Chapter 9

Tämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi. Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva: "Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.

_Kokleku_-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut. Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken, mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja -- ja lisäksi maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa heilutti.

Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa, katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä, liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni: onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista, jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla varustettuina olentoina!

Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan, tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi. Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä, ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako, täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina. Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden, tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.

Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi [Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää; itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa, rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja ... nopeasti kulkevi pelko.

Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja, vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.

Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin, lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie." Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni _Maskattioon_ eli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt olet jotenkin keskellä maata."

Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"

"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."

Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on _Kaska_. Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista. Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa, joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan, tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta, minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.

Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso, kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena, tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria. Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään aina ole niiden harjoittajia.

Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani; ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa, rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan. Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.

"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä; mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin hyväksi."

Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."

"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn päättäneet tehdä."

Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan puolestani.

"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."

Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin, viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän, "että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi

Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi, Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;

sekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki yhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun seisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin paljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä saatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä huutavan; "kiittämätön koira!" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä kuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin eheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota en vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn kiitävän kautta selkäpiitäni.

Maa johon nyt tulin oli nimeltänsä _Nariki_, samannimisellä pääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon kerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien niiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita saapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian ja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä kysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän ajan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja leikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin erittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi minulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset vakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan osoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä tässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut ymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli. Kaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui eteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan alla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä tulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin taakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä pois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli ryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että jos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat maailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin, mitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä. Matkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: "älkää milloinkaan uskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa, kaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa perällisyydestä." Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut että tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat vannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani heti takaisin.

Astuttuani tämän maan lävitse, tulin eräälle järvelle jonka veden väri vivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta kuljetettiin kulkijoita järven poikki _Järjelliseen maahan_. Suostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen huvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan näkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle päästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen kaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja asukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että porvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon tutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se siitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin pian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin tuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen käytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden käteni taivasta kohden ja huudahdin: "Oi, onnellinen maa, joka siität pelkkiä _Kaaton_ seuraajia!" -- Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan kaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon torroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin sanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja järkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten, kauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa, jonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja kustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja valtiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin vaikuttamattomia.

Valtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä tuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä seuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella: