Part 9

Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.

"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas, niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa. Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä pimeys, niin synkkä, että..."

"Niin, synkkä, synkkä...!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli ollut ennen ja miten nyt oli.

Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.

"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle... Mutta minä en ole sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"

"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin kuningasta kohtaan!"

"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt tarvitsette..."

Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi muistuttaa häntä malttamaan mielensä.

"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."

Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.

"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän, "teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut, mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle... teiltä, setäni, joka aiotte vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee teitä kohtaan..."

Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen päin.

"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut..."

"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.

"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa..."

"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.

"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"

"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet saattoi.

"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille... mutta rahat ovat minun."

"Hannu Helmholtille!" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.

Tämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.

"Hannu Helmholtia en tunne", sanoi hän, "onko hänkin minulle rahoja lainannut?"

"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne", lausui Briita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui suuri sinetti.

Briita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään vahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.

Syvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman sinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen hovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten hänen tietämättään.

"En voi sitä kieltää", sanoi hän, "se on minun sinettini, velkani Hannu Helmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä tiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo Rytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää huolta siitä, että saatte rahanne takaisin."

Kaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa kohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen nöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko maailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi. Monet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla arkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli tahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen vihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.

Niilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa, että oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi kuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin hyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin toimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä, kuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä voitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas vaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista vaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia tarjottavana.

Eerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan vieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui hän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.

"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva", sanoi hän tarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: "sallitteko minun saattaa teitä nyt maihin...?"

Briita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti jännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui huolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja talutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.

Saatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin, käski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen perästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin Kaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.

Niilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin näkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä, mutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.

Hän seisoi katsellen "Kolmen kruunun" torniin ojentaen kättään ikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän sulki itkevän tyttärensä syliinsä.

Siinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.

Rannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat laukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta sillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä Harmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo Rytingin puheille.

Hän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja minkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli tarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin kertomaa asiaa.

"Mikäli minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ei kuningas ole milloinkaan ollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan saanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja... Onhan se kuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen välityksellä; mutta", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään; "minulla on omat tuumani tästä asiasta..."

"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä uteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan maineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta."

Munkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen Niiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja hän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:

"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole saanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen, mitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa... saa kuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten minä, kuninkaan kirjurina."

"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?"

"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään... luulen, että se on lorua vaan."

"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?"

"On väärä!"

"Väärä?... Herra Niilo, mitä sanotte...? Olisiko Briita-rouva, joka panee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun, olisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?"

"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari", vastasi munkki, "mutta epäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon kunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan asemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään, Erengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö hän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle? Uskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin menetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää Kaarlo-kuninkaan sinetin."

"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!"

"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän tyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen pari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja maatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja. Niiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden omistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa omistusoikeutensa ja kun siitä on johduttu ajattelemaan Briita-rouvan harjoittaneen petosta, on hän pyydellyt anteeksi heittäen kanteensa ja selittäen samalla, että nuo väärät asiapaperit olivat valitettavasti joutuneet jollakin käsittämättömällä tavalla hukkaan."

"Suuri kiitos näistä tiedoista!" virkkoi Niilo kotvasen perästä. "Mutta minä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään. Jos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni muukin teille siitä kiitolliseksi."

"Varovaisuutta, herra Niilo", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä, "varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin tyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin teitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon yrityksenne onnistuvan!"

Munkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko hänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.

"On", vastasi entinen kansleri, "muistan erään miehen, joka on teille ainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti viheriäksi ritariksi."

"Viheriä ritari!" huudahti Niilo.

"Niin, hän... hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin luulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita Olavintytärtä vastaan..."

"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?"

"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se tapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta. Hän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja vihollisista, jotka olivat onnenne tiellä... Mutta jo ennen sitä aikaa oleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on minulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin Herrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti hän muistiinpanonsa minun haltuuni."

"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?"

"Ei, ei... mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut; ainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan häntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan... Briita rouva, sanoi hän, Briita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!... Minä kysyin häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen se sitten jäi... Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin Margareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli saanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa, rikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven Sturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari sai takaisin erään kalliin kaulaketjun..."

"Erään kaulaketjun, kansleri?" keskeytti Niilo Sture, "se kaulaketju on vaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se kuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla kaiken, mitä siitä tiedetään."

Hän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut äidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi hänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla, ettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.

"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne", sanoi hän, "mutta nyt en ehtisi niitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja toista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy myöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan käy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia huvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä."

Niilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät yhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan kentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he tulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He miettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat sellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.

IX.

Rahatalolla.

Ritarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella suuri väkijoukko.

Herra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa istuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat arkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului vilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä huovijoukko, joka täytti koko kadun.

Harmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen avain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle nähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.

"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin."

Kansleri katsahti myöskin kadulle ja huomasi saman kuin Niilokin. He riensivät sitten molemmat taloon sulkien oven jälkeensä.

Tultuaan kirjuritupaan eli, kuten sitä sittemmin kutsuttiin, kansliaan, kohtasivat he erään kirjurin, joka kertoi -- nähtävästi, koska heillä oli jo ennen ollut asiasta puhe -- että Ture-herra oli salissa luovuttaakseen Tukholman linnaa arkkipiispalle. Kansleri nyökkäsi ikäänkuin osoittaakseen, että niin oli luullut asian käyvänkin, sekä astui peremmälle huonetta.

Samassa tuli kirjuritupaan eräs asepoika ulommasta huoneesta, jonka ovet olivat auki ja jossa oli Ture-herra sekä useita ritaria ja neuvosherroja. Hän pyysi arkkipiispaa varten laadittua kirjettä. Se annettiin hänelle arkkipiispan sinetillä varustettuna, ja silloin nousi suuren pöydän takaa paperi- ja pergamenttikasain keskeltä Helmich kaniikki.

Hän tuli ystävällisesti kumartaen Niilon luokse sekä viittasi kädellään isoon saliin sanoen:

"Astukaa sisään, herra Niilo, te olette myöskin valtaneuvoksia, kunnianarvoisa herramme ja isämme Herrassa, arkkipiispa, on oleva suuresti iloissaan, jos tekin istutte siellä muitten joukossa!"

Niilo tervehti häthätää kaniikkia ja astui huoneeseen, jossa ritari Ture Turenpoika, vanha Axevallan kavaltaja, seisoi punaisella vaatteella verhotun pöydän ääressä, luovuttaen asianomaisessa järjestyksessä Tukholman linnan arkkipiispalle. Ritarin ulkomuoto oli samallainen, ubkamielinen, ylväs ja röyhkeä kuin silloinkin, kun hän 1452 jätti Tord Bonden pakottamana mainitun linnan hänelle, joka kuletti hänet vankina Varnhemiin. Arkkipiispan pää oli pystympänä kuin koskaan. Oli todella katsomisen arvoista nähdä näitä miehiä nyt tässä. Monissa vaiheissa olivat he olleet ja moniin meluihin osaa ottaneet, ja nyt he määräilivät särjetyn kuninkaanistuimen pirstojen keskellä mielinmäärin valtakunnan ensimmäisen linnan kohtalosta.

Niilon juuri saliin astuessa oli luovutus tapahtunut, ja hän kuuli arkkipiispan käskevän ylpeällä äänellä päällysmiehensä, Kaarlo Ragvaldinpojan, ratsastamaan linnaan, ottamaan se haltuunsa ja käskemään Ture-herran miesten lähteä sieltä pois.

"Sitten saa kanslerini ottaa varastohuoneen haltuunsa!" lisäsi hän kääntyen ympärillä seisoviin herroihin.

Silloin avattiin ovi jysähtäen, ja suurikasvuinen Kettil-piispa astui saliin. Hän oli hehkuvan punainen, ja hänen vapiseva alahuulensa ilmaisi kiukun kiehuvan hänen sisässään. Arkkipiispa rupesi hyvin kummastuneen näköiseksi, ja hänen katseestaan näkyi sekä suurta mahtavammuutta että moitetta.

"Te tulette meluten ja jyskien, piispa Kettil", sanoi hän, "kuin aikoisitte valloittaa rynnäköllä Tukholman linnan!"

Arkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.

"Huomaan tulleeni liian myöhään..." sai hän lausutuksi.

"Niinpä kyllä... te tulette liian myöhään!"

"Niin, teidän mielestänne", vastasi piispa, "mutta minun mielestäni olette itse olleet liian kiireisiä."

"Nuo ovat rohkeita sanoja!"

"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua... Minä tässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman linna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!"

"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle ja ruhtinaalle!"

"Niinkö arvelette, arkkipiispa... mutta minä olen nähnyt teidän tähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun ja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat, olisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne mielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina Kyöpenhaminassa."

Arkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa olijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut niitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta sukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään, jos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.

Mutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä ihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen kanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa käyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut. Siksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka vaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se oikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean sukulaisensa kättä.

"Te olette valtakunnan hoitaja", sanoi arkkipiispa vihdoin, "ja te tulette siksi jäämään, Kettil-piispa... Mutta muistakaa mitä sanoin teille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten olette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan pienimmälle osalle jää."

Arkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi asian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki jokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään, että se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen sen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi vielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen. Tämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:

"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen meille hyvän atrian!"

Niilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti arkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen huomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua vieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein muiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä kirjuritupaan.

Siellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy kädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun muutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut mitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä kohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti palaamisensa jälkeen -- kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 -- nimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt siitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se ehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.

Hänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut puhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta, ja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja moittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen raatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja vaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin tahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka täydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet Tukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään koske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan puolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen, jonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka lopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu, ellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.

Kansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä. Sitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi että ei.

"Mikä kirje?" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty kainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan arkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.

"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin päällysmieheksi", lausui kansleri.

"Ei!" vastasi kirjuri, "Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä käydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta."

"Herra David Pentinpojalta?" keskeytti kansleri.

"Niin... David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka oli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa lähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin kuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran viesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen David-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin tänne kuninkaan kirjuritupaan."

Kansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin kasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi ottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä määräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi tehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä olisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä, mistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen sovinto heidän välilleen -- jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen ainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja viheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys ja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti Niiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely hänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän omituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut enää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen kuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.