Part 12

"Niin, minä tulen sinulle ilmoittamaan, että metsäyhtiö tänään on ostanut loput Mustasta metsästä, -- sillä tavalla että omistajat ovat suostuneet meidän kanssamme jakamaan tasan sekä voiton että tappion, -- ja, ennen kaikkea, -- kaikki tulee sahattavaksi minun sahassani. -- -- Yhtiötä on siis laajennettu, voitto on kerrassaan arvaamaton, -- mitä minuun tulee, niin on lasku sangen yksinkertainen: -- Kun edellisestä osasta sain niin ja niin paljon sahausta vuodessa, niin mitä antaakaan tämä osa, joka on suurempi, johon varsinainen hyötymetsä kuuluu. -- Ja mitä sinuun tulee, niin merkitsee se, että nyt on niitä, jotka kilvan pyrkivät lunastamaan irti nimesi, heti kun paperit ovat valmiina... Eivät suoraan sanoen soisi sinulle voittoa; -- kysymys vaan, eikö minun pitäisi käyttää tilaisuutta tinkiäkseni sinulle vähän maksua luovutuksesta." -- "Ei, -- ei äyriäkään, -- ei äyriäkään, Kjel -- minä ehdottomasti vaadin, että asia on hiljaisuudessa suoritettava, -- nimeni vaan irti. Ennen en saa rauhaa. -- Sinä päivänä; jolloin saan sen takaisin, tulee isästäsi jälleen toinen ihminen. Jumalan tähden, Kjel, kuinka saatoit sinä sekoittaa minut näihin asioihin, jotka ovat niin kokonaan sen ulkopuolella, mihin minä tahdon kuulua." -- "Kaikki varmaan voitanee järjestää ensi viikon kuluessa", -- lausui Kjel miettiväisenä. "Niin isä, -- tästä päivästä lukien alkaa minulle kuin uusi tulevaisuus... Ja minun täytyy tunnustaa, minä en enää kestä sitä, että John Vaalersin höyläystehtaasta lastut uivat sahani ohitse. -- Minä aion myöskin laajentaa liikettäni... Taskussa on minulla semmoinen menestys, että itsekin alan sitä pelätä. -- Täytyy lähteä alas Theklan luo kertomaan --. Huh isä, olipas siinä puuhaa, ennenkuin sekin asia aikaan saatiin!" "Kyllä, kyllä, -- saattaahan tuo kaikki olla hyvää ja mainiota. Mutta se nimi, se nimi, poikani... Tuntuu siltä kuin pääsisin orjuudesta samana päivänä, kun saan sen takaisin."--"Mutta en minä sivumennen sanoen olisi voinut uskoa, että sinä isä voisit liioitella tuolla tavalla... Nimesi saat sinä joka tapauksessa -- vieläpä kiitoksen kera. Sillä se se teki minut säästöpankin tirehtoriksi ja se se tehosi tänäänkin." -- "Niin, onhan se ainakin lohdutus," -- mutisi tohtori. -- "Ja säästöpankin tirehtörinä pysyn nyt, näetsen. Ei ole sitä, joka enää voisi minut kukistaa... Minä olen kuin peikko, jonka ovat selkäänsä saaneet... Sillä kuta enemmän he minusta tekevät, sitä suuremman rahaluoton saavat itse. Kun minä kohoon, niin kohoovat he, kun minä painun, niin painuvat hekin, -- koko tämä uusi täkäläinen liikemaailma. -- -- Minä olen kerrassaan heidän miehensä, -- minä itse eikä kukaan muu!" -- hän nyökkäsi painaessaan hatun päähänsä. "Täällä tulee posti, isä," -- hän huuti sisään ulko-ovelta. -- --

-- -- Tohtori oli lukenut kirjeensä ja astui vähän myöhemmin seteli kädessään alas puutarhaan päin. Siellä alhaalla Bente rouva poimi lasiomenia. Niitä ei saanut pudottaa ravistamalla, koska olisivat vikaantuneet, -- ne oli otettava alas yksitellen tikapuilla, joita Massi piteli, äidin seisoessa niillä poimimassa ja ojennellessa omenia varovasti alas levitetylle vaatteelle ladottaviksi.

"On se somaa, Bente, -- ei ensinkään hullumpaa... Minä tosiaan uskon, että minulla alkaa olla Kjelistä hyötyä, -- tässä lähettää metsänomistaja Haaken Harstad kokonaista kaksi sataa kruunua lääkärin palkkiota. Minä suuresti erehdyn ihmisten suhteen, ellei tämä osota jonkinmoista varovaista halua päästä hyviin väleihin säästöpankin tirehtörin isänkin kanssa... Minä kyllä en voi niitä lähettää takaisinkaan sillä ilmoituksella, ettei niistä ole apua säästöpankissa lainanhakemuksille"... Vaatteelle kierähti omena tavallista kiireemmin... "Nyt juuri tarvitsenkin niitä, saan lähettää ne Minkalle."

-- "Sinun ei pitäisi laskea leikkiä tuommoisesta, Baarvig. Jos sinä tosiaan ajattelet sillä tavalla, niin eivät nuo ole rehellisiä rahoja." -- "Joutavia, Bente, -- sen verran välillisiä sivusaatavia kyllä uskallan ottaa omalletunnolleni, kaikesta raastamisestani suvun menestykseksi... Sitä ehdottomasti saa koko joukon muitakin tuloja, sitä myöden kuin poika nousee, -- lisääntyvän arvon ja huomioonoton muodossa j.n.e.... Ja Kjel nyt on jo koko korkealla." -- "Meidän tulee muistaa, että semmoiset voivat käydä sekä ylös että alaspäin... samoin kuin Blondin, joka käveli Niagaran poikki," -- mutisi Bente.

"Niin, ruvetaan nyt aina näkemään kaikki toivottomaksi ja synkäksi. Kuta enemmän menestystä, sitä totisempia naamoja. Kun hänen sahansa nyt täyttyy Mustanmetsän puista, niin ettei hän mitenkään voi ottaa enempää vastaan, vaan hänen täytyy laajentaa liikettään, -- niin me vaan suremme ja huokailemme; -- ja katsomme poikaa noilla silmillä, jotka voivat tehdä hulluksi. -- Niin, sillä nyt hän tosiaan on saanut käsiinsä sen osan, joka on vaaraton, -- sahauksen, -- kaiken metsäyhtiön sahauksen. Se, se on kaiken kerma."

"Kunpa asiat olisivat niin hyvin päin. Mutta kaikki on niin pelottavan suurellista, -- ja -- onko oikeastaan afäärejä, jotka olisivat vaarattomia, Baarvig?"

"Huh, -- sinä olet aivan villi. Aina ikäänkuin Kjelin talo olisi oikea ruutikellari... Kun hän menee eteenpäin, niin sinun mielestä hän menee taapäin... Minua oikein alkaa kammottaa, joka kerta kun tuon sieltä hyviä uutisia, -- sinä ikäänkuin tahallasi riistät minulta ilon... Mitähän sinä oikeastaan sanoisit, jos minä tulisin ilmoittamaan, että kaikki on kumoon menemäisillään" -- "Ja tästä vihdoinkin päästäisiin," -- huudahti Bente tikapuilta. -- "Mitä... Sinähän istut siellä omenapuussa oikeana pahanilman lintuna -- -- Se kai olisi hauskaa ja ilahuttavaa"... "Niin kauan kuin ei vaan mikään tulva tuolta alhaalta voi reväistä mukaansa meidän taloamme ja rehellistä nimeäsi" --. "Hyi, -- kuinka hivuttavaa on tuo alituinen pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi _visusti_ erilläsi omasta pojastasi"...

"Yhdet, -- kahdet kääsit tulossa mäen alla," -- ilmoitti Massi. -- "Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja"...

Tohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös puutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden illan hävittämiseen bostonipöydän ääressä... Oikeastaan hän olikin saanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia...

Massi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia, jatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: "Äiti, minä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin." -- "Elä tee sitä, siinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi." -- "Kjel on pöllö." -- "H-m"...

Massi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.

Hän seisoi ja mietti vähän... "Jos nyt minä menisin naimisiin, niin voisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka hallitsisi koko valtakuntaa... Eihän mikään sitä estäisi, äiti?" -- "Herran nimessä, Massi, -- älä kulje tuollaisissa ajatuksissa, -- älä rupea hautomaan hullutuksia." -- "Mutta eihän sitä mikään _estä_. -- Minähän vaan kysyn... Saattaisihan niin käydä. -- Eiväthän Caesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin merkillisiä lapsia... Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin." -- "Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että nuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja."

Massi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin uskomaan.

-- "Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa suhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti Luthereita. -- -- Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, -- sillä teistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia... Äiti kiittäköön Jumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen."

"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti," -- intoili Massi, -- "enhän minä sen enempää väitäkään." -- "Ja tuommoiset liialliset ajatukset, Massi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy iloiseksi saadessaan enemmän." -- "Mutta oletko sinä odottanut niin vähän, äiti, -- sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin iloissasi?" -- "En minä väitä, Massi," -- hymyili rouva Baarvig, -- "etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi saduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin tornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme pois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin ilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa ja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. -- Mutta näetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä... Ja kovin moni tarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi", -- lausui Bente katkerasti -- -- "Nyt on ilmassa, että kuvitellaan ja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta minä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia ja pettymyksiä, -- että he saavuttaisivat mitään... Varo itseäsi luulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi" -- "Mutta _saattaahan_, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän se _saattaa_ tapahtua"... "En usko edes sitä, että se _saattaa_ tapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli oikea itu -- ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut heille."

Massi näytti miettiväiseltä. -- Tässä oli jotain, josta kannatti väitellä... Hän säästi sen Schulteissille -- -- ottaisi asian hienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. -- "Minä otan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset sieltä maahan"...

Kun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut pöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi käytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä, joiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen syyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. -- -- "Minä oikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen", -- alkoi hän sitten.

Schulteiss säpsähti. -- "Onko tullut, -- oletko sinä kuullut?" -- huudahti hän hätäisesti. -- "Eihän toki; mutta minä vaan sanon, että _jos_, -- ja että minä niin surisin". -- "Se tosiaan on sangen omituinen kuvitelma, Massi, -- niin kokonaan mahdollisuuden rajain ulkopuolella -- -- ellei", -- hän kävi jälleen säikähtäneen näköiseksi, -- "ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos vaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa... Eikö mitään? -- Eikö mitään?... Eikö tosiaankaan mitään?... Ei, luonnollisesti ei... Ehe, -- ehe," -- hymyili hän --. "Mutta sinäkö surisit kuitenkin? -- Sen tekisin minäkin varmaan, -- tuhman miehen, tuhman miehen... tosiaan sangen merkillinen, -- mahdoton päähänpisto" -- -- "Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen -- semmoisen jota _hän_ luulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma... Eikö se olisi surullista?" -- "Mahdotonta, -- kerrassaan mahdotonta." -- "Minäpä sanon teille... minä olen ajatellut, että hän saisi niin merkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt" --

"Omituinen keskusteluaine... melkein sanoakseni sietämättömän kauhea oletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen... He he, nuoren tytön naiivisuus voi tosiaankin -- ällistyttää." -- "Minä en muuta kuin yksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia." -- "No jaa, -- se on -- kyl-lä, -- mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä lahjakkaampi. -- Sillä kysymyksellä yleensä -- on niin monta puolta". -- "Mutta _jos_ nyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta miehestä". -- "Minka... Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien nousemaan noilla puheillasi." -- "Tehän aina itse väitätte, että Minka on niin merkillinen, -- ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä merkillinen --"

Schulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen vallassa... "Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, -- sitä ei puolusta", -- puhkesi hän, -- "kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat ja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket, vaikka oletkin kuudentoista ikäinen... Paljaastaan tuo ajatus on"... Hän heitti päätään. -- "Minka! -- uljas impi -- jolla on niin ylevät tehtävät -- josta niin paljon odotetaan -- hän, -- hän ei koskaan antaudu kenellekään '_merkilliselle_', -- merkilliselle huuliparralle -- merkilliselle kauneudelle -- merkilliselle ammattimiehelle -- merkilliselle napamatkustajalle --. _Sillä_, -- ja kuule ja ymmärrä minua, sinä nuori tyttö, -- kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi syvyyteen! -- Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren rakkaudenvaatimuksen -- hän ei halua tavaraa, ei kultaa, -- eikä ulkonaista kauneutta, -- ei mitään --, ei mitään sen kaltaista... Hänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii suurta intohimoa -- rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja kuolema... ja missä se palaa -- vaikka raihnaassakin ruumiissa, -- sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran ihmetellen antaa itsensä... Semmoinen rakkaus on rajaton kuin elementit... Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee... Ja -- ja", -- hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, -- "minä en sano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja... sillä joka käy yli -- yli kaiken järjen -- yli kaiken järjen"...

Massi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin irrallaan häälyivät valkuaisten päällä.

* * * * *

Vähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä, jonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka Minka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, -- tänään oli se tullut... Vaaleansininen, hieno kotelo -- hajuvedelle lemuava, päällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille... ja Minka itse oli liimannut sen kiinni --:

"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen -- kelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta kuin yhdelle, -- yhdelle ainoalle, -- teille, Schulteiss"...

Silmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän veti syvään henkeä.

"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin olen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä minulla edessäni väikkyy ihanana, -- kauneuden ja ihanteellisuuden herättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut -- Minä siis alan itsestäni... Ruskeaan puettuna -- seassa punaista tai keltaista, -- hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt harso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta -- ne vaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, -- tiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, -- niin että askeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan, joka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta puolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen perille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja, kun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa ja joustavaa... Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. -- Ja hieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten käärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä ja hymyillään... vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä mitään"...

"Oi taivas, hänen ihana hymynsä", -- huokasi Schulteiss.

... "tuijotetaan hämmästyneenä. -- Ja tuhansia, tuhansia naisen neron mielijuolahduksia, -- siinä oikea vaikutuskeinojen aarreaitta. Niin, sillä tavalla on nyt varustettu se merirosvo, joka on lähtenyt teloilta teidän kotoisesta satamastanne, Schulteiss. Minä uskon itseni syvän käsittävän mielenne turviin. Sieluanne älköön pimittäkö se epäluulo, että minä antautuisin mihinkään heikkouteen, -- tuommoiseen jokapäiväiseen rakastumiseen: Minä tunnen, että olen aivan saamaisillani Finslandin valtaani, että minulla on vetovoima ja vaikutus, jota hän ei voi vastustaa. Jos hän vaan olisi jo kokonaan vallassani, niin että saisin panna kaiken hehkuni ja väririkkauteni hänen runoihinsa, -- oi, Schulteiss, jos... jos voisin sähköittää semmoisen miehen kynän, niin että _minä_ oikeastaan siitä loistaisin eikä hän runoilisi muusta kuin Minkasta! Mutta tiellä on jotain, joku pimeä varjo."

"Ja nyt minä olen kahdenkertaisesti -- kahdenkertaisesti avomielinen, Schulteiss. Minä niin pelkään, että te jollain tavalla kadotatte tämän kirjeen, niin että se paljastaa minut, tahi että kasvojenne ilme antaa aihetta epäluuloon!"

"Minä en ole kesällä ollut kaupungissa, niin kuin postileimoista ja kirjeiden päivämääristä on näyttänyt. Minä olen ollut turistimatkalla tuntureilla yhdessä kirjailijain ja taiteilijain kanssa. Me olemme käyneet kolmessa säterissä ja keinuneet ihanalla tunturijärvellä, johon saatoimme katsoa itseämme kuin taikapeiliin, ja minä pukeuduin maalaistytöksi ja minut maalattiin --. Minä tunsin itseni kuin sadun prinsessaksi, olennoksi, jonka ympärillä oli ylevämpi ilmapiiri -- kunnes Finsland sitten äkkiä lähti pois. Miksi, miksi? -- Siinä se pimentävä varjo... Minusta äkkiä tuntui siltä, ikäänkuin kaikesta, mikä oli ympärilläni, olisi kadonnut henki ja tuo hurmaava viehätys. En ollut jälleen oma itseni, ennenkuin toissapäivänä saavuin tänne kaupunkiin samaan ilmaan, jota hän hengittää..."

"Tästä piti minun jatkaa kirjettä -- Mutta ajatelkaas, kun olin ulkona iltahämyssä, niin kumartui lähelle puoleeni mies, joka katsoi minuun... Nuo silmät ovat edessäni -- nuo kauheat silmät... Arvaatte kai, kuka se oli -- tuo hirveä ihminen" -- -- "Varberg... Jumalan kiitos --", puhkesi Schulteiss. -- Hän jäi istumaan ja painoi, painoi päänsä käsiin ja voihki ja kalpea säde syyskuun ilta-auringosta ikäänkuin sammui häneen.

X.

Thekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei joutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä, vaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. "Tahtoisin mielelläni puhua kanssasi, isä Baarvig", -- sanoi hän kiihkeästi. -- "Onko pikku Baardille tullut mikä?" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan kulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän saattoi puhua.

"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko yön, -- katsonut asiaa joka puolelta... ja nyt tahtoisin minä mielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat... Minä tahdon tarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat --, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä... Tässä on kysymyksenä, -- kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni." -- "Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli olisi kylläkin huono." Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä taaksepäin sohvan selkämystää vastaan: "Eikö mitä, mitä siihen tulee -- puhuakseni suoraan -- niin oli pahinta se, että ensinkään menimme naimisiin." -- "Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko oikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää sinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa olet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi uskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa luonnettasi, Thekla."

Thekla hengitti syvään.

"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa itseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran, mikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu... Onko minun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, -- yleensä ottaa osaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden rahoilla." -- "Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä" --. "Minä olen siitä varma" -- "Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla", huomautti tohtori kylmästi. -- "Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko varmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?" -- "Ne juuri olen tullut uskomaan sinulle... Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle hyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin makuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti jotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän kauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun mielestäni kuunnella lähempää... Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut minulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan, oli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se suuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman tyhjäksi hakatuksi, -- kelvolliset puut oli hakattu pois vähää ennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille ja hänen yhtiömiehilleen... Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä, että muka huono kauppa on korjattava hyvällä, -- että yhtiön täytyy ruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy ennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä... Konkurssin tekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa -- Ja nyt tahdon minä selvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat --"

Tohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. "Näyttää siltä, että Kjelin on täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta -- eikä se ole mikään helppo työ", lausui tohtori kylmästi --. "Kjel on koettanut hänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. -- -- Minun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla puhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, -- jos sattuisikin eteen vaikeuksia."

Thekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti... "Minä nyt kerran olen mennyt kultavuoreen... Ymmärrän, minun tulee kärsiä seuraukset"... "Anteeksi, Thekla", -- keskeytti tohtori äkkiä, -- "että nyt pyydän sinua lähtemään, -- minä -- minä --" Tohtori tarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. "Minun täytyy sanoa", -- Thekla nousi ja veti syvään henkeä, -- -- "minä en lähde paremmin selvilläni, kuin olin tullessani, -- edessäni on vielä sama pulma... No niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut sillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa."

Kun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä edes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi sen auki -- ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä vaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut helpotukseksi purkaa mieltään.

Kjeliä hakemaan!... Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen, joka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla Elvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.

-- -- Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti kyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut ylös, kun Kjel astui sisään.

"Noh, isä... Oletpa sinä vietävän ääneti... Joko tämä nyt jälleen merkitsee jotain?"... "Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan Kjel", -- lausui tohtori hiljaisesti. -- "Tuo viimeinen Mustanmetsän kauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa"... "Mistä olet sinä kuullut semmoisia, isä... Onko kukaan sanonut mitä?" -- huudahti Kjel. -- "Ei, -- -- mutta onhan minun tapani käydä siellä mökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee -- tukinhakkaajilta" -- "Höh, höh, -- suoraan -- suoraan sanoen... jos olisi sillä hyvä! -- Mielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, -- perin vähissä nykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi kuka kysymään... Mutta meidän kesken -- niin kyllä on asian laita, että Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, -- petettiin hävyttömästi -- suhdattomasti kerrassaan... Mutta niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, -- minä jo luulin, että se olisi ihan tyhjä sahapuista. -- Mutta sitä se nyt ensinnäkään _ei_ ole... Ja sitten, -- jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin on metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu ei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa -- meidän täytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme... Tietysti se kysyy hiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään."