Chapter 16

Vihdoin katkesi suurmasto, ja vähitellen tämän jälkeen muutkin. Kaiken inhimillisen arvion mukaan kuljimme me kohden varmaa kuoloa; yksi huusi vaimoa ja lapsia, toinen heimolaisiansa ja ystäviänsä, koko laiva kaikui pelkistä sydäntä särkevistä valitushuudoista. Perämies koetti, vaikka hän itse oli menettänyt kaiken toivonsa, rauhoittaa ja lohduttaa toisia ja käski heidän herjetä hyödyttömästä huokailemisesta ja valituksestansa. Mutta hänen juuri puhuessaan hyökkäsi tavaton aalto laivan ylitse ja nieli hänen kamalaan kitaansa sekä vei hänen mukaansa meren syvyyteen; me näimme kaiken tämän mutta voimatta hänelle tarjota vähintäkään apua. Sama kohtalo tuli kolmen muun miehen, nimittäin varahoitajamme ja kahden merimiehen osaksi. Minä olin ainoa, joka kärsivällisyydellä kestin kohtaloni, sillä minä olin väsynyt elämään enkä ensinkään toivonut takaisin Martiniaan, jossa olin kadottanut sekä kunnian että vapauden ja siis kuuluin niihin, joilla ei ollut mitäkään pahempaa peljättävänä: köyhyyttä, kuolemaa taikka orjuutta. Katteinia kävi minun enimmän sääliksi, sillä koko matkalla oli hän osoittanut minulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta; minä koetin sentähden mitä valtavimmilla lohduilla kehoittaa häntä rohkeuteen, mutta kaikki kaunopuheliaisuuteni oli turha; hän yhä huokasi ja itki kuin nainen kunnes tavattoman iso hyökkölaine hänenkin tempasi mereen. Myrsky yltyi eikä kukaan enään huolinut mitäkään laivasta. Ilman mastoja, ilman peräsintä, ilman viljoja ja airoja oli laiva kokonansa tuulen ja aaltojen heittopallona, ja tätä tilaa kesti kolme vuorokautta, millä ajalla me suuresti kärsimme nälän ja tuskan tähden. Joskus näytti taivas vähän tahtovan seljetä, mutta myrsky oli yhä edelleen ankara. Vihdoin syttyi pieni toivon kipinä, kun me kaukana taivaanrannalla näimme vuorisen maan, ja kun tuuli aina vielä kävi sinne päin oli meillä täysi syy toivoa pian sinne pääsevämme. Tosin ei ollut juuri ajattelemista että me pääsisimme maalle ilman haaksirikkoa, mutta mahdollista oli myös että ainakin jonkun meistä, jos kohta ei kaikkienkaan, onnistuu laivan sirpaleilla saapua maalle. Mutta, juuri keskusteltuamme tästä toivosta, hyökkäsi laiva eräälle salakarille semmoisella vauhdilla, että se halkesi ja kohta jälkeen meni pirstaleille. Tänä hädän hetkenä minä heittäydyin eräälle plantulle huolimatta kovanonnen tovereistani, sillä minä en ajatellutkaan muuta kuin omaa pelastustani, enkä vielä tänä hetkenä tiedä mitä heistä on tullut. Luultavata on että kaikki hukkuivat, koska minä en ole kuullut puhuttavan että ketäkään niistä olisi maalla nähty. Tulvavirta ja rajuina kiitävät aallot veivät minun yhä lähemmäksi rantaa, mikä oli minun onneani, sillä jos minun olisi tarvinnut kauvemmin olla silloisessa tilassani olisin minä epäilemättä joutunut tappiolle taistelussani nälkää ja menehtymystä vastaan. Pian onnistui minun päästä tuulen alle erään niemekkeen suojaan; siellä oli vesi jotenkin tyynnettä ja tänne minä vain heikommin kuulin liikutetun meren kohinan.

Maa, jonka näin edessäni oli täynnä vuoria (nuo lukemattomat vuorenhuiput, nuo valtavat vuoriseljänteet ja kiertelevät harjut, jotka täällä käyvät moneen eri suuntaan ristiin rauhaan, herättävät täällä moniäänisen kauniin kaiun). Kun näin olevani jotenkin lähellä rantaa rupesin huutamaan täyttä kurkkua siinä toivossa että asukkaat kuulisivat hätähuutoani ja tulisivat apuihini. Aluksi huutelin turhaan, mutta pian kuulin ääniä rannasta, näin kansaa juoksevan rantaan, hyppäävän veneesen ja nopeasti lähestyvän minua. Vene näytti oksista palmikoitulta, joka selvään osoitti ettei tämä kansa ollut erittäin etevällä kannalla. Mutta soutavien näky oli kuitenkin minulle syynä sydämelliseen iloon, sillä niillä oli täydellisesti ihmisellinen muoto ja ruumis, ja ne olivat siis ainoat ihmiset, joita minä tapasin maanalaisella matkallani. Mustalla parrallansa ja kiharaisilla hiuksillansa muistuttivat ne niistä meidän maailmassamme, jotka asuvat kuumissa ilmanaloissa; pitkiä ja vaaleita hiuksia pitävät he muotopuolisina. He saapuivat vihdoin sille plantulle, jolla minä keijuin vedenpinnalla; minä ojensin rukoilevasti käteni heitä kohden ja he nostivat minun alukseltani ja laskivat minun veneensä pohjaan. He antoivat minulle vähän syömistä ja juomista, joka tosin oli halpaa ja huonosti laitettua, mutta kolme vuorokautta kamppailtuani nälkää ja janoa vastaan, oli se riittävätä antamaan minulle yhtäkkiä uusia voimia.

KAHDESTOISTA LUKU

Tekijän tulo Kvaamaan.

Iso joukko ihmisiä oli tällä ajalla ehtinyt kokoontua kaikilta tahoilta. He vaativat minun alinomaa puhumaan, mutta kun en minä osannut heidän kieltänsä en minä saattanut saada itseäni ymmärretyksi. Sana jota he usein huusivat oli _tank tank_; ja kun tämä vähän hajahti saksan tai englannin kieleltä, vastasin ensin näillä kielillä, sitte tanskan ja vihdoin latinan kielellä; mutta päätänsä ravistamalla he osoittivat etteivät en ensinkään tunteneet näitä kieliä. Lopuksi minä koetin saada ajatustani heille selväksi maanalaisilla kielillä, nimittäin natsaarilaisella ja martinialaisella, mutta kaikki oli yhtä turhaa. Tästä saatoin ymmärtää ettei tämä kansa ollut erittäin seurahaluista ja ettei se ollut minkäänlaisessa yhteydessä muiden maanalaisten kansain kanssa, niin että kaiken mukaan mitä nyt saatoin käsittää, ei ollut mahdollista välttää tuota kovaa koulunkäymistä pikkulapsien tapaan, jos minä mielin elää tässä maassa.

Sittenkun me hyvät hetket olimme keskustelleet toisiamme ymmärtämättä, veivät maan asukkaat minun pieneen, pajunoksista palmikoittuun majaan, josta puuttui sekä penkkiä että pöytiä; ihmiset istuivat laattialla syödessään ja vuoteitten asemasta levittivät he olkia laattialle ja lepäsivät siinä sekasin hyvässä sovussa. Tämä ihmetytti minua sitä enemmän kun maalla oli hyvää jykevää metsää runsaasti. Heidän ainoana ravintoaineenansa oli maito, juusto, ohranen leipä ja liha, jota he paistoivat hiilillä, he kun olivat peräti taitamattomia ruoanlaittamisessa; sanalla sanoen he elivät melkein kuin ensimmäiset ihmiset, jotka eivät tunteneet tapoja eikä siveyden lakia, eivät tajunneet asettaa härkää auran eteen, eivät ymmärtäneet säästää ja koota omaisuutta; he elivät vain puiden hedelmistä sekä kalastuksen ja metsästyksen tuotteista.

Täällä minä nyt elin raakaa elämätä, kunnes olin ehtinyt niin paljon oppia maan kieltä että minä saatoin vaihtaa ajatuksia asukkaiden kanssa ja olla heille avuksi heidän taitamattomuudessansa. Yksinkertaisimmat elämän säännöt, joita heille määräsin, saivat jumalallisten käskyjen maineen. Minusta laajalle levinneen maineen vietteleminä tulvasi luokseni kansaa kaikilta tahoilta, ikäänkuin suuren taivaan laittaman lähettilään luo. Minä sain kuulla, että minun tulostani lukien tehtiin uusi ajanlasku. Tämä tieto oli minulle sitä tervetulleempi ja rakkaampi kun minua Natsaarilla oli pilkattu vilkkauteni ja Martiniassa vitkallisen käsityskykyni tähden. Nyt minä älysin tuon vanhan sananlaskun totuuden että sokeitten joukossa hallitsee yksisilmäinen, sillä minä olin tullut maahan, jossa minä sangen ulkopuolisella opilla ja muutenkin ilman varoja ja keinoja, saatoin tehdä itseni kuuluisaksi ja kohota mitä korkeimpiin arvoihin. Hyvä tilaisuus tutkimaan mihin minä kelpasin oli myös tarjona, sillä maa tuotti runsaasti kaikkea semmoista, joka on ihmisille hyödyksi ja huviksi; monta lajia hyödyllisiä hedelmiä kasvaa täällä villinä, ja jos ihminen vain viitsii kylvää niin kyllä hän saa hyvän elon korjata. Asukkaat eivät ole juuri tahdottomia oppimaan taikka järjen puutteessa; mutta kun ei niillä milloinkaan ole ollut tilaisuutta mitäkään oppimaan elävät he mitä syvimmässä taitamattomuudessa. Kun minä kerroin heille synnystäni, kotomaastani, haaksirikosta ja muista tapauksista matkallani, ei siellä löytynyt ketäkään, joka minua uskoi. He pitivät uskottovampana että minä olin jokin auringon asukas, joka olin tullut alas heidän luoksensa, minkätähden he myös yleensä kutsuivat minua _Pikil-Su_, s.o. Auringon lähettilääksi. He eivät tosin kieltäneet ettei jumalata löydy, mutta he eivät huolineet koettaa saada tätä tärkeätä totuutta selville päähänsä; he arvelivat että heille oli varsin kylläksi uskoa niinkuin heidän esi-isänsä olivat uskoneet, ja tässä ainoassa uskosäännöksessä oli koko heidän jumaluusoppinsa lausuttuna. Siveysopissa olivat he ehtineet oppia tämän ainoan säännön: "Älä tee muille, mitä et tahdo muitten itsellesi tekevän." He eivät tietäneet mistäkään muusta laista kuin keisarin tahdosta, ja sentähden siellä rangaistiinkin ainoasti todelliset rikokset, sitä, joka teki itsensä vikapääksi semmoiseen erhetykseen, jota me kutsumme sivuhypyksi, sitä kaikessa yksinkertaisuudessa vältettiin, mitä rangaistusta muuten näytti olevan niin vaikea kärsiä, että moni erhetyksen tehneistä joko vaipui tunnottomuuteen taikka itse teki itsestänsä lopun. He eivät tietäneet mitäkään ajanlaskuista vaan tekivät vuosiarvionsa Natsaari-kiertotähden aikaansaamien auringonpimennysten mukaan, niin että, jos joltakulta kysyttiin hänen ikäänsä, saatiin vastaukseksi että hän oli elämässään nähnyt niin ja niin monta auringon pimenemistä. Luonnosta he eivät tietäneet paljon mitäkään ja sekin vähä minkä he tiesivät oli täynnä taikaluuloa. He pitivät auringon ympyräisenä kultalevynä ja Natsaari-tähden suurena juustona. Kun minä kysyin heiltä mistä se tuli että se toisinaan suureni toisinaan pieneni sain vastaukseksi etteivät he tietäneet sitä. Heidän omaisuutensa rajoittui enimmäkseen sikoihin, jotka he varustivat erityisillä merkeillä ja sitte laskivat ulos metsiin, ja kunkin rikkaus arvattiin hänen omistamansa sikaluvun mukaan. Semmoisia puita, jotka olivat hedelmättömiä eivätkä kasvaneet terhoja, oli heillä tapana ruoskia, yksinkertaisuudessansa luullen että puut ainoasti pahuudesta ja kateudesta eivät hedelmiä kantaneet.

Tällä alhaisella sivistyskannalla oli nyt tämä kansa, jonka ihmistyttämistä taiteen ja tieteen avulla minä ensin kokonansa epäilin; mutta kun tulin ajatelleeksi että niin raakaa luonnoltansa ei ole ketäkään ettei hänen mieltänsä saateta jalostuttaa jos hän vain vakaasti kääntää korvansa opetusta ja neuvoa kohden, panin minä liikkeelle kaiken ahkeruuteni sivistääkseni näitä raakalaisia ja sentähden rupesivat he minua pitämään jumalaisena olentona, jonka viisaudesta he saivat niin korkeita ajatuksia etteivät he luulleet mitäkään löytyvän, joka minulle olisi ollut mahdotonta. Sentähden he vaivasivat minua jonninjoutavillakin asioilla. Kun heidän lampaansa varastettiin tai kuttunsa kuolivat tautiin, kun syksy ei täyttänyt keväimen toiveita taikka kun he keksivät härkänsä kuolleena auran edessä, tulivat he mielettömiksi ja juoksivat sydänyönäkin minun majalleni apua rukoilemaan. Niin tapasin kerran erään talonpojan polvillansa oven edessä, itkein ja käsiänsä väännellen apuani rukoilemassa. Kun kysyin häneltä syytä hänen suruunsa valitti hän puittensa hedelmättömyyttä ja rukoili minulta nöyrästi, että minä mahdillani vaikuttaisin niihin ja saisin ne hedelmiä kantamaan niinkuin ennenkin.

Minä sain tietää että koko tätä maata hallitsi eräs hallitsija, joka tähän aikaa piti pääkaupunkiansa noin kahdeksan päivän matkan päässä siitä seudusta, jossa minä nyt oleskelin; -- minä sanon: tähän aikaan, sillä leiripaikka, jos siksi saan hallituspaikkaa kutsua, oli muutoksellinen eli kiertävä, ja kiinteitten asumuksien asemesta muodostettiin pääkaupunki teltoista, jotka kuninkaallisen perheen ja hovikunnan muassa vietiin yhdestä paikasta toiseen valtakunnassa. Parhaillaan hallitseva ruhtinas oli jo vanha mies nimeltä _Kastia_, joka meidän kielellämme merkitsee; suuri keisari. Maa ansaitsee kyllä, suureen alaansa nähden, kutsuttaa keisarikunnaksi, mutta asukkaiden taitamattomuuden mukaan, jotka eivät ymmärtäneet oikein käyttää luonnonlahjojansa, sitä halveksittiin ja asukkaat itse joutuivat alituisten hyökkäysten ja ahdistusten alaisiksi naapurikansoiltansa, niin, heidän täytyi usein maksaa veroa kansoille, jotka kaikin puolin olivat heitä paljon heikompia.

Maine nimestäni ja etevistä ominaisuuksistani levisi pian valtakunnan kaikkiin ääriin. Kansa kysyi minulta neuvoa kaikissa yrityksissänsä, ikäänkuin minä olisin jokin ennusjumala ollut, ja kun onni ei ollut heille myönteinen, pitivät he sen minun huolettomuuteni taikka paheksimisen osoitteena. Niinpä koettivatkin muutamat heistä lepyttää minun uhreilla. Minä en kuitenkaan huoli tässä ladella sitä paljoutta tuhmuuksia ja mielettömyyksiä, joihin nämä taitamattomat ihmiset tekivät itsensä vikapäiksi; ainoasti pari kohtaa tahdon tässä kertoa kaikkinaisuuden esimerkkinä: Äidiksi tulemaisillansa oleva vaimo uskoi lujasti ja vakaasti minun vallassani olevan määrätä synnykkinsä tulevan pojaksi; toinen oli lujana sitä mieltä että minä saatoin tehdä hänen ijäkkäät vanhempansa nuoriksi jälleen. Tämmöiset ja monet muut samansuuntaiset viittaukset mahtivoimaan ja täydellisyyteeni kiusasivat minua alinaikaa ja minun täytyi tavan takaa nuhdella kansaa perin vakaasti heidän yksinkertaisuutensa tähden, sillä minä rupesin pelkäämään että heidän liian suuri ajatuksensa minusta lopuksi muuttuisi jumalalliseen palvelemiseen.

Vihdoin sai myös vanha keisari kuulla puhuttavan, että uljaan vartaloinen mies puettuna ulkomaalaiseen pukuun oli saapunut _Kvaama_-maahan; että häntä pidettiin auringon lähettiläänä ja että hän opettamalla suurinta viisautta, niin, melkein jumalallisia elämänohjeita, oli osoittanut olevansa enemmän kuin tavallinen kuolevainen ihminen. Keisari lähetti oitis lähettiläitä luokseni käskyllä että minun piti laittaman itseni keisarilliseen pääkaupunkiin. Lähettiläitten lukumäärä ei ollut pienempi kuin kolmekymmentä, kaikki puettuina tiikerin taljoihin, mikä puku pidettiin suurimpana koristuksena ja kunnianosoituksena siinä maassa, kun eivät sitä saaneet käyttää muut kuin ne, jotka olivat sankaruutta osoittaneet sodassa _Tanakilaisia_ (järjellisiä tiikeriä ja Kvaamalaisten kuolinvihollisia) vastaan. Siinä pienessä kaupungissa, jossa minä asuin olin minä itselleni rakennuttanut pienen kaksikerroksisen kivirakennuksen eurooppalaiseen malliin. Tämä huoneus tuntui lähettiläistä hämmästyttävältä teolta, johon eivät ihmisen voimat riittäneet, ja mitä hartaimmalla kunnioituksella astuivat he huoneesen, ikäänkuin se olisi ollut jokin pyhä paikka, minulle tuomaan keisarin käskyn. He lausuivat:

"Kun suuri keisari _Kasba_, heidän kaikkein armollisin hallitsijansa, luki syntyänsä _Spynkoksesta_, ei mikään saattanut hänelle olla mieluisempata kuin tämä auringon lähettiläs, varsinkin kun tarkoituksena näytti olevan maan hyöty, ja kun oli toivomista, että maa kokonaisuudessansa, näin taivaallisen opettajan hoidossa, kulkisi onnellista tulevaisuutta kohden. Hänen majesteettinsa toivoi sentähden että auringon lähettiläs valitsisi asuntonsa keisarillisen hovin läheisyydessä, koska hänellä aina pääkaupungissa oli parhaat tilaisuudet tarjolla käyttääksensä eteviä hyveitänsä ja ihania lahjojansa."

Minä kiitin alammaisimmasti, ja matkustin lähettilästen kanssa hallituksen kaupunkiin. He olivat tarvinneet neljätoista päivää matkaansa tänne, mutta palausmatkaan tarvittiin vain neljä minun voimieni johdosta; sillä kun minä olin havainnut että maassa löytyi riittävästi hevosia, ja että nämä, jotka juoksivat villeinä metsässä, ennen olivat asukkaille rasitukseksi kuin hyödyksi, huomautin minä heille sitä hyötyä, jota saatettiin näistä jaloista elämistä saada ja opetin heille miten niitä piti valjastettaman. Muutamat hevoset kesyttyivät pian, ja lähettiläitten viipyessä minun luona olin minä jo ehtinyt saada niin monta totutetuksi ratsastamiseen kuin palausmatkalla tarvittiin. Lähettiläät hämmästyivät hevoset nähdessään ja arvelivat kauvan uskaltaisivatko he astua niiden selkään, mutta kun he näkivät sekä minun että muiden pelotta ja vaaratta ratsastavan niillä pitkin kenttää, ohjaten niitä suitsilla, varustausivat he rohkeudella ja itse tehtyänsä muutamia kokeita päättivät he tällä tavalla matkustaa, minkä kautta kotomatka tehtiin kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin oli tulomatkaan kulunut. Kun me lähestyimme sitä seutua, missä keisarillisen hovin piti oleman sijoitettuna saimmekin kuulla että se oli muuttanut toiseen maakuntaan; meidän täytyi siis palata takasin ja ottaa toinen suunta.

Tuskin on mahdollista mielessänsä kuvitella, millisellä hämmästyksellä Kvaamalaiset katselivat meitä, kun me tulomme teimme hevosten seljässä. Muutamat peljästyivät siihen määrään että tahtoivat paeta kaupungista. Keisari itse pysyi pelvosta teltassansa eikä uskaltanut tulla esille ennenkun eräs hänen lähettiläistänsä oli astunut alas hevosensa seljästä ja selittänyt hänelle koko salaisuuden. Kohta sen jälkeen vietiin minut monilla kunnioituksen osoituksilla ja suuren seurueen edellä keisarin telttaan, jossa minä näin hänen istumassa eräällä matolla koko hovikuntansa keskellä. Kun minä kaikkein alammaisimmasti olin kiittänyt minulle osoitetusta kunniasta, nousi hänen majesteettinsa seisaallensa ja kysyi minulta, kuinka auringon hallitsija, hänen perheensä esi-isä jaksoi. Kun minä pidin parhaana olla häiritsemättä Kvaamalaisia heidän juurtuneen hairahduksensa suhteen, vastasin minä "että auringon hallitsija oli lähettänyt minun tähän maahan hyvillä laeilla jalostuttamaan kansan raakoja tapoja ja opettamaan Kvaamalaisille semmoisia taiteita ja tieteitä, etteivät he ainoasti saattaisi voittoisasti vastustaa taistelunhimoisia naapureitansa, vaan että he lisäksi myös voisivat laajentaa valtakuntansa rajoja, ja että minä olin saanut toimekseni tulevaisuudeksi jäämään tänne." Keisari oli hyvillänsä tästä vastauksesta, antoi oitis tehdä minulle teltan varsin omansa rinnalle, antoi viisitoista palvelijaa minulle palvelukseen ja osoittausi minulle enemmän ystävänä kuin päällysherrana.

KOLMASTOISTA LUKU.

Viidennen yksinvallan alku.

Tästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan uudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen sotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja uutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän ja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja tämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja keihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.

Niinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada niitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä ratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla uutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa keisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan aikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä, ettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran uudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä keisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja myös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut nuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo etäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti ollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina tappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka olivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.

Minut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että Tanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin minä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät nähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät liikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä eteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle vihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja keihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme kimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa ryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat semmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi koko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän päällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja vietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta iloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset melkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä itsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että vangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta tämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa, jonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa odottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä ilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien tähden, joita minä aivoin panna toimeen.

Minä olin huomannut että tämä maa oli erittäin rikas salpietarista, ja minä olin jo koonnut suuria määriä siitä laittaakseni kruutia. Kuitenkaan en minä ollut uskonut tuumiani muille kuin keisarille, jonka luvasta kivääritehtaan perustamiseen minä nimittäin toivoin pian voittavani valtakunnan kaikki viholliset. Niinpian kun olin saanut muutaman sadan pyssyjä valmiiksi, ynnä niille tarpeellisen määrän kruutia ja luotia, panin minä toimeen julkisen kokeen keksinnölleni, kaikkein suureksi ihmeeksi. Muuan määrä sotamiehiä sai oitis ruveta opettelemaan näitä uusia aseitamme käyttämään ja ehdittyäni saada heidät jotenkin harjaantuneiksi niiden käyttämisessä, nimitti keisari minun koko sotavoiman ylipäälliköksi. Sillaikaa minä usein olin yhdessä vangitun tanakilaisen kenraalin _Tomopokolon_ kanssa, -- jonka kunnollisuus oli tehnyt hänen minun ystäväkseni --, hänen kauttansa oppiakseni tuntemaan hänen kansakuntansa valtiomuodon, luonteen ja tavat. Minä olin nimittäin suureksi ihmeekseni huomannut, että hän oli järkevä, tottunut ja oppinut mies, ja että sekä taiteita että tieteitä ahkerasti harjoitettiin Tanakilaisissa. Hän kertoi minulle että etäämmällä idässä päin asui eräs ylen sotainen kansa, jota vastaan Tanakilaisten alati täytyi olla varoillansa ja varustettuina. Tämän maan asukkaat tosin olivat pienen kasvuisia ja paljon alemmalla Tanakilaisia ruumiinvoimain puolesta, mutta kun he olivat ylen keksiviä sekä taitavia kaariampumisessa, olivat he usein pakoittaneet Tanakilaiset rauhaa anomaan. Hän kertoi minulle sitä paitsi, että tämä kansa, joka oli kissoja, oli etevin kaikista maankuoren kansoista viisaan valtio-opin ja arvostelukyvyn puolesta. Minua harmitti kuulla, että järkeä, tiedettä ja sivistystä saatettiin tässä maanalaisessa maailmassa tavata kaikissa eläimissä, ja että ihmiset yksin, nimittäin Kvaamalaiset, olivat sivistymättömiä raakalaisia. Mutta minä toivoin että tämä häpeä pian tulisi poistetuksi ja että Kvaamalaiset ennen pitkää taas saavuttaisivat sen herrauden eläimiin nähden, jonka luonto alkuansa on ihmiselle antanut.

Viimeisen tappionsa perästä pysyivät Tanakilaiset kauvan hiljaa, mutta sittekun he vakoojien kautta olivat ottaneet selvän tämän uuden ratsuväen laadusta ja saaneet tietää, että nuo hirveät pedot, jotka niin olivat peljästyttäneet, eivät olleet muita kuin opetettuja hevosia, rohkaisivat he uudelleen mielensä ja kokosivat uuden sotajoukon, jonka etunenään kuningas itse asettui. Sotajoukon lukumäärä teki 20,000 tiikeriä, kaikki vanhemman puolisia miehiä, paitsi kaksi rykmenttiä, jotka olivat nuoria, vasta opetettuja. Mutta nämä yhtäkkiä kootut joukot olivat enemmän soturia nimeksi kuin hyödyksi. Ylpeinä varmasta voiton toivostansa, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa Kvaamaan. Me saatoimme asettaa heitä vastaan 12,000 henkeä jalkaväkeä, joista kuusisataa oli varustettuna tuliaseilla sekä sitä paitsi 4,000 miestä ratsuväkeä. Kun en minä epäillyt ensinkään kuka tässä voitolle oli pääsevä ja kun minä halusin että keisari siitä itse saisi kunnian, pyysin hänen itse ottamaan komennon.