minka", -- hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, -- "alkaa vapaudentaistelu. -- Mutta ensiksi, -- ensiksi sen vahingon historia, jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia... Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, -- paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea naisen sydän juurtajaksain, -- juurta -- jaksain!"... Arnt nyki ja veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.

... "Vaan minä, -- kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", -- oli hän kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi takinhiasta pitkä matka,-- "toimitan paljastuksen, -- niin -- niin, paljastuksen --." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi. -- -- "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, -- koko arsenaalin!... Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten, näyttää ja _todistaa_, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen taistelu ja juoniminen miestä -- vallanpitäjää vastaan -- on vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi, myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla, -- supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman ja viekkaan orjan tunteiksi, -- nii-in, sen sanon, turmellut hänen luonteensa sydänjuuria myöten"...

Hän loi verisen katseen Minkaan.

... "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin kissa hiiren kanssa... Hän -- hän -- hä -- än", -- hän kyykistyi polvilleen mairittelevan näköiseksi, -- "istuu lumoovana ansaluukun ääressä, imartelee ja viekottelee, -- ja kun tyhmeliini siihen pudota kopsahtaa", -- seurasi halveksiva potku, -- "antaa elämänsä ja kokonaisen tunnemaailman", -- suurten ulkonevain huulten pielissä alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, -- "niin hän vuodattaa kyyneleitä niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"... Schulteiss harppasi edes ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään... "Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi... hänellä on alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, -- -- hän on muuttunut vaaralliseksi, -- minä sanon, -- tuhansin viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui pirullisen teräväksi ja kimeäksi... "Olennoksi, e -- he, he, -- jota -- jota -- olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." -- "Ih hih hih, -- hih hih, -- tshi tshi tshi, -- käärme, kas käärme"... Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.

"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", -- lausui hän vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja vierastaen. "Kuinka? -- Mitä sanoitte? -- Minä kirjoitan teemaani, hra Schulteiss."

Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi olennoksi, hän yski ja änkötti: -- "Sen jälkeen aioin... aioin esittää naista sillä kannalla, kun -- sielukas tunne hänen omasta arvostaan on herännyt, -- hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän aikanamme ja syvää -- syvää" -- -- "Hihihi-i, -- käärme... tuossa makaa käärme!" -- poikain kesken purskahti valloilleen hurja hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. -- "Tuossa -- tuossa, hra Schulteiss"... näytti Berthea avuliaasti.

Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja ryhtyi nolona toiseen läksyyn...

"E -- he he, -- sitten oli meillä maantiedettä, -- Langfjeldit"... "Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea riemuissaan.

Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana... Poikain silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon viisaria.

"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss", ilmoitti Arnt viattomasti, -- "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi kerraksi."

"Vai niin, -- noh -- historiassa ottakaa luku loppuun."

"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan... Pitääkö meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"... napistiin ja mutistiin siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet -- he vetosivat siihen -- kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä kirjoja.

"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; -- "mutta minä todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"... "Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, -- minä en tahdo valvoa -- oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", -- hän huudahti kiivaasti, -- "minä -- minä" -- ääni vapisi sisällistä liikutusta.

Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: -- "Schulteiss"... alkoi hän varovasti ja tutkistellen... "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"