Chapter 2

Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa, vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan, nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin riitti vastaamaan nälkääntynytta _filosofian ylioppilasta_, sain siitä taas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa ilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin muistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa, maistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa purressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja heitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä tapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi ihmettä! -- rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt opin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki kappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat kiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen leikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä, havaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan että minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis johdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen luokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä pöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki pormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen huolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät tervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin keksinäni alentanut.

Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän, seuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko siinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin meillä, minkä syyn vastedes selitän.

Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka lähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun sivukiertolaisinensa; -- kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja rupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen, milloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni olevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja minä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi ainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni. Mutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän ison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan unhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin esille _testimonium academicum_'ini, joka juuri oli taskussani, näyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin suorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä _baccalaureus_'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä ahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen hälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun hymyillä tälle tuhmuudelleni.

Minä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä aarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka ehkä -- mikä oli luultavinta -- ainoasti uteliaisuudesta saadakseen hyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka pyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään köydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa sieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa oli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet kiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille. Filosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen köyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön ennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin muuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät vielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä etäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että maalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle saavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne ja opittuani maanalaisen kielen.

Selvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita taivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita maanalaiset asukkaat sanovat _Skisjikiksi_, s.o. harjollisia, heidän heidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla hiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka on pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa luettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon.

Mutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin lähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski terävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa se minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli tarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini avulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä perääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi ahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään, varsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten kyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja töyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta taivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se varsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin vastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä liikkeeni taas pystysuoraksi.

Kauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse, joka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin kiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa ollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin valoisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä öinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta, joka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja luo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita vaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin ettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän lauheammaksi.

TOINEN LUKU.

Natsaari-kiertotähdellä.

Sittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä joutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki matkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin hetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua kohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset epätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja ravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että ajattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin olinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten arvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka jo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan. Unesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni. Minä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä maanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin olevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin veisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan korviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan untani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää että tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni katsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä peltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta -- kuinka kummaa! -- ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei höyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä kimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin puun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään. Mutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan ja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan korvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja itse töpsäytin suulleni maahan.

Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta. Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli nyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta taikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai minun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että näin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua ahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut aikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea, tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä huusin täyttä kurkkua.

Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin jaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin etten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä ainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain sittemmin tietää että ne merkitsivät _harvinaista apinaa_, kun he minun ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä, sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka tietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista, taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle, kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut vangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se nopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli verraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä.

Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja varsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja hyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä ajatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja valtavat kyyneleet valuivat kasvoilleni.

Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat vartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme vartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä toria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori, sentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen kunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni kokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon minä vietiin, oli puun muodossa kuvattu _Dikeus_, pitäen vaakaa oksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä, kovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui silmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava. Minä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin, jonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista marmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu varsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä molemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla. Esimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi muista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä. Molemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen vahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei minua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta ehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli erittäin verenhimoista.

Kun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat oksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he taas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja asetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla päällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin oikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää muutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti kanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut apumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen tunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä, joka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja arvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän tuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman ja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin saavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille ihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi.

Sittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan kaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin hymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he mieluummin olisivat esiintyneet "komeljanttareina" kuin oikeuden haltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä, esikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan komedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi tuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin Eurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta jos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen naurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin myöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin kauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka osoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä oli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä olikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa.

Näin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan puu, kädessänsä "näppärin" tapainen kone. Hän paljasti toisen käsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa minusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen erittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti vertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän hämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän kansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän maanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi. Tuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana pitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla: ruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento maapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut solvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen. Toinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati minulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun syyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista pitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja pitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä olentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli uskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon alkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla, kuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun puhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa noudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja kunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä rehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara vilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai lainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella, ettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata rangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se seikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu onkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa; sillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat tai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe oli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin ani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein oli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla oli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon; kun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla kutsutaan "pöllöpäiksi", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle uralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. -- Kaikki tämä kaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt sitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli kertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori vaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt _Kakiksi_ tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin huolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun on kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan valitsemisen perästä, arvollisin.

Päästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja sielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli tirehtöörit kutsutaan _karatteiksi_, mikä oikeastaan merkitsee samaa kuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia ja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja lahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka ansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa; samaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin kokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa kirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa milloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia virkoja asetettaissa.