Chapter 6

Muinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla juhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan palveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä mainio filosoofi _Limali_ asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki kirjan nimellä "Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki". Minä olen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään vähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka Pootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen uskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien tapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: "Semmoinen," sanoo hän, "on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien on vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen veisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa juoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa pyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava uskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos semmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta kuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei sitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla tavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä asuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia himoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään vakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta -- kas siinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa siviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta sankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä uhraamisesta isänmaan hyväksi." Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla tiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä tarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat kristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he yrittäisivät ruveta heitä kääntämään.

Semmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi, jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa. Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia, lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.

SEITSEMÄS LUKU.

Pootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus.

Kokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä polvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan edelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että Pootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän mielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien avujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät muutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin synnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka etevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha perintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä _Rabaku_ tuli yksimielisen valitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa semmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa kelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian saivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka sanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin tämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen hyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä kunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja perustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa taikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle kuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia. Sentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän mieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija nyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut.

Hän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa noudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat hänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen asetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin keinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja tahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja ystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen ylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli kätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä melskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei valtio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka synty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen ruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen oikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt, jotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä ajasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain suhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty.

Ruhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina, ellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin syntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa aikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut jonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti nimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen ruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi kelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän tuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen kelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja äänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle vahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys vastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten lasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa hallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka olisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin ja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat uutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä menettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että jokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu tahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta synnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä.

[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja vähemmäisluvun anastaman _herrauden_ suojeleminen enimmäisluvulta. -- Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten, taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien olemattomuutta.]

Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti kumoavat toisensa.

Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä, jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.

Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he, vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä korkeasti kunnioitettavaksi.

Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt, joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.

Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta. Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme, filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys oli seuraava:

1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata yksityisellä omaisuudellansa.

2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.

3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.

4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.

5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä.

6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä.

7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit.

8) Taiteilijat.

9) Kauppiaat.

10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa.

11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa.

Tämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on ettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi. Kyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka oikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta, vilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi kummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä.

Muiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota suurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja ystävällisempänä hän esiintyy. Esim. _Bospolak_, Pootun rikkain mies, oli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla tulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi laski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle. Kun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen luonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut niin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen saattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei kuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi, mutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja punnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen kiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa juuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja, kohtelevat alempia halveksivasti. -- Kaikista kunnioitusta ansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä perillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät aina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo kunnianimen "suuri". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me tottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren kunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä maanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista, joilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat syynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta hautakirjoitusta erään talonpojan haudalla Kebassa, mikä oli näin kuuluva: "Tässä lepää Joktan suuri, kolmenkymmenen lapsen isä, aikansa sankari." Kuitenkin on tässä huomattava, ettei tämmöistä kunniata saavutettu ainoasti lapsia siittämällä, vaan ne piti myös hyvin kasvatettaman.

Lakia taikka asetusta säädettäissä varustausi tämä kansa pitkällä tuumimisajalla, varsin kuin vanhat Roomalaiset aikanansa. Jokainen lakiehdotus naulataan ensin pelkkänä suunnitelmana kunkin kaupungin raatihuoneesen nähtäväksi, ja on jokaisella valta sitä vapaasti tutkia ja siitä tehdä muistutuksensa eräälle istuntokunnalle, jonka hallitus varta vasten on kykymiehistä koonnut Pootuun. Täällä punnitaan ja tutkitaan vakaasti kaikki mitä tästä ehdotetusta laista on sille muistutuksena ilmoitettu; ja sittekun se on täydellisesti valmistettu alistetaan se vasta ruhtinaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi ennenkuin se noudatettavaksi kuulutetaan. Tämmöinen vitkallisuus ehkä tuntuisi naurettavalta; mutta tällä varovaisuudella on se hyvä mukanansa että määrättyä asetusta kauvan noudatetaan, ja, sen mukaan mitä siellä kuulin, ei viimeksi kuluneen viidensadan vuoden kululla ole ainoakaan lakimääräys minkäänlaisen muutoksen alaiseksi joutunut.

Ruhtinaalla on käytettävänänsä luettelo etevimmistä puista koko maassa, ynnä heidän todistuksensa, sekä Karattien antamat heidän luonnonlahjoistaan ja tiedoistaan että naapuriensa ja omaisiensa heidän tavoistaan ja kotoelämästänsä. Hallitus ei siis milloinkaan joudu epäilykseen siitä mistä on jonkun avonaisen viran haltijaksi kelvollinen mies saatava. Hengen uhalla on kielletty moittimasta lakia joka kerran on hyväksytty ja julistettu. Vapaus maallisissa asioissa on siis paljon pienempi kuin mitä tulee uskonnollisiin kysymyksiin, ja siihen sanovat Pootualaiset syyksi sen, että jos joku erhettyy uskonnollisissa asioissa, tuottaa hän sillä vahinkoa vain itsellensä, mutta jos joku sitä vastoin loukkaa luottamusta maan lakeihin taikka kokee väännellä sen oikeata merkitystä, saattaa hän koko yhteiskunnan epäjärjestykseen.

Hovista ja sen taloudesta olen jo kertonut, ja maininnut että Kadoki eli suurkansleri on etevin hovin virkamiehistä. Häntä lähinnä on valtion päärahanvartija, jonka virkaa minun ajallani hoiti seitsenoksainen leski nimeltä _Rahagua_, joka kunnollisuutensa, rehellisyytensä ja mainioitten luonnonlahjojensa kautta oli saanut tämän tärkeän toimen. Se oli jo kauvan hänellä ollut, jopa muutaman vuoden ennen miehensä kuoltuakin, sillä vaikka tällä oli hyvät tiedot, salli hän kuitenkin aina vaimonsa itseänsä hoivata eikä ryhtynyt mihinkään toimeen ensin kysymättä vaimonsa mieltä, joten asianmukaisemmin sopi häntä sanoa vaimonsa asiamieheksi kuin vaimonsa mieheksi. Tosin hän antoi asetuksia yksin omassakin nimessään, kun hänen rouvansa yhdestä tai toisesta syystä oli vuoteen omana, mutta täydesti kelpaavana ei semmoista kuitenkaan pidetty, mistä Rahaguan nimi ja sinetti puuttui.

Rahagualla oli kaksi veljeä, joista toinen oli hovin juomanlaskija ja toinen hovin teurastaja; mutta kun molemmat olivat varustetut huonolla käsityskyvyllä eivät he uskaltaneet, vaikka heidän sisarensa hallitsikin niin tärkeätä virkaa, hakea virkaylennystä; semmoista puolenpitämättömyyttä noudatetaan täällä virkoja ja toimia asetettaissa.

Vaikka Rahagualla oli niin monta tärkeätä tointa tehtävänä, imetti hän itse sitä lastansa, joka syntyi hänen miehensä kuoltua. Kun minä muistutin, että tämä oli katsottava sekä vaivalloiseksi että sopimattomaksi niin ylhäiseltä naiselta, vastattiin minulle: "Ehkä te luulette että luonto on varustanut naisen rinnoilla ainoasti ruumiin kaunistukseksi, eikä siksi että lapset niistä saisivat ravintonsa. Sekä henkisiin kykyihinsä että ruumiin kehitykseen nähden vaikuttaa lapseen syvästi maidon laatu; ne äidit, jotka antavat toisten lapsiansa imettää, repivät rikki nuo sydämellisyyden siteet, joiden tulee löytyä äidin ja lapsen välillä."

Perintöruhtinaassa, hän oli kuuden vuotias poika, ilmausi jo hyvä taipumus hyviin avuihin ja ymmärrysvoimaan ja hänellä oli jo kuusi oksaa, mikä oli harvinaista kyllä hänen ijällänsä, sillä syntyessään ei kenelläkään ole viittä, korkeintaan kuutta enempätä, vaan kasvavat muut, jos he niitä saavat, vasta vuosien kuluessa. Hänen kuvernöörinsä, joka pidettiin oppineimpana puuna koko ruhtinaskunnassa, oli itse hänen opettajanansa uskonnossa, historiassa, suuretieteessä ja siveisfilosofiiassa. Minä olen ollut tilaisuudessa itse lukemaan useoita hänen kirjoituksistaan siveysopin ja valtiotieteen alalla, joita hän kirjoitti varta vasten prinssin luettaviksi ja joista eräällä oli meidän kielellämme nimenä: "Valtion peräsin." Se sisältää monta hyödyllistä sääntöä, joista vielä muistan seuraavat:

1) Ei kiitosta eikä moitetta saa heti uskoa, vaan tulee puun säästää arvostelemisensa kunnes hän on ehtinyt hankkia lähempiä tietoja.

2) Kun joku syytetty todistetaan syylliseksi ja rikoksensa tehneeksi, on tutkittava eikö hänellä enneisyydestä ole jotakin hyvää tekoa, joka puhuu hänen puolestansa; ja kun sitten hyvä ja huono ovat kumpikin puolellansa painamassa, niin on tuomio sen mukaan sovitettava.

3) Niitä ministeriä, jotka eivät pelkää lausua hallitsijan mielipiteestä poikkeavata käsitystä, tulee hänen pitää vilpittömimpinä neuvonantajinansa ja niihin tulee hänen luottaa, sillä ei kukaan muu kuin se, joka pitää isänmaan parhaan omaansa etevämpänä, antaudu käsityksensä tähden mieliharmiin.

4) Ruhtinaan ei tule milloinkaan neuvoskuntaan kutsua muita kuin maanomistajia, sillä heidän hyvänsä on aina eroittamattomassa yhteydessä valtion edun kanssa. Muut sitä vastoin pitävät isänmaan satunnaisena asemahuoneena jollakin matkalla.

5) Joksikin ajaksi käytettäköön vähemmän hyväksi tunnettu henkilökin semmoisiin toimiin, joihin hän erittäin hyvin sopii, mutta mitäkään varsinaista suosiota olkoon ruhtinas varoillaan hänelle antamasta; jos ruhtinas ottaa semmoisen ystäväpiiriinsä saattaa helposti tapahtua että epäiltävät kansalaiset pääsevät tilaisuuteen voittamaan itsellensä julkisia tärkeitä virkoja.

6) Ruhtinaan tulee epäillä niitä jotka usein ja kutsumatta juoksentelevat hoviportaissa, sillä semmoiset ovat joko tehneet jonkin koiruuden, taikka ovat aikeessa sitä pian tehdä.

7) Hallitsijan tulee epäillä semmoisia, jotka hartaimmin julkista kunnianosoitusta himoitsevat, niitä vähimmin ansaitsevina, sillä samaten kun ei kukaan mielellänsä kerjää ellei hän ole hädässä niin ei kukaan myöskään etsi tämmöistä kunnianosoitusta jos hän omilla ansioillansa eli hyvillä avuillansa on kelvollinen sitä ansaitsemaan.

Seuraavassa säännössä saattaa olla paljon semmoista, joka sitä puolustaa, mutta omasta puolestani en saata sitä hyväksyä kun sitä valaistaan minua ylen loukkaavalla esimerkillä. Se oli jotenkin näin kuuluva:

8) "Ei ainoatakaan yhteiskunnan jäsentä saa pitää kaikkeen hyödyllisyyteen kelvottomana, sillä niin tyhmää ja tyhjää ei löydy, ettei hän johonkin työhön kelpaa ja vieläpä saata muutamissa seikoissa olla mainiokin, kunhan hän vaan osataan panna oikealle paikallensa. Yhdellä on esim. arvostelukykyä, toisella kekseliäisyyttä; yhdellä on hyvä äly, toisella vahva ruumis; yksi saattaa kelvata tuomariksi, toinen kirjuriksi; yksi saattaa olla taitava tekijänä ja löytäjänä; toinen on mies panemaan hänen aatteensa täytäntöön: Sanalla sanoen, harvoja löytyy, joita saattaa sanoa kokonansa kelvottomiksi. Ei luojan syy ole että niin moni luotu olento saa semmoisen nimen vaan syy on niiden, jotka eivät näe sen verran vaivaa, että he tarkasti tutkisivat jokaisen taipumuksia ja niiden mukaan antaisivat heille tilaisuutta niitä käyttää." (Tätä käsitystänsä hän nyt puolustaa vetämällä minut esimerkiksi:) "Lähinnä olevin todistus siihen on tuo maanalainen eläin, jonka me hänen nopean käsityskykynsä vuoksi luulimme tulevan yhteiskunnallemme ainoastaan rasitukseksi, mutta joka nopealiikkeisyytensä kautta on meille suureksi hyödyksi." (Luettuani tämän lisäyksen ajattelin itsekseni: Hän alkaa parakrahvinsa kuin mies konsanaakin, mutta lopettaa sen kuin tomppeli.)