Part 3

Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli maataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa ennenkuin se on ammuttu.

Wilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja arvelivat sen panevansa toimeen -- "ja jos sen teemme, niin tietysti kutsumme teidät".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen: -- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän heiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista rouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja sitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin saavat oikein hävetä.

Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin. Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja muusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut; _mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.

Oli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä, kuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.

III.

Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut, pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan, suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä. Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut 68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia pukuja käyttäneet.

Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti, holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa virkistämiseksi.

Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi. (Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva -- yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin teistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä suostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan vieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä vaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä omamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan. Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon, mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.

Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr. Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän luki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka jokainen sana vastasi kultaharkkoa:

-- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä: _"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus."_ -- Sitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu -- mikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi kautta maan -- mr. Billsonille!

Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman sorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh, pentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille -- tai _kellekään_ -- Billsonko! Jo nyt jotakin! -- Ja samassa salpasi kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.

Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson kysäisi purevasti:

-- Miksi _te_ nousette, mr. Wilson?

-- Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi _te_ nousette.

-- Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.

-- Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.

Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:

-- Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.

Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:

-- John Wharton _Billson!_

-- Kas niin! -- huusi Billson, -- mitä on teillä nyt sanottavana puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä yrittänyt?

-- Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee, niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin sen sanamuodon salaisuuden.

Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: -- Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! -- Burgess nakutteli vasarallaan ja sanoi:

-- Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle kirjelmän -- ja nyt sen muistankin --, niin minulla on se vielä.

Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet kehoittelivat:

-- Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?

Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:

-- Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: _"Sinä et suinkaan ole huono mies._ (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) _Mene ja tee parannus."_ (Jupinaa: -- Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) -- Tämän, -- selitti puheenjohtaja, -- on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow G. Wilson.

-- Kas siinä! -- huusi Wilson; -- se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.

-- Vai siepattu! -- kivahti Billson. -- Kyllä minä näytän, ettette te eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa --

_Puheenjohtaja_: -- Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen! Istukaa, molemmat, minä pyydän.

He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä asemaa. Hän sanoi:

-- Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu --

Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:

-- Hyh, _siitä_ ei ole kysymys! _Sitä_ voisi sattua -- kahdesti sadassa vuodessa --, mutta ei toista seikkaa. _Kumpikaan_ heistä ei kahtakymmentä dollaria antanut! -- (Ripeätä taputusta.)

_Billson_. -- _Minä_ annoin!

_Wilson_. -- _Minä_ annoin!

Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.

_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Istuutukaahan -- molemmat. Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.

_Ääni_. -- Hyvä -- _se_ siis on selvillä!

_Nahkuri_. -- Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen. Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. -- Järjestykseen! järjestykseen! --) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun vihjaamaan, että _jos_ toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.

_Ääni_. -- Millä tavalla?

_Nahkuri_. -- Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.

_Ääni_. -- Mikä on erotuksena?

_Nahkuri_. -- Sana _mikään_ on Billsonin lapussa eikä toisessa.

_Monta ääntä_. -- Totta -- hän on oikeassa.

_Nahkuri_. -- Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista -- (Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") -- kumpi kahdesta onnenonkijasta -- (Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") -- kumpi näistä kahdesta esikuvasta -- (naurua ja suosionosotuksia) -- on oikeutettu loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on syntynyt tässä kaupungissa -- jonka hän on häväissyt ja tehnyt itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! -- (Voimakasta hyväksymistä.)

_Monta ääntä_. -- Avatkaa! -- avatkaa säkki!

Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän selitti:

-- Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki puheenjohtajalle osotetut kirjelmät -- jos niitä tulee -- on luettu." Toiseen on merkitty: _Koetuslause_. -- Minä luen. Se kuuluu näin:

"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni helposti muistissa; ellei _näitä_ esitetä tarkoin, niin pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi, oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti -- eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: _'Sinä et suinkaan ole huono mies' --"_

_Viisikymmentä ääntä_. -- Se ratkaisee -- rahat ovat Wilsonin! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi -- sillaikaa kun puheenjohtaja takoi vasarallaan ja karjui:

-- Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa minun lukea toki loppuun. -- Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen seuraavasti:

_"Mene ja tee parannus -- taikka, muista minun se sanoneeni -- jonakuna päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoehto."_

Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi. Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys -- Jack Hallidayn:

-- _Tuolla_ se on täysipainoisuuden leima!

Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin. Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:

-- On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa -- meitä on kohdannut kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne kunnian -- se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä herrasmiehistä oli tehnyt varkauden --

Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat nousta.

-- Istukaa! -- käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. -- Se oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista. Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on _molempien_ kunnia pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen olevan väistämättömässä vaarassa? _Molemmat_ jättivät pois nuo viisitoista ratkaisevaa sanaa. -- Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: -- Tämä näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä -- oliko tässä _yhteistä vehkeilyä? -- salaista sopimusta?_

Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: -- Hän on pannut kiikkiin heidät molemmat.

Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen, kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:

-- Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa -- niinkuin te kaikki olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun puhuttava -- ja suoraan. Tunnustan häpeillen -- ja pyydän teiltä nyt anteeksi ---, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä: saatoinko odottaa -- saatoinko uskoa -- saatoinko hämärästikään uumoilla --, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? --- viritti minulle ansan? -- paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma. Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet, häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle alkusanat -- viimeisiksi "Mene ja tee parannus" --, ja kirjoitin alle nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun avoimeksi kirjotuspöydälleni. -- Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: -- Pyydän teitä panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr. Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)

Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:

-- Se on vale! Se on hävytön vale se!

_Puheenjohtaja_. -- Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.

Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä, Wilsonin pitkittäessä:

-- Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on luullakseni hänen liikasanansa _"mikään"_ nyt selitetty: se johtuu puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan -- _rehellisenä_ tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.

Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet. Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota; ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä, kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:

-- Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!

Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:

-- Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?

_Ääniä_. -- Niin! Oikein! Esille, Wilson!

_Hatuntekijä_. -- Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen hyveen esikuvalle, joka --

Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään -- keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös -- jotkut intoilijat nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:

-- Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen asiakirja lukematta. -- Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: -- Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki minulle annetut kirjalliset ilmotukset. -- Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään -- näytti kummastuneelta -- ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä -- tuijotteli sitä. Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:

-- Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.

Ja hän luki -- vitkallisesti ja ihmettelevästi:

-- Muukalaiselle lausumani huomautus -- (Ääniä. -- Hei! mitä nyt? --) -- kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. -- (Ääniä. -- Vie sun hitto!) -- Mene ja tee parannus." -- (Ääni. -- Hoh, sahatkaa minulta koipi! --) -- Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.

Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu. Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: -- Me rikastumme -- _kaksi_ lahjomattomuuden esikuvaa! -- Billsonia lukuunottamatta! -- _Kolme_ -- otetaan Pönäkkä mukaan -- ei niitä tule koskaan liiaksi! -- Billson hyväksytty! -- Voi Wilson-parkaa! _kahden_ varkaan uhrina!

_Voimakas ääni_. -- Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut taskustaan.

_Ääniä_. --- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!

_Puheenjohtaja_ (lukee): -- Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.

_Äänten pauhu_. -- Neljä esikuvaa! -- Eläköön Yates! -- Onkikaa taas!