Chapter 10

"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien kesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään ulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki ovat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä suinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on varsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin tarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat johdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan koristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen muilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin saavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää tekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen. Niinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin vaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta semmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja sisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan. Kuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän soturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä vastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata käsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää historiassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei kiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon suuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo mukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. -- Houkkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella vatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä vahingollista."

Minä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun hän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden kaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin minä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun pöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa, joka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan ennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla Neuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita uutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta houkkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin tästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä maanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän valtioviisaillemme, nimittäin: "hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on välttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten lukumäärästä ovat houkkioita." Minä en saattanut kylläksi ihmetellä että tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän maailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta eivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien perusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti houkkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa kaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä hapantaikinata.

Suotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen maan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut mitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan että Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani erääseen maahan, jonka nimi oli _Kabakki_, kohtasi minua uudet ihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista syntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun kautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian johdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista, joihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät hoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti tehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät "kavaljeerit" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös lukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa vaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan, osaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä kuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat keskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat siellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa sinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi minun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat syntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä neuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden ollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa äänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät kuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa hävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan kyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi tällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja uhkeita kirkkoja.

Asukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä on _Kambara_ ja _Spelekki_, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti siinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta vanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi. Niinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä hengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta kuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on valmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja takaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä ylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin kansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian äkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa syntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta, niin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi heille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he saaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan kokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut saavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän lyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle retkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat heidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin nykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan todellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä vangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita sanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.

Tuossa toisessa maassa, _Spelekissä_, sitä vastoin, jossa asujamilla on tiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla, jotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti nykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä kylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki hyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen vaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat raajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on nimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän elämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse elämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän loppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena jokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa niin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja kuullut.

Kulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes vihdoin saavuin _Spalankiin_ eli viattomaan maahan, minkä nimen se oli saanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat kaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten joukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat johdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä penseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä, vielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja he eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä vapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä monta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen kalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka hurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa onnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. -- Minä havaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta: että siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta taipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt ainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista eloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa, joka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto johdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja tähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä. Lakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja monta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja kunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista jälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä suurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita rakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä ettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä himoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei myöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon muuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa valtiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin mielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan järjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä kansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä, semmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani, että siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista sivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille tieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille, haureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi minun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.

Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui. Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle, jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.

Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin kiitettäviä.

Lähdettyäni tästä maasta kuljin minä _Kiliakki_-nimisen ruhtinaskunnan lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa, joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin, saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa "alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja, joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.

Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka vesi oli mustanlaista ja _Askarakki_-maahan. Täällä kohtasin minä yhä uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut, syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä. Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata "komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista terveistä ja luonnollisissa aivuissa.

Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse _Bostankin_ ruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta, kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa". Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan, uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:

"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."

Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut. Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän housuissa, suuria sankareita kyökissä.

Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki _Brakmatin_ kaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi. Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä _Makatteiksi_, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat näkemään mitä maan _päällä_ esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat oivaltamaan mitä sen _sisusta_ kätkee. Minä sain tästä oppia, että ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.

Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki _Mytakki_-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta, riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:

"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta, hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme. Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."