Chapter 14

Kaikki Neuvoskunnan etevimmät jäsenet puolustivat hänen ajatustansa, ja kaikki kruununpalvelijat saivat määräyksen huolellisesti valvomaan sitä, että tätä senaatin päätöstä tarkasti noudatettiin: ettei aatelin etuoikeutta loukattaisi peruukkojen rajattomalla käyttämisellä, ja ettei semmoista etevyyttä kaunistuskeinoissa solvaistaisi sillä, että halvempi kansanluokka sitä saisi käyttää. Tällä kiellolla oli sama seuraus kuin kaikilla muilla, arvoeroituksen perusteella säädetyillä liiallisuuskielloilla ja asetuksilla: yleisön himo sitä rikkomaan tuli sitä suuremmaksi. Kun nyt vähän jokainen oli tähän uuteen kaunistukseen ihastunut, tuli seuraukseksi, että varalliset osaksi puoltosanoilla osaksi myös rahallisesta hinnasta hankkivat itsellensä arvonimiä ja aatelissukuun ylennys-kirjoja, niin että vähässä ajassa oli puoli kaupunkia aatelissäätyisiä. Ja kun nyt rupesi hakemuksia virtaamaan maakunnistakin, havaitsi senaatti vihdoin parhaaksi kumota tämän kiellon ja antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää peruukkia, niin että minulla ennen lähtöäni oli tuo suuri ilo nähdä koko martinialaisen kansan näyttävän tukkapölkyiltä, ellen sanoisi: pölkkypäiltä, -- niin, todellakin oli sangen huvittavata nähdä kaikkia näitä marakattia kummituksen tapaan vaatetettuina mahtavilla kutrinnaisperuukeilla. Kansakunta kokonaisuudessaan ihastui niin minun keksintööni, että tästä ajasta ruveten uusi ajanlasku -- peruukka-aikakausi -- alkoi martinialaisissa aikakirjoissa.

Mutta minä palajan nyt kertomukseen itsestäni. Kiitokseen yltyneenä ja verhottuna purppuraviittaan kannettiin minut kotio presidentin kantotuolissa joten saman kantajan, joka äsken oli ollut minun toverinani, nyt täytyi tehdä virkaa minun hevosenani. Tästä ruveten minä aina aterioitsin presidentin omassa pöydässä. Tämän onneni loistavan alun perästä otin minä taas työn käteeni, ja niiden apumiesten avulla, jotka minulle annettiin, oli minulla pian se peruukkamäärä valmiina, jonka Neuvoskunta tarvitsi; ja kokonaisen kuukauden otsani hiessä puuhattuani, hämmästyin eräänä päivänä kun minulle tuotiin näin kuuluva aateliskirja:

"Katsoen siihen valtiolle miellyttävään ja hyödylliseen keksintöön, jonka kautta Kakidora, syntynyt Euroopan kaupungissa, on ansainnut koko martinialaisen kansakunnan kiitollisuuden, olemme me päättäneet koroittaa hänen aatelissäätyyn, niin että häntä ja kaikkia hänen jälkeläisiänsä pitää pidettämän ja kunnioitettaman oikeina ja todellisina aatelismiehinä; ja saavat he nauttia kaikkia niitä etuisuuksia ja oikeuksia, joita aateli nauttii Martinian valtakunnassa. Sen ohessa olemme me myös katsoneet hyväksi hänen arvonsa koroitukseksi antaa hänelle uuden nimen, että häntä tästedes Kakidoran asemesta pitää kutsuttaman _Kikidoriaksi_. Lopuksi olemme me, pannaksemme hänen tilaisuuteen kehittämään sitä ulkonaista loistoa, jota hänen uusi arvonsa vaatii, suoneet hänelle vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa _pataria_. Annettu j.n.e j.n.e."

Niin siis muuttuneena halvasta kantajasta aatelismieheksi, elin minä ajan suuressa kunniassa ja onnessa. Ja kun Martinialaiset rupesivat huomaamaan, että minä jotakin saatoin presidentillä vaikuttaa, koettivat kaikki saavuttaa ystävyyttäni ja puoltosanaani; ne kävivät niin loitos liehakoitsemisessansa, että he omistivat minulle lukemattomia ylistysrunoja ja lauloivat semmoisia hyviä avujani joista ei minulla ollut aavistustakaan ennen ollut. Muutamat, vaikka he varsin hyvin tiesivät minun syntyneeni heille varsin tuntemattomassa maailmassa, eivät arvelleet tehdä sukutauluani ja selvittää heimoluetteloani kaukaisimmasta muinoisuudesta asti. Nämä laskut eivät kuitenkaan olleet suuresti mieleeni, kun en minä saattanut pitää suuresti kunniallisena tunnustaa marakattia esi-isäkseni. Ja kun Martinialaisilla on tapana ylistysrunoissa kiitellä ylhäisten häntiä, jotenkin niinkuin runoilijat meillä laulavat naisten kauneudesta, kirjoittivat muutamat runoilijat myös, luuletellen siten saavuttavansa minun suosioni, runoja "minun ihmeen ihanasta hännästäni", vaikkei minulla semmoista ollutkaan. Sanalla sanoen: heidän orjanlaisuutensa kävi niin loitos, että eräs mies, jolla oli sangen korkea asema yhteiskunnassa ja jonka nimeä en huoli paljastaa kunnioituksesta hänen perhettänsä kohtaan, ei hävennyt tarjota minulle vaimoansa "hyödyksi ja huviksi", mistä hän palkkioksi pyysi minun puoltosanaani presidentille.

Tämä kelpo käytös ja ryömiminen, tämä inhoittava teeskentelytaito, jonka vallassa koko kansakunta elää, vaikuttaa että martinialaisia aikakirjoja tuskin viitsii lukea, kun ne eivät sisällä muuta kuin joutavia ylistyspuheita ja liehakoitsemisia, vaikka kieli kaikkialla on kaunista ja miellyttävätä. Niinpä tällä maalla onkin paljon parempia runoilijoita kuin historiankirjoittajia, ja välttämätöntä on ettei missäkään saateta tavata pöyhkeilevämpiä runontekijöitä, joka asianlaita saa selityksen Martinialaisten rikkaasti varustetusta kuvittelukyvystä.

Terveyteni oli ylipäänsä mitä parhaassa tilassa, jos kohta tuo kuumuus, minkä alituinen auringonpaiste saa aikaa, minua vähän rasitti. Kerran tosin sairastin vatsatautia ja äkkinäistä kuumetta, mutta siitä toivuin pian, ja minun täytyy tunnustaa, että lääkäri, joka minua hoiti, kiusasi minua paljon enemmän kuin tauti alituisella pakisemisellansa, joka on tämän kansan tunnusmerkkinä. Kun minä nimittäin tautini tähden tulin lääkärin tarpeesen, tarjousi eräs lääketieteen tohtori palveluksekseni, mutta minä en saattanut pidättää nauruani, kun minä hänen tunsin samaksi henkilöksi, joka hiljan oli partani ajellut. Kysymykseeni miten hän niin yhtäkkiä oli muuttunut parturista lääkäriksi, vastasi hän osaavansa ja toimittavansa näitä molempia toimia. Kun nyt näyttäysin vähän epäilevältä siitä uskaltaisinko uskoa henkeni näin rikkioppineelle herralle ja kun lausuin sen arvelun että minä mieluummin olisin itselleni halunnut lääkärin, joka oli yksinomaan sitä tointa harjoitellut ja sitä tiedettä tutkinut, vakuutti hän ettei semmoista löytynyt koko kaupungissa. Minulla siis ei ollut muuta neuvoa kuin antautua hänen hoitoonsa. Hänen ylenmääräinen kiireensä lisäsi yhä minun ihmettelemistäni, sillä hän oli tuskin ehtinyt lääkelipun kirjoittaa ennenkun hän riensi matkaansa sanoen, ettei hänellä muiden kiireiden tehtävien tähden ollut aikaa kauvemmin viipyä minun luonani; hänen täytyi nimittäin juuri nyt pitää varalla tointansa eräässä alaoikeudessa, jossa hän oli pöytäkirjurina. Tämä epäkohta, että monella asukkaista oli samalla kertaa "monta rautaa tulessa" oli varsin yleinen Martiniassa, jossa ei kukaan epäile ottaa tehdäksensä koko joukkoa eri toimia laatunsa puolesta erilaisiakin. Tämä itseensä luottamus tulee oikeastansa tuosta tottumuksesta, jolla hutiloitsevat käsistänsä yhden toimen toisensa perästä. Mutta ylen monista virheistä ja erhetyksistä, joita he tässä tekevät, opin minä käsittämään, että tuollaiset loistavat nerot ovat valtiossa enemmän ulkonaiseksi koristukseksi kuin todelliseksi hyödyksi.

Oleskeltuani kaksi vuotta tässä maassa, ensin kantotuolinkantajana ja sitte aatelismiehenä, satuin odottamattomaan seikkaan joka oli vähältä työntää minut onnettomuuteen. Minä olin tähän saakka aina ollut tervetullut Hänen Ylhäisyytensä perheesen, ja varsinkin osoitti minulle Hänen Armonsa presidentin rouva semmoista hyväntahtoisuutta, että minä ehdottomasti sain ensi sijan hänen ystäväpiirissänsä. Hän oli usein suvainnut viettää aikaansa kahden kesken minun kanssani, ja vaikka häntä nähtävästi minun seurani miellytti, lausui hän aina ajatuksensa niin kainosti etten saattanut ajatella muuta kuin että hänen suosionosoituksillansa oli mitä viattomin tarkoitus. Eipä milloinkaan pälkähtänyt päähäni että hänen ystävällisyytensä peitti saastaista himoa, varsinkin kun hänellä oli verrattoman hyvä maine marakattien joukossa niin hyvien avujensa kuin vanhan sukunsa tähden. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesin minä, yhdestä ja toisesta omituisesta sanelmasta hänen puheessaan, epäilemään hänen tuumiansa ja tämä epäilykseni lisääntyi yhä kun minä havaitsin että hän usein punehtui, huokasi ja ilman nähtävätä syytä puhkesi itkuun. Vihdoin putosi peite kokonansa silmiltäni, kun muuan palvelustytöistä jätti minulle tämän sisältöisen kirjeen:

"Kaikkein herttaisin Kikidoria!

Ylhäinen yhteiskunnallinen asemani ja tuo arkuus, joka meidän sukupuolellemme on mukasyntyinen, ovat kauvan hillinneet sitä lemmenliekkiä, joka kytee sydämessäni ja on estänyt sen puhkeamasta ilmituleen. Mutta nyt tunnustan itseni voitetuksi, enkä voi kauvemmin vastustaa rakkauden loihtivata voimaa. Säälikää sentähden minua kun nyt paljastan rakkauteni, jonka kuluttavata tulta minä en enään saata hillitä.

_Petarnusa_."

Minä en saata selittää kuinka omituisen tunnon tämä teki mieleeni, tämä odottamaton rakkauden tunnustus. Mutta kun minä pidin parempana antautua raivoavan naisen kostolle kuin tehdä syntiä luonnon järjestystä vastaan harjoittamalla rikollista yhteyttä olennon kanssa, joka ei ollut minun heimoani, vastasin minä jotenkin seuraavaan tapaan:

"Armollinen Rouva!

Tuo alituinen suosio jota Hänen Ylhäisyytensä herra presidentti on minulle osoittanut, nuo monet hyvät teot, joita hän varsin ansiottani on minuun tuhlannut, tuo siveellinen mahdottomuus täyttää Teidän pyyntöänne ynnä monet muut syyt, joita tässä ei sovi luetella, velvoittavat minun mieluummin kestämään armollisen Rouvan vihan kuin osoittautumaan suostuvaisena asiassa, joka tekisi minun kiittämättömimmäksi ja katalimmaksi kaikista kaksijalkaisista olennoista. Mitä minulle tarjotaan on minusta katkerampata kuin kuolema ja tuottaisi lisäksi häpeätä eräälle maan kuuluisimmista perheistä. Minä vakuutan siis, kaiken pyhyyden nimessä, että Teidän toivomuksenne ei minusta löydä täytäntöänsä, kuinka halullinen olenkin muuten osoittamaan intoisuuttani olemaan Teille palvelukseksi.

_Kikidoria_."

Minä suljin kirjeen ja lähetin sen palvelustytöllä. Vaikutus tulikin juuri semmoiseksi, jota olin odottanut; hänen rakkautensa muuttui katkerimmaksi vihaksi. Kuitenkin hän viivytti vihaansa siksi kun hän oli saanut takaisin minulle kirjoittamansa rakkauden kirjeen. Tämän hänelle onnistuttua, palkkasi hän muutaman henkilön, jotka todistivat että minä presidentin poissaollessa olin tahtonut väkivallata hänen. Tämän näytelmän toimitti hän niin taitavasti, ettei presidentti saattanut epäillä hänen puheensa totuutta, vaan panetti minun heti vankeuteen. Minä en keksinyt muuta keinoa päästäkseni tästä epätoivoisesta tilasta, kuin ottaa syykseni tuo valheteltu rikos ja rukoilla presidentiltä armoa. Täten toivoin lieventäväni hänen vihaansa taikka ainakin hankkia itselleni helpotusta rangaistuksessani sillä minusta näytti liian mielettömältä antautua riitaan mahtavimman suvun kanssa maassa, jossa ei oteta lukuun itse asiansuhteita vaan ainoasti henkilön arvoaste. Minä en sentähden koettanut itseäni puolustaa, vaan anoin nöyrästi kyynelten virratessa, en vapaaksi pääsemistä rangaistuksestani vaan että se tehtäisiin niin helpoksi kuin mahdollista.

Tällä tavalla tunnustaen itseni syypääksi rikokseen, josta en milloinkaan ollut untakaan nähnyt, sain armon ja pääsin hengenrangaistuksesta, mutta tuomittiin lopuksi päiviäni vankeudessa pidettäväksi. Aateliskirjani otettiin minulta pois ja pyöveli repi sen rikki, ja minut vietiin muiden ojien kanssa eräälle valtion laivalle, joka oli valmiina lähtemään _Metsendoreen_ eli _Kummitusten maihin_, joka matka tavallisesti tehdään vuosittain _Nadiri_-kuukauden ajalla ja jonka tarkoituksena on vaihtaa itsellensä semmoisia tavaroita mitä ei Martinia itse tuota. Metsendorilaiseen kauppa-liittokuntaan kuuluu kauppiaita, niin aatelisia kuin aatelittomia, jotka, laivain palattua, jakavat tavarat keskenänsä niiden osakkeiden mukaan joita kullakin heistä on. Laivoja liikutetaan osaksi purjeilla, osaksi airoilla, joista jokaista airoa hoitaa kaksi orjaa, ja minä sain nyt tuomion tällä matkalla olla soutajana.

Minun mielentilaani on helppo kuvitella, varsinkin kun en minä milläkään rikoksella ollut tehnyt itseäni vikapääksi tämmöiseen orjatyöhön ja rikollisten kanssa yhdessä olemiseen. Martinialaisilla oli, aina heidän persoonallisten tunteittensa mukaan minua kohtaan, ylen erilaisia mielipiteitä siitä mitä oli tapahtunut. Muutamia tosin löytyi, jotka uskoivat minun tämän rangaistuksen ansainneeksi, mutta kun he näkivät millä kovuudella minua kohdeltiin osoittivat he sääliä minulle, vaikka rikokseni olikin suuri; toisten mielestä olisi pitänyt muistettaman mitä minä olin maalle tehnyt ja sen mukaan minulle annettaman penseämpi tuomio. Kunnollisimmat marakateista jupisivat keskenänsä että minua oli väärin syytetty, mutta kukaan ei uskaltanut minua julkisesti puolustaa peljäten minun mahtavia vihollisiani. Minun täytyi siis tyytyä kohtalooni ja kärsiväisyydellä sitä kantaa. Parhaana lohdutuksenani oli oltava matka, sillä minä olin ylen utelias ja odotin saavani nähdä monia ihmeellisiä asioita, vaikken uskonutkaan kaikkia kulussa olevia merimiesvalheita tästä maasta, enkä saanut päähäni että niin paljon ja niin suuria ihmeitä saattoi maailmasta löytyä. Monta metsendorilaisen kauppa-liittokunnan palveluksessa olevata tulkkia oli matkalla mukana sopimassa tehtävistä kaupoista, myynnistä ja ostoista.

YHDESTOISTA LUKU.

Matka Kummitusten maihin.

[Tässä luvussa on tekijän tarkoitus varmaankin ollut rangaista ja pilkata sitä kummallisien kertomusten tapaa, jota eräät matkailijat noudattavat, enemmän ennen kuin nyt, jolloin on helpompi punnita heidän kuvitustuotteitansa. Kustant. muist.]

Ennenkun alan kertomukseni tästä matkasta, pyydän minä kaikkia ankaria arvostelijoita etteivät he liiaksi rypistä nenäänsä taikka suurenna silmiänsä kuullessansa puhuttavan semmoisesta minkä he havaitsevat olevan luontoa vastaan taikka olevan kaikesta uskottavaisuudesta loitolla. Mitä minä rupean kertomaan tuntukoon kuinka uskottamattomalta tahansa, on kuitenkin alusta loppuun saakka tosia seikkoja, joita omin silmini olen katsellut. Raa'at ja taitamattomat henkilöt, jotka eivät milloinkaan ole panneet jalkaansa omaa kotoseutuansa ulommalle, pitävät kaiken semmoisen satuna, mihin he eivät lapsuudestansa ole tottuneet; mutta oppineet ihmiset, varsinkin semmoiset, jotka ovat tutkineet luontoa ja omasta kokemuksestansa tietävät jotakin luonnon hedelmällisyydestä vaihtelevien heimojen puolesta, antavat kainoja tuomioita asioista, joita heille kerrotaan. Kukapa ihmettelee nähdessään Alpeilla jänteviä kauloja taikka Meroéssa rintoja, jotka ovat suurten rintalasten kokoisia; sanokaahan kuka ihmettelee Germaanilaisten sinisen tummia silmiä nähdessään, katsellessaan heidän pellavankarvaisia hiuksiansa, joita vahan avulla saadaan tapinkierun tapaisiin suortuviin. Todella ei kukaan! Luonto on heissä semmoinen. Trakialaisten lintuja vastaan, jotka liitävät ilmassa myrskyn puuskaista vauhtia, hyökkää uljaasti kääpiöläis-soturi, varustettuna pienennäpsillä aseilla; pian hän kuitenkin häviää taistelussa, ja oitis hän katoaa saaliinhimoisen haukan koukerretussa kynsessä ilman kautta näkymättömiin. Siellä, missä alinomaa nähdään näitä samoja kohtauksia, ei kukaan suutansa hymyyn vedä, kun ei koko sotajoukossa ole ainoatakaan, joka mitaltansa olisi jalkaa pidempi. -- Ennen maailmassa oli Skytiassa löytynyt, miten kerrotaan, ihmisiä, joilla oli yksi silmä keskellä otsaa ja joita kutsuttiin _arimaspeiksi_; toisilla samassa seudussa oli jalka allansa takaperin. Albaniassa syntyy ihmisiä, joilla jo lapsuudestansa on harmaat hiukset. Sauromatit söivät vain joka toinen päivä ja paastosivat joka toisena. Afrikassa kerrottiin löytyvän eräitä heimoja jotka osasivat ihmisiä noitua. Eräillä henkilöillä Illyriassa oli kaksi silmämunaa kummassakin silmässä, ja he saattoivat tappaa vihollisensa ainoasti katsomalla heitä. Hindostanin nuorissa on tavattu ihmisiä koiran päällä varustettuina, jotka haukkuivat, ja toisia, joilla oli kaksi silmää seljässänsä. Etäimmällä Intiassa on tavattu muutamia joiden ruumiit olivat karvaisia ja varustettuina höyhenillä niinkuin linnut; niiden sanottiin elävän ilman ruoatta ainoasti kukkaisten lemusta. Kukapa uskoisi kaikkea tätä ja vielä paljoa muuta lisäksi, ellei Plinius, luotettava kirjailija, olisi pyhästi ja juhlallisesti vakuuttanut nähneensä kaikkea tätä omin silminsä. Niinpä, kukapa olisi uskonut maan onteloksi ja että sen sisuudessa kierteli aurinko ja kiertotähtiä, ellen minä persoonallisesti olisi vakuuttautunut tämän totuudesta. Kukapa olisi osannut aavistaakaan että siellä löytyi maita, joissa eläviä puita asui, ellei kokemus tässäkin tapauksessa olisi kaikkia epäilystä poistanut. Kuitenkaan ei minulla ole ensinkään halua ruveta torailemaan jonkun kanssa hänen epäilyksensä tähden, sillä minä tunnustan että minä omasta puolestani, ennenkuin tälle retkelle jouduin, suuresti epäilin että laivurit ja merimiehet vain huvittelivat itseänsä ja muita tekemällä ja tarjoamalla satuja ja imettäjäin juttuja.

Eräänä päivänä _Nadiri_-kuukauden alkupuolella nousimme me laivalle, ja alkumatkalla oli meillä onneksemme hyvä myötäinen tuuli, niin että meillä, soutajilla, ei ollut mitäkään valitettavana. Neljäntenä päivänä hälventyi tuuli, purjeet riippuivat löyhinä, ja nyt oli airoihin tarttuminen. Kun katteini näki minun kärsivän tästä työstä, antoi hän minun joskus vähän hengähtää, ja lopuksi hän kokonansa vapautti minun tästä orjantyöstä. Minä en tiedä miksi hän osoitti tämmöistä ystävällisyyttä minulle; ehkä hän katsoi minun kärsivän viattomasti kovaa kohtaloani, ehkä hän myös katsoi minun ansainneen parempata kohtaloa mullistuksen tehneen peruukka-keksintöni johdosta. Hänellä oli omiksi varoiksensa mukanansa kolme peruukkaa, jotka hän antoi minun suortuoittaa ja muuten pitää hyvässä kunnossa, niin että minä soutajasta äkkipikaa muutuin parturiksi. Katteinin hyväntahtoisuus ulottui niin loitos, että hän, aina kun johonkuhun satamaan saavuttiin, salli minun päästä niiden joukkoon, jotka päästettiin maalla käymään, jonka kautta minä pääsin tilaisuuteen uteliaisuuttani tyydyttämään.

Aluksi ei meille mitäkään mainitsemista ansaitsevata tapahtunut, mutta me olimme tuskin kadottaneet maan näkyvistämme, ennenkun näimme kamalia näkyjä nousevan synkästä merensyvyydestä. Ne olivat Sireeniä eli merenimpiä taikka aallottaria, jotka, kun tuuli hälveni ja aallot asettuivat, uivat laivan luo ja pyysivät almuja.

Jokainen, vyötäisille mitä ihanin neito, ol' musta Ja suomuinen ihan niinkuin valaan rumimman häntä.

Heidän kielensä oli koko lailla martinialaisen kielen kaltaista, joten muutamat merimiehistä hyvästi saattoivat tehdä tulkin virkaa. Kun minä lahjoitin eräälle heistä kappaleen lihaa, jota hän minulta anoi, tirkisti hän minuun ja huudahti:

"Sankari kohta sa oot, näiden kaikkien valtojen herra!"

Minä nauroin tälle ennustukselle ikäänkuin tyhjälle liehakoitsemiselle, mutta laivaväki vannoi että meren impien ennustukset melkein aina käyvät toteen. Kahdeksan päivän purjehtimisen perästä tuli vihdoinkin näkyviin maa, jonka merimiehet nimittivät _Pikardaniaksi_. Satamaan saapuessamme tuli harakka lentäen meitä kohden ja jälkeenpäin sain kuulla että tämä oli itse päätullitarkastaja, siis sangen ylhäinen virkamies. Minä saatoin tuskin pysyä hengissä tavattoman naurunhaluni tähden, kun kuulin, että harakalla oli niin tärkeä virka ja kun sain nähdä erään raha-asiain ministerin pilviä kohden kohoutuvan ja nopeilla siipein iskuilla keijuttavan ylhäistä ruumistansa ilmassa. Tullitarkastajan muodosta arvelin että alemmat tullipalvelijat olivat kärpäsiä.

Kierrettyänsä ilmassa laivamme kolme kertaa, kävi se maalla, mutta tuli heti takasin seurassansa kolme pienempää harakkaa, jotka kaikki asettuivat laivan etukokkaan. Minä olin vähällä naurusta haljeta nähdessäni erään meidän tulkeistamme syvästi kumartaen lähestyvän näitä ja rupeavan niiden kanssa puhetta pitämään. Heidän asiansa oli tavallisuuden mukaan katsoa oliko meillä kiellettyjä tavaroita, varsinkin erästä _Slaki_-nimistä kasvia. Tätä yrttiä nuuskiessaan on niillä tapana kavuta kaikissa nurkissa ja loukeroissa sekä tarkasti tutkia jokaista pakettia, kääröä ja kätköä, sillä tämän kasvin maahan tuominen on mitä ankarimmasti kielletty. Syynä siihen on se, että asukkailla on tapana vaihtaa itsellensä tämä kasvi muita, paljon kalliimpia vastaan, josta seuraukseksi tulee, että maan omat yrtit, jotka sangen hyvin saattavat tehdä saman hyödyn, halventuvat hinta-arvossa. Pikardanialaiset ovat tässä kohden Eurooppalaisten kaltaisia, jotka myöskin kiihkolla himoitsevat yhtä ja toista kun se vain tuodaan kaukaisista maista ja kun se vain on kasvanut etäisessä maanosassa.

Sittekun päätulliherra kauvan kyllä oli jutellut meidän tulkkimme kanssa, meni hän alas tavara-ruumaan, seurassaan toiset harakat. Kun hän taas tuli näkyviin, näytti hän ankaran korskeata muotoa, kitisi vihasta ja antoi meidän ymmärtää että kaikki kauppa Pikardanialaisten kanssa nyt oli loppunut, koska me, vastoin voimassa ja noudatettavana olevata kauppasopimusta, kuljetimme maahan kiellettyä tavarata. Mutta meidän laivapäällikkömme, joka kokemuksesta tiesi kuinka oli meneteltävä tulliherran vihan sammuttamiseksi, lahjoitti hänelle muutaman leiviskän slakia, joka heti teki hänen hyväksi jälleen ja toimitti niin että me saimme ruveta lastiamme purkamaan.

Heti saatuamme tämän luvan saapui laivalle koko joukko harakoita, jotka kaikki olivat kauppiaita. Kun katteini kuitenkin halusi käydä maalla, käski hän minun ynnä muutaman muun tekemään hänelle seuraa, niin että meitä, jotka laivasta lähdimme kaikkiansa oli neljä: katteini itse, minä ja kaksi muuta apinaa, joista toinen oli kauppaneuvos ja toinen tulkki. Kenraali-tullitarkastaja kutsui meidät päivälliselle luoksensa. Pöytää ei kannettu esille, kun eivät Pikardanialaiset osaa käyttää tuolia, vaan ruoat tuotiin keskelle laattiata. Monia uhkeita ja kalliita ruokia tässä oli tarjolla, mutta niitä tuotiin esille ylen pienillä vadeilla, ja kun kyökkiosasto oli yläkerrassa, tuli neljä harakkaa lentäen jokaista ruokalajia tuomaan alas eräästä katossa olevasta reijästä. Aterian perästä vei tulliherra meidät kirjastohuoneesen, jossa me tapasimme suuren määrän kirjoja, mutta kaikki niin pienen kokoisia että heidän suurimmatkaan teoksensa tuskin olivat meidän almanakkojemme kokoisia. Minun oli vaikea hillitä naurunhalujani kun näin kirjastohoitajan lentävän ylimmäiselle hyllylle tuomaan alas kirjoja, jotka olivat kahdeksas- ja kaksitoistas-taitteisia.

Pikardanialaiset rakennukset eivät paljon eroa meidän rakennuksistamme mitä koristamis- ja rakennus-laatuun tulee, mutta vuodesijat ovat varsin katon alla riippumassa, niinkuin linnunpesät. Ehkä kysytään kuinka on mahdollista, että harakat, jotka kuuluvat pienempiin lintuihin, osaavat rakentaa niin suuria rakennuksia. Mutta minä tulin vakuutetuksi heidän kyvystänsä tässä suhteessa kun näin rakennuksen, joka parhaillansa oli työn alla. Muutamia tuhansia oli työssä yhtaikaa joten heidän paljoutensa ja nopealiikkeisyytensä jotenkin vastasi meidän työvoimiamme. Tulliherran rouvaa me emme saaneet nähdä, se kun oli sairaana lapsivuoteella. Lapsivuode-vaimot eivät nimittäin täällä milloinkaan lähde ulos, ennenkun lapset ovat saaneet höyheniä; mutta pian hänestä taas tulisi vieraskelpoinen, sillä pikkuset olivat jo ruvenneet vähän höyhentymään.