Part 8

"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä, heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi pahaksi edellisellä kerralla."

"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa toiveista", lausui Niilo.

"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan... Minua säälittää kuitenkin kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan, ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"

"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan, sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti merelle, jos on sopiva tuuli."

"Huomenna!" toisti Niilo.

"Niin, huomenna... ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."

"Ruhtinas... sanotte!"

"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa... Hän kutsuu itseään nyt Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas' on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään 'valtionhoitajaksi'."

Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään muuttunut, -- tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti ruotsalaisen työn -- niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.

Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.

Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä, että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.

Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui. Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.

Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne väkivallalla tukahuttamaan.

Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan -- nyt rakkaaksi käyneen -- kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut, kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.

Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki, tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi arkkipiispan voiton.

Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten pertuskankärjet.

Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli, kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat ihmetellen, mitä on tuleva.

Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.

Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun tuskan merkit.

Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä. Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä ja saanut veneen vauhtiin.

Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne, joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."

Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen. Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä pahemmin kuin oli luullutkaan.

Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen, ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan, joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.

Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! -- huusivat vaot kuninkaan otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa, joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin käsitettävät sanat: "liian myöhään!"

Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.

"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.

Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta. Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä, ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; -- ja samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.

Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita kuin Niilonkin.

"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä kypsymään miehen rinnassa!"

"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."

"Ja päätökseen...?"

"Niin... päätökseen!"

"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä. "Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"

Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä likimailla.

Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä, mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä syrjään ja hävisi.

Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.

VIII.

Okaita.

Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa, kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.

Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.

"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejä Visborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin Briita-rouvan välillä... Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt! Mutta mihin hän menee?"

"Niin... hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.

"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.

"Tunnenko hänet, herra Niilo... Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei hän koskaan mene muististani!"

Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina. Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana, joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.

"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen. "Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on laivalla, Briita-rouva... oma setänne on laivan haltijana... niin voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."

"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!" kysyi Niilo.

Sitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista poskista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin, ettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.

Nyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle, jolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen sijastaan.

Niilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin, jos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen puheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä oli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin ympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut häntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.

Onni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa sivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli laivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti matkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli kerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä eräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa kiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen kannella tapahtui.

Hän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan ja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä äskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä miestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik Akselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan veljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.

"Oletteko jo kuullut sitä, setä?" kysyi hän päästyään laivan perään, jossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.

"Olen!" vastasi tämä. "Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri... Ja suosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois Akselinpojilta... odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun pääsen Turkuun."

He menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja samassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että kuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti arkkipiispa vielä jollakin.

"Millähän sitten?" kysyi Niilo.

"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä... mistäkö sen tiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja arkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin enemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin olisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen siihen paikkaan."

Niilon silmät leimahtivat.

"Hyvä, hyvä, Erkki", sanoi hän, "me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon kummituksen maksaa se korkojen kanssa!"

Ihmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa tapahtui eräs merkittävä seikka.

Siellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja muutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen perästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten alas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin kyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi epäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen, että kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän ilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta silloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen kuninkaantyttären ympärille.

Ritarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään riviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta rantaan.

Kuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän kääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen silmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.

"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!" sanoi samassa aivan hänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.

Hän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä kuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään kasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä otsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin lumivalkea.

Briita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen tuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka sai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.

"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne", sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, "luulin kuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!"

"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?" kysyi kuninkaantytär.

"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra Iivari Akselinpojan morsian!"

Kuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan saanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi. Näki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn tilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka sellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan riehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne katkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota kuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi jonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin häntä rangaistessaan.

"Vai luuletteko te", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, "luuletteko te, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja Gotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa omaa, että mahtuisi sille seisomaan... Älkää milloinkaan sitä ajatelko, Magdalena-neiti!"

Nyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen ylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.

"Miksi noin puhutte, Briita-rouva", sanoi hän, "en ymmärrä! Setäänne, Iivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe ainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären huulille!"

Briita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi sammumaton kostonhimo.

"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti", sanoi hän, "nyt kun huomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja kohottaisi teidät luokseen... kohottaisi teidät luokseen... ymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?"

"En, Briita-rouva, en ymmärrä!" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka oli ylenkatseen ja epätoivon välillä.

"No, pyhä Jumalan äiti," jatkoi Briita-rouva, "siinäpä on toden totta julkea mieli... Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua vastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan neidon häpeäksi... Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te ylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut syvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin syvemmälle!"

Sitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti miettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa lisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja asettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.

Ijäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten laivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai nähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja vastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. "Minä olen köyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies Ruotsin maassa" -- huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja huolekkaista silmistään.

Herra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin teki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.

Hattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi, ojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille paikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla kesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Mutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät tajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet tunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.

Vähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana Eerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat asemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi kuulua nyyhkytystä.

Yksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita Olavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs toinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan vanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa sotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa korkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.

Avatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki estää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun selityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa päätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään lipas, jonka kansi oli nyt avattu.

"Kaarlo-kuningas", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, "ellei hetki ole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi, sillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä... Kuten hyvin tiedätte, olen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt vastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi kunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin kiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni teitä puhutella."

"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.