Part 15

Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä, kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi, ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.

Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt -- hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja pelottelemista toisaalla -- sadetakki ja matkasaappaat päälle taas. Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan oli syksykausi selvitettävänä.

-- Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän virvotuksia ja uusi havanna.

... "Eikö totta, Shulteiss", -- selitti hän, kohdatessaan Schulteissin tiellä, -- "Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti. Mutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin että kimurrellen kuin käärmeet, -- ja ajatukset muodostuvat hiukan samaan tapaan... Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja sulkeutuvat ja musertavat joko -- taikka; mutta maailman pähkinät eivät milloinkaan sovi niihin... Aivan mahdoton käsittämään demoonillista huumoria... ylipäänsä ei ole humoristinen... avoin vain kapakalalle --. Kun sanomalehdet -- niin on tosiaan tapahtunut tänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani -- yksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko meidän poroporvarikritiikkimme, -- niin minulla on yksi keino vielä, -- revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita."

"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla alhaalla... Varsinkin yhtä kohtaa, -- tuota syvää kiertävää pyörrettä juuri kosken mutkan alapuolella... Minä olen koettanut heittää siihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja, jotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja tulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua... Ymmärrättekö minun ajatuskulkuni, -- tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin samppanja -- -- siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä. Minä tuijotan siihen, -- ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, -- hattu uiskentelee alas virtaa... ja minuutin perästä sen omistaja pulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki -- kaikki lopussa, mennyttä, -- hälvennyt elämän virtaan"...

Schulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa, -- kuunteli, eikä kuunnellut, -- oli kokonaan omissa mietteissään -- ... Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin hänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen oppilaitokseen -- ja hän itse poistuisi Elvsaetistä -- ja kaikesta, jonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet... Minka oli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, -- ja nyt hän oli lähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan...

Hän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä keskustelleet... missä hänen jalkansa oli ollut... kuinka hänellä, siihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus tuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan raikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki hatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä keinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle -- ja vieläkin hiukan...

Porstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, -- piti silmällä keltaisen salin ovea -- odotti, -- nyt tuli Minka... vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi idioottimaisesti ylös... Hän kuunteli...kuuli Minkan askeleet portaissa... Yksi lauta oli hiukan irroillaan, -- kuinka se narisi joskus ja ilmaisi siten tulijan... hänen askeleensa niin eri lailla henkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen... Ja kun hänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka helottavana loisti ikkunasta porstuaan...

Hän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena nuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli soittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän vaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä ja loi ympärilleen intohimoisen katseen... Tämä oli hänen henkistä omaisuuttaan, -- hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin sanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut... portaat, joiden päälle Minka oli astunut -- -- Hänen pitkät ohuet valkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut vastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois... Ee-i -- ei, -- hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi, kuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun Minka kerran tulisi --

Hänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona... Oho, oho, -- häntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja sitten tehnyt suunnitelmansa, -- oli hankkinut tilaisuuden perustaa koulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin lehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta -- kun hän tahtoi nähdä Minkan -- --

* * * * *

Arntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa -- ja Massin Massin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita oli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä saatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva juoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita käsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, -- ylös ja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi aihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti arkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän puheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita kertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja -- yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle -- Arntin seuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas --. Hän jutteli Massin kanssa, joka oli "niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin Endren lörpötyksiin" -- puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille, ikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.

Ja Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa kuntoon. Oli perjantai, -- viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään. Bente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien pestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss yhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.

"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne, Schulteiss", sanoi Bente rouva. -- "Suokaa anteeksi, -- sallikaa minun vaieta... Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja lausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne"...

Hän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.

"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss, ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että kummallakin on kiittämistä." --

"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla", -- sanoi rouva hetken vaiti oltuaan... "Minä tulen sitä myös kaipaamaan, -- monen monta tutunomaista sanaa"... "Se on ollut osa minun köyhästä ilostani -- minun todellinen..." puhkesi Schulteiss taistellen liikutustaan vastaan... "Te ymmärrätte jokaista niin hyvin, -- se se on niin tyynnyttävää... Ja -- ja", -- Bente huokasi, -- "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss... Baarvigin laita ei näy paranevan... Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, -- hän näyttää riutumistaan riutuvan... Eikö hän teidän mielestänne, Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?... Minä pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, -- sai vamman keväällä tulipalossa... Ah, -- se tuntuisi niin helpolta, jos hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen --. Hän on niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista --"

... "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" -- Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, -- "tuntuu siltä, kuin Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään... Ja minä joka -- olkoon se nyt sanottu onnellisena hetkenä -- toivon heistä niin paljon, -- olen heidän puolestaan huolettomampi"...

"Tietysti, rouva, -- molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat uutteria luonteita."

"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä opettaja voi antaa, -- henkevän kasvatuksen. Te olette monessa suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat kiittävät koko elämänsä. Mutta -- minä sanoisin mielelläni jotain; -- minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa vaan Endreä... Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut pysyttää tiukkaan todellisuudessa, -- olen ollut heille tutunomainen, -- en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää varjella; -- he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että sisaria" -- --

"H-m, -- neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun -- suokaa anteeksi --; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa suurimmatkin toiveemme" -- "Täällä on niin paljon tulevaisuutta ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee niitä pilviä, _täytyy_ huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset... Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä tuohon kaikkeen." -- "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", -- nielaisi Schulteiss -- "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"... "Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös -- myöskin Minka... Ajan henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain -- ja se on hyvä se. Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä on tuulta siivissä. -- Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle pohjalle ja käyvät onnettomiksi. -- Minun suuri toivoni on -- ja siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss, -- että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä -- ettekö te ole samaa mieltä siinä -- hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle veriin." -- "Rouva, sallikaa minun, -- niin henkiselle luonteelle kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen voimien irroittamisena... Ja todellakin -- tässä jos missään lienee syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia uria"... "Schulteiss... Schulteiss parka"... rouva puhui itsekseen, mennessään alas portaita... "järki vallan sekaisin, kun tulee Minkasta puhe"...

* * * * *

Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi seuraavana aamuna...

-- "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani, äiti"... Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: -- "Minä olen suorittanut keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 -- Olen lukenut matematiikasta sen kuin pitikin -- Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua auttaa, -- senhän sinä myönnät, -- paitsi silloin, kun minä olin sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."

-- "Niin Massi, ala sinä vakavuudella... Sinä alat uutena aikana. Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse tahdotte... Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle, Massi, -- vaikka olenkin vanha -- ja monesti kyllä väsynyt, -- niin tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana, tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon saavuttamiseksi, kuin _meillä_ on ollut, -- olisin tahtonut ottaa mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"...

XIII.

Joulu oli pitäjässä kulunut vierailuissa, joihin tohtori aina säännöllisesti otti osaa, mutta aina läksi aikaisin kotiin, syyttäen kiireellistä praktiikkaansa. Hänelle tuntui helpotukselta istua reessä, nähdä harjujen selkäin ja puitten latvain kuvastuvan taivasta vastaan kuun kumottaessa tai lunta tepsutellessa... Istua ajatuksissaan, hevosen juosta jolkutellessa yksitoikkoisesti, kun reen antura narisi ja luisti ja turkin kaulus ikäänkuin hautasi hänet syvemmälle ja yhä syvemmälle ja yksi ainoa tähtönen tuikki kaukana ylhäällä, taikka yksi yksinäinen lumihiutale tapasi hänet, -- ja sitten päästä pois kaikesta -- -- Reki oli ainoa paikka, jossa hän saattoi ruunan tyynesti juostessa nukkua levollisesti, niin ettei hän uneksinut, eikä tietänyt itsestään, eikä säpsähtänyt -- --

Vuosi oli vierryt uudenvuoden aattoon saakka. Virta tähtikirkkaana iltana kohisi valkoisen lumipeitteensä alla, sulaa mustaa vettä näkyi sahan kohdalla, missä koski pauhasi jääpönkkineen ja pitkine jääpuikkopartoineen. Kjelin luota loisti tulta ikkunoista, siellä oli juhlavalaistus sen johdosta, että saha nyt oli uudestaan rakennettu ja vielä laajennettu. Thekla ja pikku Baard ja Kjel olivat sillä välin ajaneet vierailulle tohtorin luo, jossa uudenvuoden aattoa vietettiin hiljaisesti, ja tohtori itse tuli kotiin vasta myöhään sairaittensa luota... Hän oli väsynyt, -- ei jaksanut ottaa pikku Baardiakaan polvelleen, istui vaan kokoon kyyristyneenä ja seurasi pienoisen liikkeitä silmillään, maistellen portterilasistaan. Bente oli keksinyt, että hänen piti juoda portteria iltasilla lisääntyvän unettomuutensa vuoksi. Kun he sanoivat hyvästi, katseli tohtori kauvan Baardin käsiä ja suuteli niitä molempia...

Vielä kauan sen jälkeen, kun reki oli kadonnut mäen alle ja umpikulkusten kilinä hälvennyt, seisoi tohtori ulkona portailla ja katseli heidän jälkeensä...

* * * * *

Bente makasi hereillä ja kuunteli, kun kello alhaalla etäällä kyökissä löi kahtatoista... Uusi vuosi! Hänestä tuntui, kuin Baarvig olisi käännellyt ja väännellyt itseään ja huokaillut niin syvään. -- "Niin, uusi vuosi, -- Bente", hän sanoi... "Minä makaan tässä ja mietin, kuinka eri lailla tämmöinen uusi vuosi voi alkaa eri ihmisille. Niinkauan kuin on toivoa ja halua ja tuota kaikkea; mutta on semmoisiakin ihmisiä joka puolella, joiden mielestä se uusi vain on myllynkivi heidän kannettavakseen... Mutta muista se, Bente, että kaikki, kaikki riippuu rohkeudesta; ettei masennu, niinkauan kun on toivon kipinääkään jäljellä, -- jotain -- edes hiukkasenkaan, jonka vuoksi voi elää!" -- "Oikein minusta tuntuu helpommalta, kun kuulen sinun puhuvan noin, Baarvig." -- "niinkauan kuin on vähänkin, jonka vuoksi taistella, edes pienen pieni hitunen... Rakkaani, muista se aina, minä pyydän sinua, muista se, Bente, -- vaikka minä sen joskus unhottaisinkin" --

... "Näetkös", -- hän jatkoi hetkisen kuluttua, -- "minä en saa sitä päästäni... nuo raukat, siellä täällä joka puolella, jotka tänä yönä tuntevat, ettei heillä ole kerrassaan mitään enää, jonka edestä voisi taistella -- koska -- koska he ovat käyneet niin lopen köyhiksi toivosta. -- Ja nyt -- huu-u, -- kun täytyy taas ottaa kokonainen vuosi niskoilleen"... "Voi, Baarvig, sinun alakuloinen mielesi se vaan panee sinut hautomaan tuommoisia."... "Joku, kuuletko, jolla voi olla salainen rikos kannettavana. Ja semmoisia makaa kyllä tänä yönä monta maailmassa, omaatuntoaan kantaen. -- -- Kun on elänyt jonkun aikaa ja saanut silmät auki näkemään, kuinka paljon salaista surua ja tuskaa voi mahtua tähän maailmaan, jossa sitä ajellaan ja hoidellaan ja pannaan tulta ikkunoihin ja valaistaan uudeksi vuodeksi, -- niin sellaiset ajatukset väkisinkin tulevat... Ja sellainen rikollinen... minä tarkoitan sellaista, joka on tehnyt suuren rikoksen, esimerkiksi murhan... joka tietää, että jos hän ilmoittaisi itsensä, niin hän syöksisi kaikki rakkaansa onnettomuuteen ja häviöön ja kurjuuteen, hän voi tosiaankin olla omituisessa asemassa, -- niin sanoakseni suljettuna neljän seinän sisään, elinkautiseen vankeuteen itsessään -- häntä ei tarvita tuomita siihen... eikä viedä vankikyydillä, ei -- -- Ajatteles vielä, että hänellä olisi vaimo, jota hän rakastaisi kuin omaa elämätänsä, ja lapsia, joiden pitäisi päästä eteenpäin maailmassa"...

"Hyi, Baarvig, -- tämä on niin kamalaa -- sellaista puhetta uuden vuoden yönä." --

"Ole hyvä minulle, Bente, -- minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen purkanut itsestäni nämä ajatukset... Hän ei voisi kertoa vaimolleen, -- että hän on murhaaja, -- samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi vaimonsa sisimmän kunnioituksen. -- Ja vaikka hän voisikin säilyttää vaimonsa rakkauden." -- "Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se tosiaan riippuisi paljosta." -- "Niin, vaikka hän -- näetkös -- niin rakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla vetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka myöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti pelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle itselleen, kaikille hänen omaisilleen -- saattaisi hänet siihen, että hänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti..."

"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin rakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. -- _Siinä_ siis, näetkös, ei enää ole luottamusta, -- hänellä ei enää ole ystävää. -- Hän on, Bente, suljettu ulos -- paratiisin yrttitarhasta, -- hän on pakotettu vaikenemaan, Kerubim -- --. Se _on_ niin, Bente. Sellaisia ihmisiä on äärettömän sääli." --

"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, -- ne ovat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi myllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan." -- "Ei, ei, Bente, -- minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän loppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen... Niin, ja sitten... vaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, että hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, -- tehnyt hänestä pahantekijän rikostoverin. -- Hän voisi ehkä rakastaa häntä; mutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös... Ihmiset eivät voi antaa semmoista anteeksi... siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin korkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, -- näetkös, -- hänelle, -- niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo rasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, -- ei maksa vaivaa panna tulta ikkunoihin... Heiltä on viimeinen kipinä mennyt -- sammunut... Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente... Ja nyt minä ehkä saan unta... Katso, onko sammutettu Kjelin luona"..

Hän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten, syleili ja suuteli häntä.

-- Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona ja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli hermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden onnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan kotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa ajettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen rakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain, kohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa vauhtia mäkeä alas.

Aamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista... Leveitä rekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin taikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta lumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta tullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja syötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen kaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden toivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli sievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä lopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi mäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta vuotta Kjelin luona.

Tohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku vieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut sen enempää... -- Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle vastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja levoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia kuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui keskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä, tuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui kaidepuihin päästäkseen alas -- --

* * * * *

Kjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, -- niin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen sydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää vettä sairasta katsottuaan. --

-- Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja joskus äänekästä voivotusta... -- Keltaisen salin ikkunassa seisoi Bente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa, liikkumatta... Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan, -- joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, -- raskaasti... huokauksella... Kaikki oli käynyt hänelle -- niin läpinäkyväksi --

Liekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat -- ja hävittivät... huusivat tuskaa -- tuskaa... Hän tuijotti eteensä jähmettyneenä -- --

* * * * *

Alhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista -- ja hiljaista puhetta... Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat vaieten tohtoria ylös portaita... Bente rouva seisoi liikkumatonna, sittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen... kääntyi ja tuijotti, -- -- kääntyi ja tuijotti... -- -- Pojat olivat menneet alas. -- --

Silloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan -- ääneti -- kyynelittä...

XIV.

Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.

Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona... Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput ja makasivat hänen kauniit koneensa, -- haavurilaatikko tavallisella paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä hoidettiin alaalta väentuvasta.

Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa. Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin ullakko-säilytyshuone. -- -- "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa, -- jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut... Se oli tuo salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä keltaisen salin ikkunan luona --

Minka... Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä äidilleen -- häälyvänä toivona... Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet... jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, -- jota hän ei kestäisi kadottaa!...